Mutta vihdoin vaikenevat kaikki muut halut ja toiveet, jäljelle jää
vain viimeinen: halu nukkua viimeistä untaan Vironmaan povessa. Kuinka
monessa, monessa runossa se toistuu:
"Ristikese jaoks jaga
paika põuel uhkele,
sinu mulda luba panna
väsind jalad puhkele!"
(Suo sijaa ristiä varten ylpeälle sydämelle, salli minun lepuuttaa
uupuneita jalkoja sinun mullassasi!)
Ei mitään muuta enää, kuin kaistale rakastettua maata, -- niin
vähäisiksi on elämä supistanut tämän sydämen suuret unelmat. Ei enää
kunnianhimoa, ei ihmissuosiota, ei sidettä satoihin sydämiin, -- vain
tämä, tämä viimeinen, -- kotimaan multa.
Mutta yhtävähän kuin niin moni muukaan Koidulan toiveista, toteutuu
tämäkään. Koidulan maanpako jatkuu kuolemassakin.
15.
Niin alkaa siis lähetä loppuaan elämä, joka ei pitkään aikaan enää ole
elämää ollutkaan, niin suureksi suunniteltu, niin ahtaaseen muottiin
mahtunut, niin korkealle tähdätty, niin joustavuudestaan lauennut nyt.
Liikunnon lakatessa herpautui liikuntoon luotu henki, kaikesta luonnon
tuhlaamasta rikkaudestaan huolimatta kuitenkin kykenemätön omin voimin
vapautumaan. Mitä puuttui tästä voimakkaasta, intohimoisesta,
kauneusjanoisesta ja sopusointuun pyrkivästä hengestä? Oliko sen olemus
liian teoreettinen, liian mielikuvituksellinen, todellista elämää
hallitakseen?
Mistä sen suuri passiivisuus kärsimyksessä ja oman elämänsä suhteen,
kaiken muun aktiivisuuden ohella? Voi syyllä sanoa olosuhteitten
murtaneen Koidulan, mutta hänen oman olemuksensa salaisesta
sairaalloisesta kokoonpanosta, sen peritystä, vähäisestä
vastustuskyvystä, riippui kuitenkin hänen lopullinen murtumisensa.
Hänen ylpeä ja kaunis sielunsa oli jo aikoja sitten lannistunut,
ennenkuin varsinainen ruumiillinen rappeutuminen alkaa. Päinvastoin voi
sanoa, että hänen ruumiilliset kärsimyksensä ovat viimeisinä vuosina
luultavasti olleet henkisiä suuremmat.
Koidulan pitkin avioliittoaan, mutta varsinkin kolmannen lapsensa
syntymän jälkeen heikko terveys näyttää erityisesti huonontuneen jo
vuoden 1881 lopulla. Hän valittaa kirjeissään väsymystä, jonka syytä ei
tiedä.
"En voi oikein hyvin, vaikka en olekkaan toden teolla sairas, tunnen
vain yleistä voimain vähentymistä, -- vanhuutta kai."
Niinkuin Kochien suvun sairaalloinen veri Koidulan elämän myöhempinä
aikoina pääsee valta-asemaan, niin on tautikin, johon hän lopullisesti
sairastuu, äidin suvun peruja, perheessä jo ennenkin hävitystä tehnyt
syöpätauti, johon sekä iso-äiti että isotäti olivat kuolleet, -- sama
tauti, johon myös muutamia vuosia myöhemmin sairastui ja kuoli Koidulan
ainoa sisar Eugénie.
Aluksi näyttää kuitenkin siltä, kuin jaksaisi Koidula voittaa tautinsa.
Taitava pietarilainen kirurgi suorittaa vuonna 1883 leikkauksen, joka
onnistui erinomaisesti, niin että Koidula ajottaisesti tunsi miltei
täydellistä terveyttä. Ja ikäänkuin luonto vielä kerran yrittäisi
uudistaa hänen hajoavan olemuksensa, odottaa hän pitkän väliajan
kuluttua, vuonna 1884, neljättä lastaan. Mutta hän itse oli jo liiaksi
kuoleman koskettama, voidakseen elämää luoda, ja lapsi -- poika Max --
syntyy elämään kykenemättömänä. Kuvaavaa on, ettei hänen kirjeissään
ole sanaakaan tästä myöhäisestä äitiydestä; toisten tietojen mukaan hän
on suorastaan hävennyt tilaansa. Vuotta jälkeenpäin hän jo sairastuu
uudelleen rintasyöpään.
Nyt alkaa hänen yksitoista kuukautta kestänyt ruumiillinen
kärsimyksensä. Leikkaus, jota taaskin yritetään, ei enää tehonnut,
taudin levittyä jo liian syvälle; varma ja tuskallinen kuolema oli
väistämättömästi edessä.
Koidula on kestänyt tautinsa suurella ja erinomaisella lujuudella,
hilliten itseään sekä lastensa että miehensä takia viimeiseen saakka.
Tehdäkseen miehelleen mieliksi hän on koettanut niinkauan kuin suinkin
taisi aina pukeutua päivällisajaksi, Michelsonin tullessa kotiin. Mies
puolestaan taas käytti koko vapaa-aikansa vaimonsa hoitoon, istuen
alati hänen luonaan, antaen morfiiniruiskutuksia, jotka eivät koskaan
sairaan mielestä olleet kyllin riittäviä. Kärsimättömänä on Koidula
odottanut miehensä tuttuja askeleita, osoittanut suurta iloa hänen
saapuessaan ja kiitollisuutta hänen hellyydestään. On ikäänkuin
lähestyvä kuolema aateloisi epätasaisen ja arkipäiväisyyteen uponneen
avioliiton hiljaisen sopusoinnun sävyllä, karkoittaen katkeruuden
Koidulan väsyneestä ja loppuun taistelleesta sydämestä. Emme kuule
hänen huuliltaan syytöksen sanaakaan, ei vähintäkään napinaa, hän on
täynnä anteeksiantoa kaikkia kohtaan.
Ollessaan vuoteen omana hän tahtoi, että alati istuttaisi hänen
luonaan; hän, joka vuosikausia oli tottunut olemaan sielullisesti
yksin, pelkäsi nyt yksinoloa, ikäänkuin jokaisen elävän olennon
läsnäolosta turvaa hakien. Hänen taipumuksensa seurallisuuteen,
ajatusten vaihtoon ei jätä häntä nytkään; tuskien väliaikoina tapaamme
hänet entiseen tapaan puheliaana ja vilkkaana.
Muuten kammosi hän vuodetta ja oli ylhäällä, milloin suinkin kykeni,
viimeiseen saakka rakastaen liikuntoa, joka oli ollut hänen
levottomalle sielulleen olennaisinta. Mutta yhä rasittavammaksi käy
pukeutuminen, keveimmänkin vaatteen kosketus tuntuu tuskalliselta hänen
ylen määrin aristuneelle ruumiilleen.
Ja heikkoja hetkiä tulee, jolloin itsehillintä lakkaa, eikä jää muuta
kuin ruumiillinen kipu, kärsimys, liian ankara hänenkin tottuneelle ja
kärsimyksessä lujalle sielulleen. Sellaisina hetkinä kuulemme hänen
rukoilemalla rukoilevan mieheltään yhä suurempia morfiiniannoksia,
jotka kuitenkin vain hetkiseksi kykenevät lievittämään tuskia. Eikä
puutu epätoivon tuokioitakaan, jolloin hän pyytää miestään
armeliaisuuden ja inhimillisyyden nimessä tekemään lopun hänen
kärsimyksistään.
Mutta pian tapaa hänet taas tyynenä, ihmeteltävän tyynenä, kaiken
itsekkäisyyden kuollessa pois, kaiken katkeruuden rauetessa. Hän alkaa
olla yhä kypsempi kuolemaan. Ei ajatustakaan itselleen, ei valitusta
varhaisesta poismenosta, ei täyttymättömistä suunnitelmista, ei
elämättömästä elämästä. Ennen kuolemaansa on Koidula vain äiti. Kaikki
muut ominaisuudet hänessä ovat taantuneet äidillisyyden rinnalla, joka
yksin uhmaa ruumiin päivä päivältä tapahtuvaa häviötä.
Keväällä 1886 huononee yhä hänen tilansa, mutta hän ei lakkaa kesken
kipujensa ajattelemasta lastensa tulevaisuutta. Hän puhelee miehensä
kanssa pitkältä tytärten kasvatuksesta, ja hän, itse nuoruudessaan
yksinomaan henkistä työtä tehnyt, niin vähän käytännöllinen nainen,
lausuu hartaimpana toiveenaan, että tyttäret kasvatettaisi
mahdollisimman käytännöllisiksi ja talousaskareissa taitaviksi.
Itsensä suhteen hän on valmis, mutta lasten odotettava orpous ei anna
vieläkään hänen ajatuksilleen lepoa. Tautivuoteellaan maaten hän
miettii miettimistään, miten kaiken järjestäisi. Sadat käytännölliset
seikat työntävät nyt niinkuin ennenkin syrjään hänen varsinaisen
ajatuselämänsä; loppuun saakka hän on arkielämänsä kahleissa,
tuskitellen epärehellisten palvelijain, velvollisuuksiaan
täyttämättömien emännöitsijäin kanssa.
Silloin tällöin hän kirjoittelee yön paremmin nukuttuaan kirjeen
omaisilleen Tarttoon tai Tallinnaan. Ja kirjeissä on yhä vielä sijaa
leikillisyydellekin, joka muistuttaa hänen tyttö-aikojensa
sanontatapaa:
"Katsohan vain, -- omakätinen kirje! Kolme päivää ei ole liikaa yhden
kirjeen kyhäystä varten, eikä tämä olekkaan Lyduschan ensimäinen, vaan
toinen kolttonen, sillä jo eilen lähti omakätinen kirjelippu Tarttoa
kohti. Lyduscha näyttelee nyt armollista rouvaa, aina miten tauti
milloinkin mielii."
Kevään edistyessä hän istuu mielellään päivänpaisteisella parvekkeella,
usein jo varhain aamulla, kello kuuden aikaan, ja lapset tuovat hänelle
joka päivä voikukkia ja tuomenterttuja. Niin hän näkee kevään --
viimeisensä -- kukkivan tässäkin muurikaupungissa. Ja hän ajattelee
Maarianmaata, jonka kevättä hän niin monta kertaa ja aina uudella
ihmetyksellä on odottanut, Maarianmaata, jonka multaan hän tahtoisi
päästä.
Mitä hän muistelee? Tarttolaistako kevättä, Emajoen paisuneita vesiä ja
ihmeellisen ihanaa valaistusta yli tulvavesien peittämien
rantaniittyjen, ensimäisiä keltaisia kulleroita ja paljain oksin
kukkivaa näsiäpensasta? Kasvaako kevät hänelle muistoksi toisesta
jäänlähdöstä ja keväästä, jonka hän kerran muitten mukana eli, hetkenä,
jolloin heimonhenki valitsi hänet tyyssijakseen? Onko mahdollista, että
sellainen aika on ollut olemassa? Paloiko hän kerran, oliko hän tuokion
aikaa pelkkää aineetonta tulta, sytyttävää jokaiselle, joka
läheisyyteen sattui? Oliko hän kerran kimmeltävä tähdenlento, kaunis
katsella, Viron hämärällä taivaalla?
Tällaisina päivinä hän on värisevin käsin paperilehdelle piirtänyt
viimeisen runonsa, joutsenlaulunsa "_Enne surma Eestimaale_" (Ennen
kuolemaa Virolle).
Hinge pisaratest sulle
pärga püüdsin kududa,
hõlmad lahti hoia mulle,
hinge ilu, Eestimaa!
(Sydämeni kyynelistä koetin sinulle seppeltä solmia; olkoon helmasi
minulle auki, sieluni ilo, Eestimaa.)
Muutamia kuukausia ennen kuolemaansa hän suostuu miehensä pyynnöstä
valokuvattavaksi kotona salissaan, nojatuolissa istuvana. Hän pukeutuu
vartavasten nauhoilla ja pitseillä koristettuun aamunuttuun, päässä
pitsipäähine. Hiukset, ennen vapaasti valuvat kiharat, ovat vedetyt
sileästi korvallisille. Käsi on paisunut muodottomaksi, kasvot
sensijaan ovat terävän laihat, suun vinous silmiinpistävä, tummissa,
suurissa silmissä kuolontotisuus.
Talttumus ja huumori ovat vaikeita hyveitä, ja niin kirjoittaa Koidula
ennen helluntaita 1886 lyijykynällä sisarelleen:
"Kolmeen yöhön en ole saanut lepoa enkä rauhaa; senjälkeen parani
tilani, ja opium alkoi vaikuttaa. Istun parvekkeella, kaikki nukkuvat
vielä, ja minä ajattelen helluntaita, -- elänenkö sen vielä? Tuskin,
tuskin! Kuolla täysissä voimissa ei voi olla vaikeata, sentähden on
voimaa uhkuva nuoruus niin harvoin kuolemanarka. Mutta tuntea
yhtämittaa petollisen yön jäytävän, tuntea sen imevän kaiken
vastustusvoiman ja rohkeuden ja sitten kuihtua täydessä tajussaan
elinvoiman puutteeseen, -- olen aina rukoillut taivasta, että se
säästäisi minut ainakin sellaisesta _lopusta_, että _elämäni_ uhri
olisi sille riittävä. Se on nyt sentään osakseni tullut, Jumala ties,
minkä tähden."
Kesäkuun alussa hän kirjoittaa:
"Voimani vähenevät, enkä mitään niin pelkää, kuin että loppu minut
yllättäisi, ennenkuin tiedän lasten ja kotini olevan hyvissä käsissä.
En ole voinut hyvin näinä päivinä, helluntai oli minulle todellinen
kärsimysviikko. Ei niinkään tuskien takia, vaan koska en kestä edes
kesäistä ulkoilmaa, niin lämmin kuin se onkin. Olen alati uninen, enkä
kuitenkaan nuku öisin edes kahta tuntia kerrallaan: havahdan tunnin,
puolentoista jälkeen aivan hikisenä puolihorroksestani, vaipuakseni
taas puolen tai tunnin kuluttua samanlaiseen horrokseen. Aivan
sietämätön on tilani pienimmänkin ruuanrahdun tai vesikulauksen
jälkeen. Lopettakoon hyvä Luoja pian kaiken, minä puolestani itse jo
mielelläni tyydyn viimeiseen lepoon."
Vihdoin toteutuu hänen toiveensa, muuan naissukulainen saapuu
kesäkuussa, ottaakseen kodin ja lasten hoidon huostaansa.
Hän kertoo tavanneensa Koidulan ruokasalin sohvasta, vähissä pukimin,
suunnattomasti laihtuneena, niin että koko ruumis oli vain luuta ja
nahkaa. Kasvot olivat rutivanhat, eikä niissä enää näkynyt jälkeäkään
entisestä kauneudesta.
"Das Krankenbett ist jetzt meine einzige Heimat", (sairasvuode on nyt
ainoa kotimaani) Koidula sanoo Eugen-veljelleen.
Tästälähin alkaa tauti edistyä nopeata vauhtia. Koidulan viimeinen
kirje on päivätty 23 ja 24 p. kesäkuuta, kuukautta ennen hänen
kuolemaansa. Ja ihmeellistä kyllä, tässä viimeisessä tervehdyksessä
singahtaa vielä kerran kipinä huumoria, jonka Koidula isältään ja
kankurintytär Mallelta oli perinyt ja Fritz Reuterin koulussa
kasvattanut:
"Noitakammon ajat ovat jo aikoja sitten ohitse, eivätkä noidat nykyään
kuole kiireesti ja mukavasti polttoroviolla, vaan hitaasti, kuten
Lyduschasta voitte nähdä.
"Jouluun saakka tuskin enää elänen, se ei liene minulle eikä
lähimmilleni enää tietämätöntä. Toivokaamme sitä, sillä puolikuollut
ruumis, jommoisena siinä tapauksessa esiintyisin, olisi kaikille
kauhuksi ja inhoksi."
Koidulan veli Harry Jannsen, joka näihin aikoihin kävi häntä
tervehtimässä, kertoo hänestä seuraavasti:
"Näin luurangon, jota peitti ruskea nahka, silmät olivat ummessa,
huulilta kuului alituinen, hiljainen vaikerrus, vaikka sairas juuri oli
saanut morfiiniruiskutuksen. Sanoin: 'Kaikki palkitaan Sinulle kerran!'
Hän kuiskasi: 'En ole mitään ansainnut!'"
30 päivänä heinäkuuta vuonna 1886 kuolee Koidula vihdoin hiljaisesti,
"toiveetonna ja irtaumista ikävöiden."
[Koidulan arkku oli sisältäpäin koristettu ruusuilla, jotka iäkkäät
vanhemmat olivat kotipuutarhasta lähettäneet. Hän on haudattu
Kronstadtin saksalaiselle hautausmaalle, miehensä viereen, joka kuoli
lähes parikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1907.
Koidulan tyttäristä harjoittaa vanhempi opintoja Pietarin
yliopistollisilla maanviljelyskursseilla, ryhtyäkseen myöhemmin
venäläisen talonpoikaisväestön valistamistyöhön; nuorempi on jo useita
vuosia asunut ulkomailla. Molemmat ovat saaneet saksalais-venäläisen
kasvatuksen.]
16.
Koidulan traagillisuudesta voi olla vain yhtä mieltä, siksi näkyvää se
on, pintapuolisestikin hänen elämäänsä tarkastaessa. Ristiriita,
epäjohdonmukaisuus hänen lahjojensa, kykynsä, edellytystensä ja
toiselta puolen hänen elämänsä kulun välillä, on räikeä ja
ohitsepääsemätön. On selvää, ettei hän koskaan kehittynyt täyteen
mittaansa, että hänen kuolemansa, niin pitkällinen ja hiljainen kuin se
olikin, kuitenkin oli ennenaikainen ja väkivaltainen; on selvää, että
kaikki, mitä omistamme hänestä, paraskin, vain on murto-osa siitä, mitä
hän sekä persoonallisuutena että luovana taiteilijana olisi voinut
antaa. Mutta huolimatta niistä yksityisistä traagillisista piirteistä,
jotka hänen elämänsä kulkua seuratessa ovat tulleet näkyviin, vaatii
hänen traagillisuutensa laatu vielä yksityiskohtaisempaa syventymistä,
esiintyäkseen mahdollisimman selvässä valaistuksessa.
Koidulan traagillisuus on kaikkea muuta, vaan ei voimakkaan tahdon
traagillisuutta. Hänen elämästään puuttuu tykkänään tällainen
päämääränsä viitoittanut, esteitä tieltään raivaava, ryntäävä aines,
jonka välttämättömistä yhteentörmäyksistä ympäristön ja vastakkaisten
voimien kanssa kasvaa alkuperäinen, voimasuhteisiin perustuva
traagillisuus. Hän ei ollut syntynyt mikään tietoinen suunnitelma,
valmis elämäntehtävä povessaan, jota toteuttaessaan hän olisi sortunut
ylivoimaista vastarintaa, vihamielisiä, ehkäiseviä voimia vastaan
taistellessaan. Emme tosin tiedä, millaiseksi hänen elämänsä olisi
muodostunut, jos hän yhä edelleenkin olisi jäänyt oman kansansa
keskuuteen ja joutunut puolueintohimojen hävittäviin pyörteisiin;
mahdollista on, että hänen traagillisuutensa silloin olisi jossain
määrin saanut aktiivisen leiman, joka siltä nyt puuttuu. Luonteen
kiihkeydestä päättäen, hän tuskin olisi malttanut tai edes voinut pysyä
tasapuolisena syrjästäkatsojana, vaan olisi intohimoisesti ja koko
tunnevoimallaan ottanut osaa taisteluun ja luultavasti saanut kestää
sen koko helteen, jolta hän nyt maanpaossa säästyi. Mutta niinkuin
hänen elämänsä nyt on edessämme, ei voi puhua mistään tahdon
tragiikasta. Päinvastoin, nähtävästi kuului tahto, sekä tahtomisen
kestävyys että voimakkuus, Koidulan vähimmän kehittyneisiin
sielunkykyihin. Ei voi minään hänen elämänsä eri jaksona sanoa hänen
tahtovan ja tahtonsa avulla vievän jotain perille, taistelevan tahtonsa
puolesta. Voimakkaasta, kapinallisesta tahdosta ei riipu hänen
ristiriitansa elämän suhteen. Paljon suuremmalla syyllä voisi
alleviivata, kuten jo on tapahtunutkin, Koidulan tahdon heikkoutta.
Lapsuudessa se ilmeni vaikeuksissa, mitkä hänellä oli voittaessaan
sairaalloista taipumustaan, mutta varsinkin Kronstadtissa, avioliiton
aikana, jolloin hänen tahdonvoimansa, jos sillä tarkoittaa toimivaa
kykyä, ilmenee kokonaan katkaistuna ja murtuneena, kykenemättömänä
vähimpäänkään ponnistukseen. Hänen vaistomainen liittymisensä
henkilöihin, jotka kuten Eugénie-sisar tai hänen oma miehensä, olivat
käytännöllisiä, tahdonlujia, tavallisessa, arkipäiväisessä
merkityksessä, eikä haparoivia, neuvottomia, kuten hän itse, todistaa
sekin tavallaan vastaavan ominaisuuden puutetta hänen omassa
luonteessaan. Hänen elämässään ei ole yhtään jaksoa, jolloin hän
tietoisesti, kaikki voimansa jännittäen, taistelisi ylivoimaista
kohtaloa vastaan.
Mutta yksinomaista passiivisuuden, tahdottomuuden traagillisuutta ei
Koidulan elämän murhenäytelmä myöskään ole. Hänen piirteensä eivät ole
heikon, värittömän uhrin, joka ilman omaa syytään sortuu ulkonaisten
kohtaloniskujen kovuudesta. Ulkonaisesti katsottuna ei ole Koidulan
elämä suinkaan traagillista, jos traagillisuuden mittapuuna pitää
ulkonaisia onnettomuustapauksia, suuria katastrofeja. Niitä ei Koidulan
elämässä ole, se on ulkonaisesti tasainen, uomassaan pysyvä,
porvarillisen naisen elämä.
Hävittävä ristiriita, johon Koidula ympäristönsä, olojen ja yleensä
elämänsä kulun kautta joutui, ei johtunut hänen tahdon- vaan
tunnevoimastaan, pitkin matkaa puheena olleesta haltioitumiskyvystä,
eksaltatsiolahjasta. Siitä riippui, että hän niin huonosti sopi
elämänsä puitteisiin, että hänen elämänsä muodostui niin
traagilliseksi, kuin se toden teolla oli.
On selvää, että tällainen ominaisuus, esiintyköön se kuinka
ihanteellisessa muodossa tahansa, kuitenkin poikkeuksellisen
kokoonpanonsa vuoksi on omiaan viemään omistajansa väistämättömiin
ristiriitoihin. Ympäröivä tavallinen elämä, joka on sovellettu
vastaamaan normaalitunteen mittakaavoja, antaa aniharvoin tilaisuutta
korostetulle, tahtoisi sanoa, dramatisoidulle tunnekyvylle, muualla
kuin näyttämön keinotekoisessa valossa. Se sallii sen vain
epätodellisena, varjomaisena leikkinä näyttämön palkeilla; niinpian
kuin se todellisuudessa, kouraantuntuvana, lähestyy, turvautuu elämä
heti moniin varokeinoihinsa. Se on jo alusta asti panssaroitunut
tällaista räjähdyttävää, laajennuttavaa ainesta vastaan, rokotettu
tällaisen elimistöään uhkaavan kuumetilan varalta. Se voi sallia
tällaisen kyvyn kehkiämisen ja esiintymisen suuremmassa määrin
vain erityisinä vaara- ja nousukausina, mutta sen terveen
itsesäilytysvaiston täytyy varoittaa sitä kulutusvaaralta, jonka
tämäntapainen ruumiillistunut tuli tuo mukanaan.
Tästä seuraa välttämättömyyden pakosta eksaltatsio-kyvyllä
varustettujen ihmisten tragiikka: he ovat harvoin tilaisuudessa, muuta
kuin tuiki lyhyenä ja rajoitettuna aikana elämässään, toteuttamaan
itseään, saamaan muotoa itselleen. Hyvin usein he eivät edes koskaan
pääse vuorovaikutukseen ajan ja ympäristön kanssa, jota heidän
tulisielunsa tarvitsee, heidän sisäinen liekkinsä, polttoaineen
puutteessa, joko sammuu, tai kuluttaa heidät itsensä. Mutta niissäkin
verrattain onnellisissa tapauksissa, -- ja niihin kuuluu myös Koidulan
elämä, -- jolloin heidän on sallittu löytää edes hetkeksi alttari aina
palavalle tulelleen, todelliselle ikuiselle tulelle, josta itämainen
maantiede kertoo, on aina vaara tarjona, että he loppujen lopulta
kuitenkin jäävät yksinään palamaan, sillaikaa kun hetkeksi syttynyt
elämä heidän ympärillään taas kääntyy tavalliselle radalleen.
Ollakseen täysin eheä, täytyisi näin varustetun ihmisen elämän olla
mahdollisimman lyhyt, sen täytyisi leimahtaa yhteen ainoaan tekoon ja
sammua sen mukana. Jokainen päivä, jokainen vuosi, joka pitentää
tällaista elämää, lisää sen traagillisuutta. Niin olisivat korkeat
jumalat olleet Koidulallekin suosiollisempia, jos olisivat suoneet
hänelle puolta lyhyemmän elämän. Koidula oli luotu vain huippukohtaa
varten, mutta yhtävähän kuin mikään muukaan ajallinen, voi ihmisen
elämäkään pysyä huippukohdassa muuta kuin lyhyen ajan. Koidulankin
elämä olisi voinut olla sopusointuinen, särkymätön vain yhdellä
tavalla: jos olot ja aika olisivat vaatineet häneltä niin suurta tekoa,
että siihen olisi mahtunut hänen sielunsa koko haltioitunut tunnevoima
yhtaikaa, koko hänen eksaltatsio-kykynsä yhdellä kertaa tapahtuva
pääomansijoitus. Niin lyhyt kuin Koidulan elämä suhteellisesti olikin,
niin liian pitkä se kuitenkin oli sisäisen sopusuhtaisuuden lain
kannalta.
Etsiessä sentähden vertauskohtia Koidulalle, sisaria tälle
virolaisuuden vestaalille, ei tule ensi sijassa hakeneeksi niitä
niitten naisten joukosta, joitten merkitys rajoittuu kirjalliseen
toimintaan. Koidula oli tosin runoilija, mutta hänen runoilijalahjansa
singahti vain säkenenä hänen kokonaisuudessaan palavasta sielustaan.
Paljon lähemmäksi hänen todellista olemustaan pääsee ajatellessa
naisia, jotka suurina henkisinä myrskyaikoina panivat koko elämänsä
vähentämättömänä uhriuurnaan, kuten muut kaulakoristuksensa ja
otsaripansa. Koidulan henkisiä sisaria ovat kristinuskon aamuaikojen
sankarillisesta marttyyriydestä säteilevät naiset, jotka astuivat
areenalle kuin häähuoneeseen. Hänen henkinen sisarensa oli ranskalainen
paimentyttö, joka isänmaan vaaran hetkenä sitoi miekan neitseellisille
uumilleen, näkyjä näkevän sielunsa käskyä kuunnellen. Ja Koidulan
sisaria oli Charlotte Corday, haltioitunut kahdeksantoista vuotias,
joka luuli surmaavansa vääryyden, surmatessaan Marat'n.
Koidulan sisin tragiikka oli, ettei elämä koskaan täysin vapauttanut
hänessä piileviä voimia taikka teki sen vain liian lyhyeksi aikaa.
Siihen yhtyvät ja siitä johtuvat kaikki muut hänen elämänsä
traagilliset säikeet.
Alituisessa irti arkipäivästä, irti aineesta pyrkimyksessään, jonka hän
maksoi elämällään, tuntee hänen ikuisen vapautushalunsa, hänen sielunsa
levottoman myrskylinnun siipien epätoivoiset lyönnit. Sellaisena hän ei
ole ainoastaan Viron kansallisen kevään symboli. Hänen korkeuksia
tavoittavassa ja siipirikossa kohtalossaan sykkii koko ihmiskunnan
ainainen ja avuton irti-maasta pyrkimys.