11.
Koidulan sisäisen tulen viimeinen aste on jäljellä: sen näennäinen
sammuminen. Ei enää purkaudu missään muodossa ilmoille sisäinen lieska,
tämän sielun varsinainen alkuaine; kaikki on hiljaista ja ulkonaisesti
sammunutta. Odottaa draamaa, sitä ei tule, jännittäviä ristiriitoja,
-- mitään sellaista ei kuulu. Tulevat vain Kronstadtin kasarmit, tulee
vain hiljainen kohtalo, elämättömyys, joka vähitellen tappaa elävän
elämän.
Ei ole suuria, ratkaisevia tapauksia, jotka virstantolppina
viitottaisivat Koidulan elämän ehkäisemättömän kulun häviötä kohti. On
vain tapahtumattomuus. Jos Koidulan tähdenlentoaika on sankarityyliin
viritetty, on hänen elämänsä loppu nykyaikaisen hillittyä.
Traagillista kauneustajuntaa hivelisi nähdä tahdon kuolonkamppailua,
haltioitumiskyvyn vaikkakin vain hetkellistä heräämistä. Mutta kaikki
Koidulan elämänilmaukset maanpakonsa kolmenatoista vuotena ovat
heikkoja ja ylen passiivisia, voimattomia mihinkään vapautusyritykseen.
On ikäänkuin hänen tahtonsa, -- paria tilaisuutta lukuunottamatta, --
ei olisi enää toiminut puoleen eikä toiseen. Jotain varjomaista ja
epätodellista on tästälähin hänen elämässään. Olisi tuiki vaikea
määritellä, mikä sen todellisen sisällön muodostaa, kaikki
kouraantuntuvat, jokaiselle näkyvät ulkonaiset yksityiskohdatko, vaiko
epämääräinen, mutta silti oleellinen, hitaasti ja varmasti,
kellonkoneiston täsmällisyydellä täyttyvä kohtalo.
"Unissakulku", niin nimittää Koidula eräässä tämänaikuisessa kirjeessä
elämäänsä. Hän on siis ollut tietoinen elämänsä anarkiasta ja
sisäisestä hajaannuksesta. Hänen elämästään puuttuu tästälähin kaikki
ohjaus, kaikki suunnitelma; kuten vedenalainen venhe, jonka
heijastuspeilinsä murskauduttua täytyy umpimähkään ja sokaistuna
sukeltaa syvyyteen, niin uppoutuu Koidulan elämä kärsimyksiin, enää
koskaan niistä pinnalle kohoamatta. Se on tästä lähtien unissakulkua,
jolloin kulkija ei enää ole täysin tietoinen omista askeleistaan,
jolloin todellisuus jo alkaa menettää merkityksensä ja kestää vain
unikuvien milloin ihana, mutta useimmiten kauhistuttava karkelo. Mutta
erehdystä olisi luulla hänen sisäisen tulensa sammuneen. Se kadotti
kaiken mahdollisuuden päästä esille, se oli vailla kaikkea
polttoainetta, vailla alttaria, mutta se ei silti sammunut. Se vain
muutti muotoa. Siitä tuli hivuttava ja kalvava hehku, joka muun
polttoaineen puutteessa kulutti omistajansa pitkällisellä tulella, kun
sillä ei ollut enää sijaa missään ihmisyyden ja kansojen monista
temppeleistä.
Olisi voinut ajatella Koidulan ilman elinjuuriin uloittuvaa vauriota
siirretyksi johonkin henkisen elämän suurista polttopisteistä tai
ainakin johonkin elävään, vaikka vieraaseenkin yhteiskuntaan.
Kronstadtiin tullessaan hän joutui kuolleeseen pisteeseen, seisovaan
veteen. Ei elävän, elimellisen kokonaisuuden muodostavan kansan
keskuuteen, vaan pieneen, kansallisuusrajojen pirstomaan
virkamiesseurapiiriin, -- yhtä kirjavaan kuin kasarmit olivat
yksitoikkoisia, -- joka ei milloinkaan ehtinyt vakiintua, ennenkuin
taas vaihtui kokoonpanoltaan. Ei keskukseen, missä henkiset
aaltoliikkeet olisivat korkeina käyneet, vaan vähäiseen
loisyhteiskuntaan, joka läheisestä Pietarin miljoonakaupungista tuotti
runsaat maalliset ja niukat henkiset elintarpeensa.
Kun Pietarin jokisatamasta pienellä höyrypurrella lähtee länteen päin,
alkaa pian meren haalistuneesta kiiltosilkistä kohota aluksi melkein
silminselittämättömien tornien, tehtaan savupiippujen ja korkeitten
rakennusten ääriviivat. Himmeänä kultana kimaltaa suurimman kirkon
kupu.
Se on Kronstadt, kaukaa katsoen.
Lähempänä muuttuu merellinen kangastus lujasti linnoitetuksi
sotasatamaksi.
Kronstadt, Pietari Suuren perustama sotasatama, on entisen Retusaaren
itäosassa, kaksi virstaa pinta-alaltaan ja vallien ympäröimä.
Vieraslippuisen laivan lähestyessä savuaa ja paukkuu koko saari yhtenä
ainoana tykinsuuna, tykkien tervehtiessä. Selkeällä ilmalla näkyy sekä
Suomen etelärannikko että Pietarin kullanpaistavat kupolit.
Kronstadt on syntynyt ja kasvanut Marsin punaisen tähden alla. Jokainen
askel vahvistaa vakaumusta, ettei tämä kiviyhteiskunta suinkaan ole
liittynyt kokoon, pitääkseen huolta yksityisten jäsentensä mukavuudesta
ja hyvinvoinnista. Rauhankin aikana näkyy sodan sinetti. Kadut ovat
sotilaallisen suoria ja leveitä, raivatut rykmenttien marssittaviksi,
niillä liikkujat miltei yksinomaan sotilaita ja matruuseja,
siviilipukuisten kokonaan kadotessa univormujen värikkyyteen. Univormu
ja kasarmi, -- siinä Kronstadt.
Michelson oli muuttaessaan Kronstadtiin saanut paikan sotalaivaston
lääkärinä. Entinen tarttolainen korporatsio-ylioppilas ja
saksalaismielinen kun oli, hän liittyi Kronstadtissa luonnollisesti
etupäässä saksalaiseen seurapiiriin, jonka muodosti joukko lääkärejä ja
osa upseeristoa. Kuitenkin kuului nuoren parin tuttavapiiriin
alunpitäen venäläisiäkin upseeriperheitä. Kirjavassa kansainvälisessä
sekoituksessa, josta Kronstadtin väestö on kokoonpantu, -- sen joukossa
on venäläisiä, saksalaisia, suomalaisia, virolaisia, lättiläisiä,
ruotsalaisia, englantilaisia, juutalaisia, -- oli virolaisella
kansallisuudella hyvin vaatimaton asema. Sen jäsenet olivat miltei
poikkeuksetta sotilaita ja matruuseja ja heidän perheitään tai sitten
laivatelakkojen tai muitten valtion työpajojen työmiehiä, joitten
jälkeläiset jo toisessa polvessa tavallisesti venäläistyivät.
Kaikkien seurapiirien, sekä saksalaisen että venäläisen, pääominaisuus
oli juuri niitten alituinen vaihtelevaisuus. Kaikki olivat aina kuin
matka mielessä, valmiit ensimäisen käskyn tultua hajoittamaan kotinsa
ja siirtymään uuteen olopaikkaan; ja tämä asiaintila oli hyvin suurena
tekijänä miltei yksinomaisessa huvielämässä, jota upseeriston ja
lääkäristön piirit Kronstadtissa viettivät. Ei ollut aikaa, ei
tarpeeksi pysyväisyyden tunnetta mihinkään henkisiin harrastuksiin,
elettiin päivästä päivään, paremmista viroista ja Pietarinmatkoista
unta nähden. Koidulaa kohtasi Kronstadtissa juurettoman, korkeampia
pyrintöjä puuttuvan virkamiesluokan koko henkinen tyhjyys, pienten ja
eristettyjen yhteiskuntain ainoa henkinen ilmaisumuoto, laajalle
haarautunut klubielämä ja pakollinen irtipääsemätön perheseurustelu.
Kaikilla oli klubinsa, eri kansallisuuksilla omansa, lääkäreillä
omansa, upseereilla samoin, venäläisillä erityinen suuri
klubihuoneustokin, meriväenupseerien seurahuone, jossa pidettiin
perheiltamia ja silloin tällöin konsertteja. Muuten ei klubeissa ollut
sen parempaa ohjelmaa kuin tuiki tavallinen: kortinpeluu, biljardi,
ennenkaikkea tietysti juomingit.
Perheseurustelu kuului välttämättömyyksiin ja oli yhtä kallista kuin
henkisesti vähän tarjoovaa. "Läpeensä tyhjänpäiväinen mailma, hengetön
ja sieluton, mutta sitä panetteluhaluisempi!" ne ovat Koidulan
mainesanat kronstadtilaisesta seurapiiristään. Syntymäpäiviä ja muita
merkkipäiviä perheen keskuudessa vietettiin ylellisyydellä ja
komeudella, joka usein nieli useamman kuukauden säästöt. Mahdotonta oli
sensijaan vetäytyä pois, olla vastaamatta kutsuihin; se olisi käsitetty
tahalliseksi loukkaukseksi ja aiheuttanut täydellisen yksinjäämisen.
Pieni saksalainen seurapiiri, -- henkiseltä tasoltaan muita
kronstadtilaisia piirejä tuskin huonompi, jollei parempikaan, --
ylläpiti kotoisia baltilaisia tapoja parhaansa mukaan. Jokainen uusi
tarttolainen tulokas otettiin vastaan kuin jäsenenä yhteiseen
perheeseen, ja oli hänen tehtävä välttämättömät käyntinsä kaikkien
muitten luona. Senjälkeen seurasi iltakutsuja, joissa herrat heti
vetäytyivät omalle puolelleen kortti- ja juomapöydän ääreen, -- sillä
kuten klubienkin, kuului perheseurustelunkin ohjelmaan kortinpeluu ja
juominen, -- ilmestyen vasta ruuasta ja juomasta notkuvaan
illallispöytään. Rouvat sensijaan, väsyttyään valittamasta
elintarpeiden kalleutta ja palvelijain kehnoutta, siirtyivät vähitellen
pietarilaisiin muotiuutuuksiin ja siitä mitä rakastettavimpaan
juoruiluun, nuorten tyttöjen istuessa ikävystyneen odottavina kaiken
iltansa.
Se oli suurissa ja pienissä piirtein mailma, joka odotti Koidulaa hänen
vapaaehtoisessa maanpakopaikassaan. Siihen tuli lisäksi ilmaston ja
luonnon karuus, talvikuukaudet, jolloin liikenne lumipyryjen aikana oli
seisahduksissa, ja saari lyhyeksi aikaa muusta mailmasta eristetty,
alituiset vinhat ja koleat tuulet, joille saaren täydellinen lakeus ei
tehnyt esteitä, ilmaston kosteus, joka edisti Koidulan muutenkin suurta
taipumusta luuvaloon. Ei ollut luonnon mykkää ja lievittävää läsnäoloa,
sillä mitä luontoa olisikaan mahtunut kasarmien ja vallitusten väliin
tässä todellisessa muurikaupungissa! Voi ajatella Koidulan silloin
tällöin istuneen satamapuistossa, jonka pienet, surulliset istutukset
sotalaivoista tupruava sauhu alati tummensi. Mutta minne kävellä?
Pitkin kaupungin kivikatuja, ohitse punertavien kasarmien,
rantavallille saakka, josta vartija takaisin käännyttää, senjälkeen
vastakkaiseen suuntaan, vastakkaiselle vallille, jossa sama kohtalo
odottaa. Vankilan seinät olivat väljät ja varmat. Vallien ulkopuolella
sensijaan, lännessä, minne saari virstamääriä jatkui yksitoikkoisena
lakeutena, oli sotaväen harjoituskenttiä ja kaalimaita. Mutta
kaalimaittenkaan luonnonkauneudesta ei saanut mielin määrin nauttia,
pääsy vallien ulkopuoliselle alueelle oli kielletty ilman linnoituksen
komentajan erityistä lupaa.
"Meri ja taivas, -- muuta minulla ei ole!" kirjoittaa Koidula
maanpakonsa ensimäisenä vuonna.
Koidula näyttää heti Kronstadtiin tultuaan sairastuneen kaikkien
maanpakolaisten, -- vapaaehtoistenkin! -- tavalliseen tautiin,
koti-ikävään. Liian vähän on tätä sielullista tautimuotoa tutkittu,
jonka tekijöinä on niinkin ulkopuolisia seikkoja, kuin juuri ilmaston
ja elintavan täydellinen muutos. "Olin ensimäisenä puolena vuonna
kaipauksesta kuolla", Koidula kirjoittaa. "Koidulan koko olo
Kronstadtissa oli yhtä ainoaa koti-ikävää", sanoo hänen veljensä Eugen
Jannsen. Koti-ikävän idut piilivät yhtä monilukuisina Kronstadtin
muurihalkeamissa, kuin horkan etelän suoseuduissa. Ihmeellinen tauti,
koti-ikävä! Vaistomaisin osa sielua on sairas, alatajunta kärsii, järki
voi unohtaa, voi mukautua, solut muistavat. Solujen muisti on
häviämätön. Herää hellyys etäisiä, elottomia esineitä kohtaan, jotka
ennen ympäristön muodostivat, ymmärtää yhtäkkiä kielen, jota puhui
puutarha, kuolleet seinät, piikivet teillä, -- kaikki arkipäiväisen
askarruksemme hiljaiset todistajat, jotka jäävät, ihmisen iäksi
poistuessa. Ei näe, ei kuule mitään ympärillään, kaikki vastaanottava
herkkyys on haihtunut, kuulee vain veren äänen, joka vetää toiseen
rotuun, tuntee vain tukehtuvissa keuhkoissaan toisen ilman tarpeen.
Mitä kiintyneempi Koidula oli ollut kotimaahansa, mitä
paikallistuneempi hänen tunteensa, sitä suurempaan kärsimykseen hän oli
tuomittu; hänen elämänsä hedelmällisin ja keskeisin tunne, hänen
varsinainen elämänsisältönsä muuttuu alituisen ja hivuttavan
kärsimyksen aiheuttajaksi. Eikä koti-ikävä ole hänelle välttämätön
ilmastotauti, josta ei pääse, mutta jonka ennen pitkää elimistönsä
mukautumiskyvyn avulla voittaa; päinvastoin, siitä tuli pitkällinen ja
parantumaton sairaus, joka kesti hänen elinikänsä.
Suuret tulot ja varallisuus olisivat epäilemättä tehneet hänen elämänsä
monta vertaa riippumattomammaksi, mutta siinäkin suhteessa olivat rajat
ahtaat. Michelsonin tulot olivat alussa aivan riittämättömän pienet,
ainoastaan 67 ruplaa kuukaudessa, Suomen rahassa siis vähän päälle
kahdentuhannen markan vuodessa. Siihen tuli lisäksi mahdollisuus
kesäisin ansaita laivastolääkärinä ja yleensä harjoittaa
yksityispraktiikkaa, mutta ainakin alkuvuosina täytyi nuoren parin
tyytyä suureen säästäväisyyteen. Koidula varoittaakin myöhemmin
nuorinta veljeään Eugen'iä joka myöskin pyrkii Kronstadtiin
sotilaslääkäriksi, nimittämällä omaa avioliittoaan taloudellisesti
"hullun yritykseksi".
Ei ollut sentakia aluksi puhettakaan tiheistä Pietarinmatkoista ja
taidenautinnoista, oli tyydyttävä kaikkein lähimpään ympäristöön. Voi
siis kuvitella Koidulankin aluksi suorittaneen tavanmukaiset
tervetuliaiskäyntinsä uudessa seurapiirissään. Hän oli kolmenkymmenen
vuotias, yhä vielä huomiota herättävän kaunis, joskin hän Jeanne
d'Arc-kiharansa oli kytkenyt säädylliseksi tukkalaitteeksi. Hänen
edellään kulki kirjallisen sinisukan ja kansallisen intoilijan
epäedullinen mutta uteliaisuutta herättävä maine. Mustassa,
ruumiinmukaisessa samettipuvussaan, jota kaunisti kaksi riviä valkeita
helmiäisnappeja, ylpeine, totisine silmineen, kalpeine hipiöineen,
mahtoi hän näitten saksalaisten porvaris- ja upseerirouvain kesken
vaikuttaa yhtä poikkeukselliselta ilmiöltä, kuin ikinä kotonaan Tarton
senaikuisissa piireissä. Hänen suhtautumisensa uuteen seurapiiriinsä on
alusta alkaen sangen ylimielistä ja kapinallista, hän ivaa, laskee
leikkiä sen kustannuksella, tekaisee siitä ilkamoivia kuvauksia
kärsimysvuosiensa uskotulle ja todistajalle, Eugénie-sisarelleen, mutta
ivan alla on kosolta katkeruutta ja tuskaa. "Kronstadtilainen henki
koskettaa häntä yhtä kipeästi kuin kömpelö kouraisu mimosaa",
kirjoittaa hänestä vanha berliniläinen ystävä, akateemikko Schott.
Mihin olivat jääneet henkevät ja herättävät keskustelut isä Jannsenin
yksinkertaisessa "salongissa", rauhaisan Tiigikadun varrella, minne
kansallisen innostuksen täyttämät miehet, minne kysymykset ja aatteet,
jotka olivat kaikille elinkysymyksiä, joitten rinnalla yksilöllinen
elämä sai väistyä vaatimattomaan varjoon? Koidula oli tottunut pitkiin
ja perusteellisiin keskusteluihin, oli voinut tuntikausia kuunnella
jonkun Wiedemannin, jonkun Hunfalvyn tieteellisiä esityksiä. Mihinkä
oli jäänyt koko aatteilla ahdettu ilmasto?
"Epäilen suuresti, voinko milloinkaan eläytyä tähän onnettomaan
seurapiiriin", hän kirjoittaa. Ja toisen kerran, silloin oltuaan vasta
kuukauden uudessa asuinpaikassaan: "Vieras kieli, vieraat tavat, en
osaa kieltä, en tahdo tapoihin taipua; päältä nähden on kaikki kyllä
sileää ja tasaista, -- mutta _sisällä_ ei ole mitään!"
Vaikea on sanoa, mitenkä Koidula oikeastaan oli ennakolta ajatellut
Kronstadtissa olonsa muodostuvan. Että hänellä alusta alkaen oli
epäilyksiä, se käy selville hänen koko kihlausajan kestäneestä
epäröimisestään. Mutta varmaankaan ei hän kuitenkaan ollut ottanut
lukuun läheskään kaikkia seikkoja. Häntä lohdutti muun muassa
edeltäpäin Suomen läheisyys, -- jota hän ei myöhemmin kertaakaan
hyväkseen käyttänyt! Hän oli toivonut saavansa asua samassa kaupungissa
rakastetun Geninka-sisarensa kanssa, mutta jo ensimäisenä vuonna
muuttikin sisar perheineen Tallinnaan. [Sisarten erillään-asumista
saamme kuitenkin kiittää vuosikausia kestäneen kirjevaihdon
olemassa-olosta, jonka avulla on ollut mahdollista luoda valoa Koidulan
avioliittovuosiin. Koidulan sisarelleen kirjoittamia kirjeitä on 59,
kaikki saksankielisiä.] Hän oli ehkä kuvitellut voivansa jatkaa
isänmaallista herätystyötään Kronstadtin virolaisen väestön
keskuudessa, mutta sen ylen alhainen sivistystaso teki kaikki
lähentymisyritykset mahdottomiksi. Ja jos hän oli toivonut jaksavansa
maanpakolaisuudestaan huolimatta ylläpitää elävää yhteyttä entisen
vaikutuspiirinsä kanssa, säilyttää entiset ystävyyssuhteensa
muuttumattomina, ja senkautta säilyä tuhoisasta eristymisestä,
kosketuksen katkaisusta ja henkisestä yksin jäämisestä, niin erehtyi
hän siinä epäilemättä perinpohjin. Kronstadtiin muutto ei muodostunut
Koidulalle vain paikan vaihdoksi, vaan se irroitti hänet ainaiseksi
omasta kansallisuudestaan, leikkasi poikki hänen elinsuonensa. Kaikki
kääntyy heti häntä vastaan, kaikki vaihtaa heti väriä hänen elämässään.
Aivan heti, jo ensimäisen puolen vuoden kuluessa, kadottaa Koidula
vanhan ystävänsä Kreutzwaldin, vastoin kaikkia romanttisia valoja
hautaan saakka kestävästä ystävyydestä.
Kreutzwald oli, palauttaessaan hääiltana Koidulan kuusivuotiset
kirjeet, vihdoinkin suorittanut leikkauksen, joka oli sekä luonnollinen
että välttämätön. Hän oli nyt seitsemänkymmenen vanha, ja vaikka
kuolema, johon hän oli täysin valmistunut, odotutti itseään vielä
yhdeksän vuotta, vei ikä ja luontainen ylpeys hänet vapaaehtoiseen
kieltäymykseen. Se oli täysin hänen arvonaran luonteensa, -- ja syvän
kiintymyksensä mukaista. Ehkä hän tahtoi siten säästyä näkemästä
suhteen vähittäistä laimentumista ja sovinnaista loppua, kuka tietää,
joka tapauksessa hän on silminnähtävästi päättänyt olla kirjoittamatta.
Koidula sensijaan ei suinkaan malttanut nähdä yhdenkään elämänarvon
liukuvan käsistään. Miksikä täytyisi tämän ystävyyssuhteen päättyä?
Miksi jättäisi Kreutzwald hänet, nyt juuri, jolloin hän enemmän kuin
milloinkaan kaipasi yhteyttä entiseen ilmapiiriinsä, -- ainoa ihminen,
joka täydelleen oli hänet ymmärtänyt, ei vain osittain, kuten muut,
ainoa, joka nautti siitä, mitä muut pitivät hänessä hyödyttömänä, hänen
sydämensä salatuimmasta runollisuudesta, kyvystä herkkyä kaikille
kauniille, koko hänen sielunsa turhasta tuoksusta, tarpeettomasta
kaikille muille! Hän odottaa ensimäisen puolen vuoden kuluessa
Kronstadtissa kirjettä vanhalta, vaarattomalta ystävältään, maltitonna,
aivankuin alkuaikoina Tartossa, jolloin Kreutzwaldin kirjeet olivat
juhlahetkiä hänen lapsellisesti jumaloivalle sydämelleen. Mutta
kuukaudet kuluvat, ja kirjettä ei kuulu. Kronstadtin jäänlähdön
aikuinen kevätahava pakoittaa Koidulan viikkomääriksi luuvalon takia
vuoteeseen, tuskin uuteen kotiin tultua. Vihdoin jaksamatta itseään
hillitä, hän vähemmän hienotunteisesti kuin anteeksiannettavasti purkaa
pettymyksensä Kreutzwaldin suhteen molempien yhteiselle ystävälle
berliniläiselle Schottille, kohta senjälkeen kääntyen itse Kreutzwaldin
puoleen syytöskirjeellä, joka Kreutzwaldin sanoja käyttäen oli "niin
terävällä kynällä kirjoitettu, että olisi voinut saada sairauden
uudistumaan".
Mutta Kreutzwald osoittautuu tuiki tunteettomaksi Berlinistä ja
Kronstadtista yhtaikaa suuntautuvan ristitulen suhteen. Eivät auta
Koidulan kärkevyydet, yhtä vähän kuin Schottin hentomieliset rukoukset
"suloisen, nyt enemmän kuin milloinkaan surkuteltavan olennon puolesta,
johon parhaimman ystävänsä poisvetäytyminen on iskenyt syvän haavan."
Kreutzwald vastaa, milloin ja miten itse parhaiksi näkee.
Hänen viimeisen, heinäkuussa 1873 kirjoitetun kirjeensä säälimättömät
ja tahallaan loukkaavat sanat ovat oikeastaan yhtä monta lausumatta
jäänyttä rakkaudentunnustusta.
Hän kirjoittaa:
"Ei liene olemassa toista ihmistä, joka olisi ollut Teitä kohtaan niin
suora kuin minä; että ero Tartosta ja Liivinmaasta kävisi Teille
raskaaksi, senkin olin Teille sanonut. Te olitte liiaksi juurtunut
kiinni virolaiseen maaperään."
Ja hän jatkaa:
"-- -- Olette minua vieraassa maassa syyttänyt, usuttanut vanhan
rakkaan ystävän kimppuuni, joka nyt armotta peittoo vanhaa nahkaani.
Asiain näin ollen ei minua yhtään ihmetyttäisi, jos Te lähimmässä
tulevaisuudessa menisitte niinkin pitkälle, että usutatte herranne ja
puolisonnekin kimppuuni. Että hän tähän asti ei ole näyttämöllä
esiintynyt ja ryhtynyt kurittajaosaansa, on minusta käsittämätöntä."
Tähän loppuu Koidulan ja Kreutzwaldin kirjevaihto ja ystävyys,
hetkellä, jolloin Koidula kipeämmin kuin koskaan olisi tarvinnut
myötätuntoa ja ainoanlaatuista älyllistä harjoitusta, jota kirjevaihto
Kreutzwaldin kanssa hänelle oli tarjonnut. [Kreutzwald eli vielä
vuoteen 1882, loppuvuosinaan vävynsä luona Tartossa.]
On niin hiljaista tästälähin Koidulan ympärillä, niin ylen hiljaista.
Ainoastaan arkipäivän juoksuhiekka juoksee, kuin kumoon käännetystä
tiimalasista, hitaasti ja herkeämättä...
Michelson tilaa Koidulalle lehtiä ja aikakauskirjoja, jo nimeltään
kuvaavia, Über Land und Meer, Gartenlaube, Bazar, Kladderadatsch,
jotka, kuten Koidula aivan ilman ivaa sanoo: "jossain määrin korvaavat
hänelle henkisen seurustelun puutteen!"
Kirkkoherra J. Bergmann kertoo Tartossa Vanemuisen salissa vuonna 1877
vietetystä juhlasta Aleksanteri I:sen satavuotisen syntymäpäivän
muistoksi seuraavaa:
"Astui sisään vanhanpuoleinen mies, ja hänen rinnallaan uhkea nainen,
jonka olento oli täysin kuninkaallinen, J.W. Jannsen ja Koidula. Pian
senjälkeen saapui kumara vanhus, musta samettitakki yllään, tohtori
Kreutzwald. Kun viralliset puheet olivat ohitse, nousi Koidula ja puhui
'lauluisän' kunniaksi. Se oli ainoa julkinen puhe, minkä olen kuullut
Koidulan pitävän. Kreutzwald vastasi, kohoittaen elaguhuudon Emajoen
satakielelle."
Tästä päättäen ovat siis Koidula ja Kreutzwald kuitenkin lopulta
tavalla tai toisella sopineet. -- Kirjeenvaihtonsa Kreutzwaldin kanssa
talletti Koidula, tuntiessaan kuoleman lähestyvän, sisarensa Eugénien
haltuun.
Mutta kuitenkin, "nälkä tekee kipeätä, olkoon mitä lajia hyvänsä!"
kuten samoin hänen omat sanansa eräässä toisessa kirjeessä kuuluvat.
Eikä hän tee yhtäkään yritystä, ei nyt eikä myöhemminkään,
kohottaakseen tavalla tai toisella ympäristöään. On kuin Koidulan luova
voima ei milloinkaan olisi uloittunut hänen omaan elämäänsä. Ja mistä
hän olisikaan keksinyt vivun, kyllin voimakkaan ponnahduttamaan tätä
kansainvälistä, satunnaista ihmissekoitusta! Joitakuita heikkoja
yrityksiä luoda itselleen täysin oma, ympäristön vahingolliselta
vaikutukselta täysin varjeltu mailmansa, on hänen myöhemmässä
elämässään tosin ollut, mutta ne ovat pikemmin satunnaisen
itsesäilytysvaiston ilmauksia, kuin varsinaista, päämäärästään selvää
taistelua.
Kuka tietää, ehkä vieritämmekin turhaan syyn ympäristön niskoille; ehkä
olisi väsähtämys Koidulan elämässä seurannut kaikissa tapauksissa,
edullisissakin oloissa, ilman vähintäkään ulkonaista seikkaa. Ehkä oli
Kronstadt vain milieu, ei muuta, epäedullinen, nälkiinnyttävä tosin,
mutta sittenkin vain ulkonainen kehys. Koidulan omassa sielussa oli
epäilemättä särö, josta pääsi vapaasti virtaamaan uuden ympäristön
tuhoisa ilma. On hyvin mahdollista, että Koidula ikäänkuin ehdoin
tahdoin sulkeutui siltäkin inhimillisyydeltä, jota ei sentään mistään
oloista tykkänään puutu. Hänen henkinen terveytensä oli jo Kronstadtiin
tullessa yhtä auttamattomasti vialla, kuten ruumiillinenkin, johon
Michelson viittaa, sanoessaan naineensa hänet "rauniona". Uudestaan ja
yhä uudestaan täytyy painostaa Koidulan perittyä sairaalloisuutta,
hänen poikkeuksellista kokoonpanoaan, ymmärtääkseen hänen kohtalonsa.
Toisin taikka toisin, tulokseksi saamme kuitenkin saman tragiikan.
Niin juoksee siis yhä arkipäivän harmaa hiekka... ylitse juhlaan luodun
sielun.
Ainoastaan yhtä tietä pääsi ulkopuolelle yltympäri vallitetun
linnoituskaupungin. Se tie vei virolaiselle hautuumaalle, kulki samassa
suunnassa pohjoispuolisen rannan kanssa ja oli kolme kokonaista virstaa
pitkä.
12.
On kuin kuulisi kaukaa Chopinin sadepreludiumin... Sadepisarat
putoavat, putoavat... niitten yläpuolella melodia, kuin eksynyt kiuru.
Hiljainen, hirveä nakutus, kuin puutoukan yön hiljaisuudessa,
-- koneellinen ja hengetön, pienten lyijyvasarain lyönnit vasten
kuulokalvoa, raskaat, kirstun kannelle tippuvat lyijypisarat...
Ainoastaan melodia elää ja kärsii.
Koidulan naisellisuus oli yksinomaan äidillisyyttä, sanoo eräs hänelle
läheinen henkilö.
Toden teolla, meillä on Koidulan naisellisuudesta niin vähän
todistuksia, yhtä keskeneräinen kuin koko hänen muukin elämänsä, yhtä
väkivaltaisesti typistetty kuin hänen kohtalonsa ihmisenä, oli hänen
kohtalonsa naisena. Tuhannet ja taas tuhannet Koidulaa tunneköyhemmät
naiset ovat saaneet kokea sen, mitä hän tunnekyllyydestään, sisäisestä
rikkaudestaan huolimatta ei koskaan eläissään saanut. Hänen myöhäinen
keväänsä kätki mahdollisuuksia, jotka eivät koskaan toteutuneet, avasi
aavistukselle kauneuksia, joitten täyttä kehkeämistä emme myöhemmin
kuitenkaan koskaan näe.
Koidulassa piili vaarallinen, vaikka useita elämäntilanteita tavallaan
helpoittavakin ominaisuus, hänen passiivisuutensa, toimettomuutensa
oman elämänsä suhteen, alotekyvyn puute, kun oli kysymyksessä hänen
omat elinehtonsa, sama ominaisuus, josta jo on ollut puhetta hänen
nuoruudenaikuisen työtaakkansa yhteydessä. Helpoittava senkautta, että
se säästi hänet ehkä usein ulkonaisista yhteentörmäyksistä ja
ristiriidoista, kohtalokas, koska se sulki samat ristiriidat hänen
omaan sydämeensä.
"Sopusoinnun vaatimus on minulle yhtä välttämätön kuin hengitys", hän
kirjoittaa avioliittonsa kolmantena vuonna Eugen-veljelleen.
Avioliitto jo sellaisenaankin, vaikka ei olisi tuonutkaan mitään muita
suuria, näkyviä muutoksia, merkitsi silloisen baltilaisen käsitteen
mukaan kuitenkin Koidulalle miltei täydellistä irtaumista entisestä
työstä ja harrastuspiiristä. Se toi mukanaan uusia ja suuria
velvollisuuksia, joihin Koidula, niin myöhään kuin avioliittoonsa
astuikin, ei kuitenkaan ollut millään lailla valmistaunut. Hänen
kirjoituskone-asemansa isänsä kodissa oli vuosien kuluessa kokonaan
vieraannuttanut hänet naisen työalaan kuuluvista kotitoimista. Mutta
siksi juurtunut ja itsestään selvä, niin, kategorinen, oli silloisina
aikoina Itämerenmaakunnissa käsitys naineen naisen yksinomaan kodin
piiriin rajoittuvasta asemasta, ettei edes niin poikkeuksellinen ja
tavallaan monesta ennakkoluulosta vapautunut nainen kuin Koidula, ole
sitä vastaan vähimmälläkään tavoin kapinoinut. Päinvastoin, hänen
pyrkimyksensä oli epäilemättä avioliitossaan toteuttaa baltilaista
naisihannetta ja siten saada aikaan luonteelleen välttämätön
sopusointu, niin hyvin, kuin hänen luontainen epäkäytännöllisyytensä,
hajamielisyytensä, ja suuri tottumattomuutensa sen suinkin sallivat.
Mutta juuri siinä tavassa, millä hän koetti sopusointua ylläpitää ja
aikaansaada, esiintyy selvänä hänen varsinainen heikkoutensa,
myöntyväisyytensä, saamattomuutensa, joka syvimmiltään oli sisäisen
vapauden puutetta. Hän ei nähtävästi koskaan ollut niin varma oman
erikoisuutensa, oman sisimmän itsensä oikeutuksesta, että olisi sille
ympäristöltään minkäänlaisia myönnytyksiä vaatinut. Päinvastoin, hän
itse oli alati valmis tekemään myönnytyksiä, eliminoimaan itsestään
pois kaikki epäsointua tuottavat ainekset, päästäkseen edes
jonkinlaiseen sopusointuun. Kuten hän kerran isänsä kodissa alistui,
uhrasi itsensä perheen kokonaisuuden ja hyödyn hyväksi, samoin hän
myöhemmin omassa kodissaan, vain monta vertaa täydellisemmin, alusta
alkaen uhrasi koko varsinaisen itsensä, pelastaakseen, mitä
sopusoinnusta pelastettavissa oli. Nyt, niinkuin ennenkin, on
velvollisuuden tunto hänessä yli kaiken kehittynyt, -- ja kuten saamme
nähdä, -- lopulta ainoa, mikä hänet pystyssä pitää; ominaisuus, joka ei
riittänyt häntä vapauttamaan, mutta kyllä pitentämään hänen
kärsimystään.
Koidulan omat lausunnot miehestään ovat hyvin vastakkaisia, mikä ei
estä uskomasta niitten vilpittömyyteen, näennäisestä ristiriidasta
huolimatta. Kuten kaikki taiteilijaluonteet, tunsi Koidula nähtävästi
hetkellisesti ja ilmaisi itsensä yhtä hetkellisesti; paitsi sitä, oli
hänen olemuksensa, kuten useimpien ihmisten, epäilemättä monissa eri
kerrostumissa.
Yllämainitussa Eugen-veljelle osoitetussa kirjeessä, hän, puhuttuaan
sopusoinnun tarpeestaan, jatkaa:
"Meidän onnettomuutemme on siinä, ettei Eduard tätä elämän
välttämätöntä puolta ollenkaan välttämättömyytenä pidä, vaan
ylimääräisenä turhuutena, myös mitä ulkonaisiin elämänvaatimuksiin
tulee, häneltä kun täydellisesti puuttuu siihen kuuluva vaisto. Minun
täytyy nyt käyttää juonia ja kaikenlaisia luonteelleni muuten niin
vähän mieluisia viekkauksia, saadakseni ulkonaista ja usein myös
sisäistä elämäämme varten kokoon ainekset, jotka yksinkertaisimmastakin
ihmisestä ovat yhtä tarpeellisia kuin ruoka tai juoma. Ah, kuinka
väsynyt ja elämään kyltyuyt ajanpitkään moisesta päiväpalkkalaistyöstä
perheen hyväksi voi olla!" Ja samassa kirjeessä: "Täydellisyyteen
kuuluu joittenkuitten mieIestä hyvin syödä ja juoda, ansaita kylliksi,
liehakoida ympäristöään. On tosin siellä täällä ihmisiä, jotka
nimittävät sitä itsekkäisyydeksi ja vain korkeammanasteiseksi
eläimelliseksi elämänkäsitykseksi, -- mutta minun ei ole luvallista
näin ajatella! On katkera, sielua raastava tunne, kun näkee kaiken
itsessään revittävän ja tomuun tallattavan ja raunioista rakennettavan
temppelin, jonka juhla-alttarilla kylmälle hyödylle uhrataan. Mutta ei
siitä kuole, sillä naissydän on kissamaisen, kirotun sitkeä!"
Ja tämä sama naissydän sanelee samoihin aikoihin seuraavat sanat hänen
miehelleen:
"Jospa tietäisit, kuinka hyvää tekee Sinua sydämeni pohjasta
kunnioittaa ja rakastaa."
Teeskentelyäkö, vilpittömyyttä? Ei ole mitään syytä sitä olettaa;
näissäkin näennäisesti ristiriitaisissa ilmaisuissa todentuu vain
ihmissydämen ihmeellinen laajuus, johon mahtuvat rinnatusten ja
yhtaikaa niin monet tunteet ja totuudet. Koidula saattoi yhtaikaa sekä
olla täysin selvillä luonteitten ja taipumusten ylipääsemättömistä
eroavaisuuksista, että kuitenkin tuntea tyydytystä osakseen tulevasta
rakkaudesta. Älyllisesti miestään ylempänä, hän oli luonteensa
heikkouden ja tahdottomuuden takia kuitenkin hänestä riippuvainen; se
teki heidät jossain määrin tasaväkisiksi.
Paitsi sitä, hän on nähtävästi avioliittonsa alkuvuosina yhä jaksanut
toivoa sen mahdollisesti vielä kohoovan korkeamman keskinäisen
ymmärtämyksen ja henkisen vaihdon tasolle. Oleskellessaan sisarensa
Eugénie Rosenthalin luona Tallinnassa vuonna 1875, Koidula kirjoittaa
miehelleen:
"Olen kaikessa hiljaisuudessa pitänyt onnettomuutenamme, että me viime
vuoden kuluessa olemme olleet vailla kaikkea henkisten harrastusten
yhteyttä ja kaikkea objektiivisempaa ajatusten vaihtoa, jonka meille
ensimäiset talvet sentään jossain määrin tekivät mahdolliseksi. Sinun
lääkäritoimintasi on tietysti osaltaan ollut siihen syypää, mutta
Sinäkin tarvitsisit suuresti henkisen ja sielullisen virkistyskylvyn
Tartossa tai Riiassa; -- -- -- elämämme yksitoikkoisuus, vailla
vähintäkään vaihtelun toivoa, pelkkä vegetoiminen aineellisen
olemassa-olon takia, tekee hulluksi! Eiväthän henkiset laineet
täälläkään kovin korkeina käy, mutta niissä on toki liikuntoa, kaikki
ei ole seisahduksissa, kuten viimeksi meillä kotona."
Ja hän jatkaa:
"-- -- Tahtoisin sanoa Sinulle niin paljon hyvää, kiittää Sinua niin
sydämellisesti rakkaudestasi ja ystävällisyydestäsi. -- -- -- Oi
rakkaani, jo heikoinkin toive, että yhteistoimintamme neljän seinämme
kehyksissä on muodostuva sopusointuisemmaksi ja valoisammaksi, riittää
minulle tunteja ja päiviä kirkastamaan. Ehkä opin vielä unohtamaan,
että olen vanha nainen, -- niin vanha, että kolmenkymmenenkahden vuoden
ikäisenä joskus tuskin jaksan muistaa mennyttä nuoruuttani."
Ei ole luultavaa, että Eduard Michelson syvemmässä merkityksessä
ymmärsi vaimoaan, -- Koidulan varsinainen sielullinen rakenne, kaikki,
mikä hänessä alati pyrki yli arkielämän ahtaitten rajojen, oli hänen
miehelleen, jonka luonne iän karttuessa muuttui yhä ahtaammaksi,
pikkumaisemmaksi, yhä kiintyneemmäksi elämän pieniin nautintoihin,
epäilemättä yhtä vieras ja käsittämätön, kuin Koidulan sielullinen
korostusvoimakin. M.J. Eisen sanoo heidän suhteestaan: "-- -- täytyy
tunnustaa, ettei mies varsinaisesti ymmärtänyt nuorikkoaan, että
avioparilta puuttui yhteinen mailmankatsomus. Mies, täydellinen
materialismin ja proosan palvelija, nuorikko ihanteellisuuden
kumartaja, läpeensä runoilija; he eivät voineet ajatuselämässään kyllin
yhteisesti tuntea, yhteisesti päätöksiin päästä, yhteisesti elämyksiään
elää. Tahtomattakin muodostui kuin kiinalainen muuri miehen ja vaimon
välille. -- -- Aikaa myöten alkoi kumpikin yhä enemmän elää omassa
mailmassaan." (Koidula Kroonlinnas).
Jo kieliesteitten takia ei Michelsonilla voinut olla mitään
henkilökohtaista käsitystä vaimonsa kirjallisesta tuotannosta, ja hänen
täydellinen välinpitämättömyytensä kaikkia kansallisuusharrastuksia,
niin lättiläisiä kuin virolaisiakin kohtaan, teki hänet tällekin
Koidulan elinharrastukselle vieraaksi. Eräs Michelsonin entisiä
ylioppilastovereita sanoo hänestä: "Hänen vaimonsa olisi pitänyt olla
punatukkainen, hyvin intohimoinen, hyvin aistillinen!" Epäilemättä on
Koidulan yhä yltyvä kivulloisuus ollut Michelsonille yhtä suuri
pettymys, kuin Koidulalle kaikki turhat haaveet henkisestä
ymmärtämyksestä.
Avioliitto teki hänestä miehen vaimon, opettamatta hänelle samalla
rakkauden salaisuutta; lasten äidin, vaan ei rakastavaa naista. Hän jäi
aina ala-ikäiseksi, lapseksi elämän suurimman mysteerion edessä, aina
samaksi puolinaiseksi olennoksi, jolla, kuten hänen lankonsa sanat
kuuluvat, oli "miehen aivot ja lapsen mieli".
Niin pääsi Koidulan käyttämätön tunnevoima, hänen luonnollisessa
kehityksessään niin kovakouraisesti tukahutettu naisellisuutensa
puhkeamaan yksinomaan äidillisyyden muodossa. Joskaan sekään tunne ei
ole kyennyt varjelemaan häntä häviöltä eikä pysyttämään koossa hänen
hajoavaa olemustaan, niin voi olla varma, että siitä ovat kummunneet
hänen kärsimysvuosiensa puhtaimmat, kenties ainoat ilot.
Hänen esikoisensa, poika _Hans Woldemar_, syntyi vuonna 1874, ja vanhin
tytär _Hedvig_ lähes kaksi vuotta myöhemmin. Molemmilla kerroilla on
Koidula ruumiillisesti ollut hyvin heikko, ja kuolemanajatus, joka
tästälähin ei häntä enää jätä, ilmestyy jo nyt hänen kirjeisiinsä. Hän
kirjoittaa Eugénielle ennen tyttärensä syntymää:
"Tilani on yhä epätoivoisen huono, jos voin uskoa omaa tunnettani. Niin
vaikeat viikot ja kuukaudet, kuin tämän talven tuomat, kuuluvat
unissakulkijaelämäni kaikkein vaikeimpiin. Ja ehkei minulta enää
riitäkkään kauan voimia sitä jatkamaan. En puhu paraikaa tilani
herättämästä luonnollisesta hentomielisyydestä, minulta puuttuu sekä
halua että kykyä elämänkamppailuun, -- omaan ainoastaan
velvollisuudentunnon."
Samasta ajasta hän kirjoittaa myöhemmin:
"Ruumiillisesti ja henkisesti on minun täytynyt elää todellinen
kärsimysvuosi syksystä 1875 vuoteen 1876. Kronstadtin aineellisesti ja
henkisesti sietämättömät olot olivat viedä järkeni... Paha kyllä, olen
ruumiillisesti hyvin heikosti varustettu, sitkeä kärsimyksessä, mutta
ilman positiivista voimaa. Rasittava ja työteliäs nuoruus, täynnä
taistelua, on voimani varhain kuluttanut. Tuskin kolmenkymmenen
ikäisenä olen jo hiuksiltani harmaa, -- viime vuosien tulos, jotka
siirsivät minut tuiki vieraaseen ja sisäisesti minulle ainaisesti
vieraana pysyvään ympäristöön..."
Kiintynein on Koidula lapsistaan ollut esikoiseensa, Hans Woldemariin,
jonka kummiksi ei oltu pyydetty sen suurempaa eikä pienempää kuin itse
Elias Lönnrot. On mahdollista, että Koidulan mielessä liikkui hämärä
toive voida lahjoittaa poikansa takaisin omalle kansallisuudelleen,
kasvattaa hänestä isänsä ja oman työnsä jatkaja. Ainoastaan Hansalle on
Koidula jo varhain koettanut kronstadtilaisesta kielisekoituksesta
huolimatta opettaa viroa, jota hän ei myöhemmin milloinkaan
tyttärilleen puhunut eikä opettanut. Hän on laulanut pojalleen
sepittämiään virolaisia kehtolauluja, kuten itse kertoo:
"Kun ensi kertaa lauloin hänelle omatekoisen lauluni, kuunteli hän
tarkasti, ja siitä tuli hänen lempilaulunsa, -- josta seikasta
silminnähtävästi puhuu voimakas synnynnäinen rakkaus ja kiintymys viron
kieleen!"
Hansa on alusta alkaen heikko lapsi, ei varsinaisesti sairas, vaan ei
tervekään: "hän kärsii hermostumisesta, joka on luonteenomaista minun
lapselleni", kuten Koidula kirjoittaa. Tätä kultapoikaansa, "äidin
hiirtä", Koidula kanneskelee tuntikausia, valvoo yöt hänen vuoteensa
ääressä eikä lakkaa häntä ylistämästä. "Hansa on käynyt hyvin
rakastettavaksi, on luottavainen, vilkas, puhelias, paljoa vähemmän
itsepäinen ja ujo kuin ennen". -- "Pelkään vain, että hänestä tulee
kirjatoukka, hän oppii liian nopeasti ruumiinrakenteeseensa nähden,
joka ei suinkaan ole ensiluokkainen."
Pysyvimmin syöpyy kuitenkin mieleen kuva kolmen-neljän vuotiaasta,
vaaleaverisestä, varhaisvanhasta pojasta, joka, seuratessaan
vanhempiaan ulkomaanmatkalle, suurkaupungin puistossa kulkee äitinsä
edellä, pienillä käsillään vastaantulevaa ihmistulvaa hajoittaen ja yhä
airueena huutaen: "tehkää tilaa, äitini tulee!" ikäänkuin
lapsenmielessään aavistaen äitinsä synnynnäisen ruhtinaallisuuden.
Hans Woldemarin kohtalo oli olla ensimäisiä Jannsenin suuressa
perhehaudassa Tarton vanhalla kirkkomaalla, jo vuosia ennen, kuin sinne
ennätti hänen leikkisä isoisänsä tai nyreä isoäitinsä. Corinnen sanat
sopivat Koidulaankin: "Kaikista kyvyistä, mitkä luonto minulle
lahjoitti, olen vain yhden täysin kehittänyt, kyvyn kärsiä!" Hänen
kohtalonsa oli irroittautua kaikesta ja kaikista.
'Mutta sitä ennen, -- aivan kuten Chopinin sadepreludiumissakin on
linnunlaulupaikkansa, lyhyt tuokio, jolloin melodia, ikäänkuin ihastuen
omaa vapautumistaan, silmänräpäykseksi kohoo yli sateen ikuisen äänen,
-- niin oli Koidulankin elämässä, ennenkuin se lopullisesti ja
auttamattomasti peittyi hämäryyteen, vielä lyhyt aika, ikäänkuin
jälkiheijastus menneistä kauneuden ja liikunnon päivistä.
Hänen hiljaisen maanpakonsa Kronstadtin muurikaupungissa keskeyttää
pariksi vuodeksi ulkomaille lähtö. Michelson oli vuonna 1876 saanut
valtion apurahan jatkaakseen opintojaan Saksan tärkeimmissä
yliopistoissa ja Wienissä. Koko koti Kronstadtissa hajoitetaan
tulisella kiireellä, suurin osa huonekaluja myydään, osa ahdetaan
pakkalaatikkoihin, ja koko perhe, kaksivuotias Hansa ja äsken syntynyt
Hedda mukana, lähtee matkalle. Jo Pietarin-Tarton radalla osottautuvat
lämmittämättömät rautatievaunut kuitenkin siksi kylmiksi, että neljän
kuukauden vanha Hedda on jätettävä isovanhempain huostaan Tarttoon.
Alusta alkaen on siis matka epäkäytännöllisesti järjestetty, -- rahaa
vähän, pieni lapsi ehkäisemässä. Ja mitä kauemmin matka kestää, sitä
suuremmiksi kasvavat ylipääsemättömät vaikeudet, kunnes se vihdoin
vaihtuu "raudanraskaaksi taakaksi", josta Koidula myöhemmin puhuu.
Kohtalo oli kerta kaikkiaan merkinnyt Koidulan, kaikki, mihin hän
kosketti, muuttui kärsimykseksi, olipa se mitä tahansa.
Mutta alussa on kuitenkin hänen vanha elämänjoustavuutensa vielä
viimeistä kertaa päässyt vireisiin. Kuinka vähän se oikeastaan
tarvitsikaan eloon elpyäkseen, todistavat hänen omat sanansa: "Alan
kuin uudestaan elää... voin ruumiillisesti paljonkin kärsiä, kunhan
minulla vain on sielunrauhani ja vähän henkistä elämää ympärilläni."
Hänen henkinen ja ruumiillinen terveytensä ovat olleet tavallista
herkemmässä vuorovaikutuksessa, kuitenkin niin, että jälkimäinen on
ollut riippuvainen edellisestä. Henkinen liikunta, älyllinen ilo on
saattanut hänet täysin unohtamaan ruumiilliset tuskat ja heikkouden;
hänen sielunsa on ollut ruumiin terveyden ilmapuntari eikä päinvastoin.
Niinpä hän Breslaussa, heidän ensimäisessä olinpaikassaan, tyttären
syntymän jälkeisestä heikkoudesta huolimatta, ottaa suurella
nautinnolla osaa yliopistopiirien seuraelämään, johon he Michelsonin
tekemien tuttavuuksien nojalla pääsevät. Kaikki hänen kauan aikaa
väärinkäytetyt seuraelämälliset lahjansa heräävät taas henkiin, yksin
naisellinen miellyttämishalukin; hän alkaa taas pitkistä ajoista
ajatella ulkomuotoaan sekä pukujaan ja loistaa kutsuissa
hyväpäisyydellään ja puhelahjallaan.
Hän kirjoittaa Breslausta:
"Minun on niin äärettömän hyvä ja mieluista olla, viimeiset kaksi
viikkoa ovat yhtä ainoaa juhlaa. Tervehdyn sielullisesti aivan
silminnähden, rakentelen taas olemattomia tuulentupia."
Kuten vieras ympäristö aina lähentää ihmiset, niin muuttuu Koidulankin
suhde mieheensä läheisemmäksi vieraissa, vapaissa oloissa, joissa ei
arkipäivän hankaus tunnu. On jotain uutta ja viehättävää vapaassa ja
epäsäännöllisessä ylioppilaspariskunnan elämässä, jota ei mikään
kronstadtilainen etiketti häiritse, taloudellisten huolien
hetkellisessä, tahallisessa unohduksessa, kahdenkesken-olossa.
Uudenvuodenaaton he viettävät pienillä kotikesteillä omassa
keskuudessaan: "Oli niin hiljaista ja kodikasta ympärillämme ja
sielussamme; olen niin sanomattoman tyytyväinen ja kiitollinen
tervehtymisestä, joka sekä ruumiillisesti että sielullisesti on minulle
alkanut." Mutta jo Breslaun olon loppupuolella alkaa vapaan elämän
nurjapuoli näyttäytyä: valtion apuraha, jota jo alusta pitäen on
jatkettu isä Jannsenilta saadulla lainalla, osoittautuu ylen niukaksi.
Seurustelu hienoissa ylioppilaspiireissä vie enemmän varoja kuin
suotava olisi, pienen perheen ylläpito samoin. Jo nyt alkaa loppumaton
pennien kääntely ja ruokaohjelman supistaminen voileipiin ja kahviin
tai vaihteen vuoksi, voileipiin ja teehen.
Huhtikuussa vuonna 1877 he muuttavat Strassburgiin, järkevin ja viisain
aikomuksin olla tällä kertaa säästäväisempiä ja luopua kaikesta
houkuttelevasta seurustelusta, joka oli tehnyt olon Breslaussa niin
elähdyttäväksi ja kalliiksi. He vuokraavat kolmeksi kuukaudeksi kaksi
pientä huonetta, eivät enää käy missään huvituksissa, eivät enää hae
mitään tuttavuuksia. Tästä lähtien on Koidula ulkomailla yhtä yksin
kuin konsanaan Kronstadtissa, ainoana seuranaan Hansa hoitajineen.
Kaiken lisäksi hän huomaa piankin taas olevansa tulossa äidiksi.
Huolimatta odottamattoman hyvästä terveydentilastaan, on häneltä
samalla koko ulkomaanmatkan tuottama virkistys ja nautinto mennyttä.
Vaikeudet alkavat nyt kasvaa huimaavaa vauhtia, etusijassa ensi aluksi
juuri rahalliset, joihin pian yhtyi kaikenkaltaisia muitakin.
Huippunsa ne saavuttivat Wienissä, jossa tammikuun lopulla vuonna 1878
syntyi Koidulan kolmas lapsi, tytär _Anni_, -- Aennchen. Koidula sai,
itse heikkona ja huonona, kokea kaikkea mahdollista surkeutta, huonoa
hoitoa, epäystävällistä kohtelua, ravinnonkin puutetta, asunnon
vaihtoja, -- tai kuten hän itse sanoo: "siitä voi tuskin puhua, kynä
kieltäytyy". Hänen kirjeissään on erittäin kiusaantunut ja tuskaisa
sävy. Talonomistaja sanoo heidät irti kahden viikon kuluessa, koska ei
siedä pikkulapsia talossaan, seuraava talonomistaja, katolinuskoinen
rouva, ei rippi-isänsä vihoja peljäten, salli kastaa talossaan
luterilaista lasta. Ullakkohuoneessa, neljännessä kerroksessa viettää
Koidula vielä jotkut viikot, sairaana, raha-asiain joutuessa yhä
enemmän rappiolle, tietämättä iloisesta, hilpeästä Wienistä muuta kuin
ilmaiset musiikkinautinnot, jotka hän sunnuntaisin käymällä
katolilaisissa messuissa itselleen hankkii. Vihdoin tulee tälle
surkeudelle loppu, kun itse isä Jannsen poikansa Eugenin kanssa saapuu
Wieniin ja vie sairaan tyttärensä kotiinsa Tarttoon.
Niin päättyi Koidulan ensimäinen ja ainoa ulkomaanmatka, josta hän itse
sanoo: "Luoja varjelkoon perhematkoista ulkomaille, kun on vähän
varoja!"
Mutta ulkomaanmatkan monet rasitukset eivät olleet mitään sen
kohtaloniskun rinnalla, joka Koidulaa pian senjälkeen kohtasi, kun
hänen ainoa poikansa Hans yhdeksän päivää sairastettuaan kuolee
Tartossa raivoavaan tulirokkoon.
Sisarelleen kirjoittaa Koidula kuukausien kuluttua:
"En tahtoisi mistään hinnasta lapseni viimeisiä päiviä minulta
riistettävän. Meidän äitienhän täytyy kaikkien kestää niin suuria
rasituksia, ettei kukaan meitä voi auttaa, kuin murhe ja vaiva itse, ja
onni on, että meillä edes ne ovat olemassa!"
"Joskus ikävöitsen palavasti kuollutta lastani, ikäänkuin tahtoisin
paeta hänen luokseen."
Ja hän jatkaa:
"Kun ajattelen viimeksi kulunutta vuotta loppumattomine rasituksineen
ja katkerine kokemuksineen, niin olen sekä hämmästynyt että kiitollinen
ja tuskin jaksan todeksi uskoa, että paraikaa istun täällä rauhallisena
ja suhteellisesti murheetonna nojatuolissani enkä itke aamusta iltaan,
ainoastaan lapsivainajaani ajatellen. Minkälainen kirjava kudos onkaan
naisen elämä, ja minkälaisen monivivahteisen kuvan tarjoo minun
omani...! Olkoon tytärteni elämä kerran toisenlainen, mutkattomampi,
yksinkertaisempi ja rauhallisempi!"
Poikansa haudalta vei Koidula mukaansa Kronstadtiin pienen
silkkipussillisen kirkkomaan multaa; samaa Maarianmaan multaa, joka
hänelle itselleen yhä enemmän alkoi muuttua kaiken rauhan, kaiken
lopullisen levon, kaiken ikävöinnin päämäärän vertauskuvaksi.
13.
Kotona muurikaupungissa, kotona Kronstadtissa, jossa, kuten Koidula
ivallisesti vääntäen Heineä sanoo: "stille, schöne Menschen, nach
Marschcommando gehen" (hiljaiset, ihanat ihmiset, marssikomennon mukaan
kulkevat); ympärillä vallien tiukka rengas. Uusi, tilava asunto
ottaa hänet vastaan, tällä kertaa hienommassa kaupunginosassa,
Gospodskajakadun varrella, lähellä venäläistä kirkkoa, johon Koidula
joka päivä, jos tahtoi, ikkunastaan taisi nähdä suurten ihmisparvien
rientävän kuuluisan isä Joan'in pitämiin jumalanpalveluksiin. Muuten on
kaikki ennallaan, ei mitään ole muuttunut, ristiäiset, häät,
hautajaiset, seurasivat toisiaan, kuten aina. Elämä menee tavanmukaista
menoaan: "E:llä on toinen tytär, D:llä toinen poika, D:ll menee
naimisiin". Toiset tuttavista muuttavat pois, toisia tulee heidän
sijaansa. Mutta uudet tulokkaat eivät tuo uutta virtausta mukanaan;
kuten pohjamudan maku nopeasti tunkeutuu umpijärveen päästettyihin
kaloihin, niin leviää kronstadtilainen tartunta, uneliaisuuden ja
aineellisuuden henki.
Aluksi näyttää Koidula vaivautuneen vähemmän ympäristöstään kuin
tavallisesti; äsken kestettyjen kärsimysten jälkeen on hänen sielunsa
kauan aikaa turtunut ja raukea, välinpitämätön ja ulkonaisille
vaikutuksille sulkeutunut.
Itse hän kirjoittaa sisarelleen Kronstadtiin takaisin tultuaan:
"Tässä siis jälleen istun vanhassa pesässäni, jota en kahteen ja
puoleen vuoteen ole nähnyt, ja se on yhtä ikävän ja venäläisen näköinen
kuin konsanaan.
"Koti-ikävää, säännöllistä tautiani, ei ole minulla vielä sanottavasti
ollut. Syynä siihen ovat viimeisen kahden vuoden mahdottomat olot ja
viime puolen vuoden aivan puolueettomastikin katsoen kerrassaan hirveä
työ- ja kärsimystaakka, joka on tehnyt Tarton minulle joksikin aikaa
tuiki sietämättömäksi."
Tähän asti oli Tartto kuitenkin ollut Koidulalle henkinen tukipiste,
hänen kituvan henkisen elämänsä ylläpitäjä, yhä vieläkin, niin
näennäisesti siitä erossa kuin hän elikin. Hänellä oli kuitenkin tähän
saakka paikka, jota ikävöidä, jota ihannoida; olot, jotka hän
ajatuksissaan alati asetti vastakohdaksi ja vastapainoksi häntä lähinnä
ympäröiville.
Mutta tämäkin elinvoiman lähde oli muuttuva sameaksi. Juuri Tartosta
alkaa näinä aikoina saapua toinen Jobin viesti toisensa jäljestä.
Viron kansallinen liike oli niitten vuosien kuluessa, mitkä Koidula oli
ehtinyt elää vapaaehtoisessa maanpaossaan, ennättänyt uuteen
kehitysasteeseen. Ensimäkien, romanttinen innostus, joka oli ollut
vapauslaulujuhlan kannattavana voimana, legendaarinen tulevaisuususko,
joka aluksi tukehdutti erimielisyyden idut, kooten kaikki kyvyt
yhteiseen ponnistukseen, oli väistynyt arkiutuneemman tunnelman tieltä,
kuten luonnollista olikin. Juhlapuheitten sijaan alettiin odottaa ja
vaatia järjestelmällistä toimintaa, isänmaata ylistävien lauseparsien
ja hymnien sijaan käytännöllistä, toteutettavaa ohjelmaa.
Taloudellista nousua kesti yhä, suotuisain ulkonaisten olosuhteitten
vallitessa; paitsi siitä näytti hetkeksi siltä, kuin olisi äsken
Venäjällä herännyt panslavistinen liikekin, joka muun muassa tahtoi
vähentää saksalaisen aateliston valtaa Itämerenmaakunnissa, joutunut
välillisesti palvelemaan virolaisia tarkoitusperiä, joitten päämääränä
samoin oli vihdoinkin täydellisesti vapautua saksalaisesta
holhuunalaisuudesta. Mikään ei ole luonnollisempaa, kuin että
tällaisena kiireisenä, työhönkehoittavana hetkenä, joka näytti vaativan
ripeää ja häikäilemätöntä toimintaa ja uusia, kulumattomia voimia, isä
Jannsenin patriarkaalinen, alati myönnytyksiin valmis politiikka joutui
ankaran arvostelun alaiseksi. Jannsen oli epäilemättä ollut paikallaan
alkeellisena, kehittymättömänä aikana, jolloin juhlamieli ja innostus
korvasivat varsinaisen kaukonäköisyyden, mutta kehittyneempänä ajan
hetkenä, jolloin olisi tarvittu laajempia tietoja ja jyrkempää
esiintymistä, aivan toista tempoa uudistuksiin nähden, ei hän enää
jaksanut paikkaansa täyttää. Hänen luoviva kantansa, alituiset
kumarrukset maan saksalaiseen aatelistoon ja papistoon päin, hänen aina
näkyviin asetettu pietisminsä, kaikki yhdessä muodostui haitalliseksi
jarruksi nopeasti eteenpäinpyrkivälle kehitykselle.
Se mies, joka nyt ikäänkuin luonnonantamalla lupakirjalla otti
virolaisen liikkeen ohjat käsiinsä, oli C.R. Jakobson, Koidulan entinen
ystävä laulujuhlavuoden ajoilta. Suuremmassa määrin kuin kellään
silloin elävällä virolaisella oli hänellä kaikki kansantribuuniksi
tarvittavat lahjat, hänellä oli kuten eräs aikalainen hänestä sanoo,
"kyky pysyttää toiset lumouspiirissään", erikoinen ihmisiä hallitseva
ja koossapitävä voima, yhtyneenä suureen häikäilemättömyyteen.
Kuumaverisen luonnonlaatunsa johtamana hän asetti taistelulaikseen:
"joko minun kanssani tai jaloissani" (M. Kampmann). Jo aikaisemmin hän
oli esiintynyt pitämällä Vanemuine-seurassa kolme isänmaallista
puhettaan, jotka v. 1870 ilmestyivät eri kirjana: "_Kolm isamaa
könet_". Näitten puheitten sisältönä, joita muuan senaikuinen
saksalainen nimittää "rahvaan keskelle singotuiksi tulisoihduiksi", oli
kuvaukset virolaisten entisestä kultaisesta vapaudesta, seitsemänsataa
vuotta kestäneestä saksalaisesta ikeestä ja idästä päin koittavasta
uudesta onnenajasta, joka oli tuova täydellisen, hengenkin alalle
uloittuvan vapauden. Jakobsonin puheitten vaikutus oli hyvin suuri ja
laajakantoinen, mutta jo samana vuonna sulki isä Jannsen lehtensä
palstat nuorelta, myrskymieliseltä avustajaltaan, hänen radikalismiaan
peljäten. Mikään ei ollut luonnollisempaa, kuin että C.R. Jakobsonista
nyt vähitellen tuli sen vasemmiston johtaja, joka yhä jyrkempänä alkoi
muodostua vastapainoksi Jannsenin rauhalliselle, kaikkia hankauksia
välttävälle politiikalle. Kun vuonna 1878 Jakobsonin sanomaleht
"_Sakala_" alkoi ilmestyä, oli niin muodoin taistelu jo täydessä
käynnissä. C.R. Jakobsonin merkitys virolaisuuden liikkeelle on ollut
hyvin suuri. Hänen ohjelmansa, jonka kokoonluhistumista ennenaikainen
kuolema esti häntä näkemästä, käsitti talonpoikaisluokan täydellisen
vapautumisen aateliston mielivallasta, perinpohjaisia uudistuksia
kouluoloissa, vaatimuksen viron kielen käytäntöönpääsystä kouluissa.
M.J. Eisen kirjoittaa hänestä: "Jakobson on kasvattanut kansan
poliittisesti, niin että entinen tylsä olotila katosi, ja isänmaallinen
innostus astui sijaan -- -- -- Enemmän kuin vuosikymmenet ja vuosisadat
on hän muodostanut virolaista elämää, kumonnut vanhat käsitteet ja
asettanut aivan uudet asemelle."
Jakobson toi Viron julkiseen elämään sotaisen, hyökkäävän aineksen,
lepyttävän tasoittamisen sijaan leppymättömän arvostelun, myönnytyksen
sijaan tinkimättömän pesäerojulistuksen, etupäässä saksalaista
aatelistoa vastaan tähdätyn. Hän aukaisi puolueintohimojen padot, mutta
hänen syykseen yksinään ei voi panna lokatulvaa, joka nyt vyöryi
yksityisten Viron sivistysvainiolla työskennelleiden henkilöitten yli,
ja josta hän muuten itsekin sai runsaan osansa.
Huonoimmin kävi vanhenevan Jannsenin, joka ei ollut varustettu
kestämään nuoren ja voimakkaan vastustajansa yhä uudistuvia
hyökkäyksiä. Hän, joka vielä muutama vuosi takaperin oli saanut tuntea
jakamattoman kansansuosion tyydytystä, sai nyt kantaa isänmaanpetturin
raskaan, solvaisevan nimen. Häntä syytettiin liitosta saksalaisten
kanssa, väitettiin saksalaisten ostaneen hänet lehtineen päivineen,
jopa näytettiin kirjettä, jossa Jannsen muka 2000 ruplasta
myi itsensä saksalaisille! Pilkkalauluja hänestä kulki kädestä
käteen, Vanemuine-seurassa, omassa perustamassaan, hänen täytyi
tullessaan erääseen juhlaan kestää, että joukko talonpoikia erään
yliopistosivistystä saaneen nuoren miehen johdolla otti hänet vastaan
solvaisevalla laululla. Eräänä päivänä ripustettiin pikeen tahrittu
kana Jannsenin talon seinustalle: kana kun aina kaakottaa munittuansa,
niin muka Jannsenkin itse piti enimmän ääntä teoistaan! Vaino meni niin
pitkälle, että vuonna 1878 ammuttiin Jannsenin alakerran ikkunaan
laukaus, joka ei kuitenkaan ketään vahingoittanut.
Jos Jannsenin vastustajien tarkoitus oli mahdollisimman pian toimittaa
hänet pois taistelukentältä, onnistuivat he siinä täydellisesti:
syksyllä vuonna 1880 kohtasi Jannsenia verenvuoto aivoissa, josta hän
ei koskaan entiselleen tointunut, vaikka elikin henkisenä ja
ruumiillisena raajarikkona vielä vuosia senjälkeen.
Paitsi muistia, kärsi etenkin hänen puhekykynsä. Kohtalon oikku sulki
hänen puheliaan, naljailevan suunsa, muutti hänen ennen niin vuolaan
sanontansa vaivalloiseksi änkyttämiseksi. Omituista kyllä, unohti hän
etupäässä nimet, sekä paikan- että henkilönimet, oman poikansakin,
sensijaan muisti hän rakkaimman lapsensa nimen "Lydia" loppuun asti.
Koidula kirjoittaa käytyään katsomassa häntä halvauksen jälkeen
seuraavasti:
"Isä on nykyään ehkä hiukan hiljaisempi; puhekyky vain ei ota
palautuakseen, sensijaan muistaa hän tarkoilleen sairastumisensa
päivämäärän. Pienet viekkautensa on hänellä jäljellä, niinpä hän
kuuntelee nyt ovien takana, puhummeko raha-asioista. Samoin huvittaa
häntä suuresti nähdä minut sohvapöydän ääressä kirjoittamassa, hän
kuljettaa minulle hyvin innoissaan mitä takaperoisempia tavaroita.
'Lydia kirjoittaa', sanoi äiti hänelle. 'No, Luojan kiitos!' ja hän
riensi heti huoneeseensa tuodakseen minulle suuren kasan hyödytöntä
paperia. 'Tuossa on, minähän en enää voi!' Sitten hän kävelee
edestakaisin tai istuu nojatuolissa työtäni katsellen."
Kun seuraavan vuoden kesäkuussa hänen 25 vuotista kirjallista
toimintaansa juhlittiin Tallinnassa, oli hän itse kyllä läsnä, mutta ei
itse enää täysin käsittänyt, mitä ympärillä tapahtui, ihmetellen
väenpaljoutta ympärillään, kuunnellen puheita, joitten kiitosta ei enää
tajunnut, vielä vähemmän vastaamaan kyennyt, vanha, ennen aikojaan
murtunut mies.
Vasta kymmenen vuoden kuluttua, vuonna 1890, tekee kuolema lopun hänen
surullisesta olemassa-olostaan. [Viimeiset vuodet asui Jannsen poikansa
tri Eugen Jannsenin luona. Muutamia kuukausia ennen häntä kuoli hänen
puolisonsa Emilie. Tuhansiin nouseva ihmisjoukko otti osaa Jannsenin
maahanpaniaisiin.]
Olisi ehkä ollut liikaa vaadittu, että Koidula aikoina, jolloin hänen
isänsä elämäntyö, -- ja samalla osa hänenkin omastaan, -- joutui
häpeäpaaluun, olisi osoittanut kylliksi mielensuuruutta ja älyn
laajuutta, nähdäkseen uudessa suunnassa jotain muutakin, kuin pelkän
hävittävän ja turmiollisen voiman. Että C.R. Jakobsonin myrskyinen
esiintyminen oli yhtä tarpeellinen Viron kehitykselle, kuin
Jannsenin rauhallinen puhdetyö, se peittyi Koidulalta epäilemättä
henkilökohtaisten loukkausten herättämään katkeruuteen.
Niinpä hän kirjoittaa:
"Jakobsonilainen kiihoitus kestää yhä, -- mahdollisimman häikäilemätön
ja pureva polemiikki! Kuinka luja hänen sanomalehtensä siveellinen
pohja on, sen voi typerinkin nähdä! Käyttäytyköön hän vain kuin
tuuliviiri, olkoon se hänen yksityishuvinsa!"
Jannsenia vastaan suunnatun ampumayrityksen johdosta on Koidula hyvin
kiihdyksissään:
"Eikö se ole kauheata, salakavalaa? Toinen kylmänväre toisensa jäljestä
kulki läpitseni, lukiessani tästä likaisesta teosta. Loppujen lopulta
näyttää minusta kuitenkin siltä, että koko juttu oli tarkoitettu vain
mielenosoitukseksi, sillä oikeastaan olisi heittiön kuitenkin pitänyt
luukunreiän kautta nähdä, että huone ei ollut valaistu. Nämä ovat nyt
jakobiinilaisuuden myrkkykukkia! Pois tieltä he tahtovat saada hänet,
he sosialistit ja nihilistit, se on selvää! Niin, Jannsenit ovat
sitkeää sukua, ja heidän muistelmansa tulevat olemaan mielenkiintoisia
lukea!"
Huomattavaa on, kuinka väärin Koidula arvostelee Jakobsonia, lukiessaan
hänet sosialistien joukkoon, vaikka Jakobson yhteiskunnallisissa
uudistuspyrinnöissään kokonaan nojautui maataviljelevään
talonpoikaissäätyyn, luokkaerokäsitteen ollessa hänelle yhtä hämärän,
kuin muillekin silloisessa Virossa.
Mutta on kuin yhä kasvava katkeruus Koidulan sielussa olisi hetkeksi
antanut hänelle takaisin entisen toimintahalun, niin kuolonkaltaiseen
uneen kangistunut kuin hänen elintarmonsa jo vuosikausia oli ollutkin.
Isän sairastuessa, jolloin lehden toimituksen uudestaan järjestäminen
osottautui välttämättömäksi, herää Koidulassa vielä kerran entinen
alotekyky. Vielä viimeisen kerran, oikeastaan ainoan koko avioliittonsa
aikana, näemme hänen ottavan osaa Viron julkiseen elämään, muutakin
kuin syrjästäkatsojana.
Jannsen oli jo vuotta ennen varsinaista sairastumistaan, tuntien
voimainsa vähenevän ja Sakalan kilpailun käyvän ylivoimaiseksi,
kutsunut lehtensä aputoimittajaksi poikansa Harry Jannsenin, joka juuri
oli palannut ulkomailta, sitä ennen opiskeltuaan Tarton yliopistossa
filosofiaa ja vertailevaa kielitiedettä. Mutta Harry Jannsenin häilyvä
epävakaisuus, jossa niin selvästi tuntui jannsenilaisen perinnöllisen
heikkouden ja rappeutumisen merkit, ei ollut omiaan kaikesta siihen
yhtyneestä lahjakkuudesta huolimatta, tällaisena voimaa ja arvostelevaa
harkintaa kysyvänä hetkenä vastustamaan yhä kiihtyviä jakobsonilaisia
hyökkäyksiä. Harry Jannsenin itsenäisin ajatus, kaikkien
Itämerenmaakunnissa asuvain kansallisuuksien yhdistäminen yhdeksi
baltilaiseksi kokonaisuudeksi, jota aatetta hän myöhemmin yritti
toteuttaa Tallinnassa julkaisemassaan "Heimat" lehdessä, oli sekin
kuolleena syntynyt suunnitelma, vailla elonvoimaa.
[Harry Jannsenin myöhemmät vaiheet ovat hyvin kirjavia. Hän on asunut
milloin missäkin, ollut mitä erilaisimmissa viroissa, samoin väleissä
milloin saksalaisten, milloin lättiläisten, milloin venäläisten kanssa,
kunnes vihdoin päätyi painoasiamieheksi Tallinnaan, eläen siellä
viimeiset vuotensa täydellisesti yksinäistyneenä ja katkeroituneena,
vailla kaikkea kosketusta virolaisien piirien kanssa, ja kuollen v.
1913 sydänkohtaukseen. Vaikea olisi ollut hänen vanhuutensa vähän
arkaan, varovaiseen ja hillittyyn olemukseen tutustuessaan, jonka
pääpiirteenä oli eräänlainen pehmeys ja epämääräisyys ilmaisutavassa,
kuvitella nuorta yltiöpäätä, jonka elämä kului rakkausseikkailuissa ja
kevytmielisyydessä. Hänen epäilemättä suuret lahjansa eivät osaksi
olojen särkyneisyyden, osaksi hänen oman keskitystä puuttuvan
luonteensa takia päässeet kehittymään, niinkuin olisivat ansainneet,
hänen jäädessään enemmän tai vähemmän siipirikoksi halki elämänsä. Hän
on julkaissut m.m. saksankielisen runokokoelman "_Liederbuch eines
Balten_", useita vironkielisiä runoja ja saksankielisen kokoelman
virolaisia kansansatuja. Naimisissa hän oli kahdesti ja jätti jälkeensä
kaksi poikaa.]
Niin vailla pysyvää tulosta kuin Koidulankin yritys säilyttää isänsä
lehden entinen johtava asema oli, on se sielullisesti kuitenkin
mieltäkiinnittävä. Hän lähtee Tarttoon, kokoo joukon nuoria,
yliopistosivistyksen saaneita virolaisia miehiä, -- miltei
poikkeuksetta teologeja, -- pitää heille innostuttavan, sytyttävän
puheen, jossa kuvaa isänsä kärsimää vääryyttä ja Jannsenin sanomalehden
tarpeellisuutta, pyytäen heitä yhtymään lehden ympärille sen
vakinaisiksi avustajiksi.
Koidulan kaunopuheisuus tartutti hetkeksi innostuksen kuuntelijoihinsa,
jotka yksimielisesti lupasivat muodostaa Eesti Postimiehen
kannattajajoukon. Mutta Viron kansallinen ilmapuntari ei siltä
kääntynyt tyyntä säätä kohti, se näytti edelleenkin myrskyä. Koidula
erehtyi ajasta, käytettävinään olevista kyvyistä ja vastavirtauksen
voimakkuudesta. Hänen isänsä lehti, taisteltuaan jonkun vuoden turhaan
Jakobsonin raskasta tykistöä vastaan, kadotti johtavan asemansa ja
alkavan venäläistyttämisen aikana melkein muunkin merkityksensä paitsi
kunniakasta nimeään.
Tämän jälkeen emme enää tapaa Koidulan nimeä missään julkisessa
virolaisessa yrityksessä. Hän käy kyllä kotimaassaan, -- Tallinnassa,
sisaren kodissa ja Tartossa, -- milloin siihen suinkin kykenee, ottaa
osaa isänsä kunniaksi vietettyyn juhlatilaisuuteen, samoin seuraaviin
yleisvirolaisiin laulujuhliin. Tallinnan laulujuhlaa varten hän
pyynnöstä vuonna 1880 kirjoittaa pienen näytelmänkin, "_Kosjaviinad ehk
kuidas Tapiku pere laulufidul käis_", (Kosioviinat tai kuinka Tapikun
väki laulujuhlilla kävi), aivan arvottoman, kirjallisesti mitättömän
tekeleen, joka muuten liian myöhään valmistuttuaan ei joutunutkaan
esitettäväksi. Mutta vaikka Koidula täten henkilökohtaisesti lakkasi
olemasta mukana kotimaansa yhteiskunnallisissa taisteluissa, ei
hän silti lakannut kärsimästä. Päinvastoin, hän on kärsinyt
monenkertaisesti jokaisen kansaansa kohdanneen iskun, kärsinyt sen
yksinään, voimatta kenellekään valittaa, keneltäkään odottaa
ymmärtämystä, kaikkein vähimmin lähimmältä ympäristöltään, kärsinyt
kädet sidottuina, tuntien kykenemättömyytensä auttamaan, mutta verta
vuotavin sydämin.
Melkein samoihin aikoihin, kun Koidulan elämä täten alkaa aine-osiltaan
hajautua, tapahtuu Virossa samanlainen ja yhtä auttamaton hajautuminen.
Vuonna 1882 kuolee C.R. Jakobson, äkkiarvaamatta, lyhyen lavantaudin
jälkeen, ainoastaan neljänkymmenen vuoden ikäisenä, ennen valtiollista
ja yhteiskunnallista hallaa, jolle hänenkään tulesta ja raudasta
rakettu henkensä ei olisi mitään mahtanut. Saman vuoden elokuussa
sammuu Tartossa Fr. R. Kreutzwaldin pitkä elämä. Viron henkisen
johtajan asema oli täten avoinna, mutta ketään nuoremmasta polvesta ei
ilmestynyt sen tavoittajaksi. Suuret toiveet, joita virolaiselta
taholta liitettiin 80-luvun alkupuolella hallituksen aloitteesta
Itämerenmaakunnissa toimeenpantuun hallinnon, tuomio-istuimen, koulujen
j.n.e. tarkastukseen, n.k. senaattori Manasseinin revisioniin,
toteutuivat kyllä tavallaan, mitä uudistusten laajuuteen tulee.
Laatunsa suhteen ne sensijaan epäilemättä valmistivat syvän pettymyksen
kaikille, joille kansallinen asia oli kallis. Niitten kärki oli tosin
käännetty saksalaista ylivaltaa vastaan, mutta ne muodostuivat samalla
panslavismin käsissä välikappaleeksi Itämerenmaakuntain suunniteltua,
täydellistä venäläistyttämistä varten.
Venäläistyttämisen fanfaarit, jotka kuolinkelloina uhkasivat nuorta
virolaista viljelystä ehti Koidula ennen kuolemaansa kuulla
maanpakosaarelleen saakka. Hänkin oli aluksi antautunut niitten
toiveitten lumoihin, mitkä Manasseinin tarkastus Virossa herätti.
Niinpä hän vuonna 1882 kirjoittaa lehtori K.A. Hermanille:
"Oi, että kypsä aika meidätkin kypsinä kohtaisi! Olkoon yksityiset
valmiit uhraamaan vakaumuksensa, jos sitä ei voida välttää, kunhan vain
_asiamme_ voittaa."
Koidula eli kuitenkin kyllin kauan nähdäkseen näitten toiveitten
raukeamisen ja aavistaakseen loput. Paljon oli sentään sellaistakin,
mitä hänen onneksi ei tarvinnut nähdä. Sellainen oli Virolaisen
Kirjallisuuden Seuran, _Eesti Kirjameeste Seltsin_, kohtalo, seuran,
jonka perustamiseen Koidula kerran kukkeimpana kesänään, nuoruutensa
täysissä voimissa, oli ottanut osaa. Se oli vähitellen muuttunut
kaikenlaisten puolueintohimojen ja henkilökohtaisten riitojen
temmellyspaikaksi, jota seikkaa hallitus käytti hyväkseen,
lakkauttaakseen sen vuonna 1893 kokonaan. Samankaltaiset
henkilökohtaiset riidat ja kasvava erimielisyys jouduttivat myös
kansallisen herätyksen helmalapsen, Aleksanterikoulun, kohtaloa.
Kansanvalistusministerin vaatimuksesta oli kerätyt rahat jätettävä
valtion huostaan; kansalla, joka ne oli kerännyt, ei ollut enää mitään
sanomista avattavan koulun opetusohjelmaan tai kieleen nähden. Ja niin
saattoi tapahtua jokaista virolaista sydäntä yhä vieläkin jäytävä
seikka, että Aleksanterikoulu vuonna 1888 avattiinkin venäjänkielisenä
ylempänä kansakouluna eikä ensimäisenä vironkielisenä korkeampana
oppilaitoksena, jonka perustamisen aate oli elähdyttänyt tarvittavan
rahaston vuosikausia kestänyttä keräystä. Virolainen laivayhtiö
_Linda_, johonka siihenkin oli satojatuhansia ruplia kansan varoja
pantu, tekee myös näinä onnettomina aikoina huonon johdon ja alkavan
taloudellisen ahdingon takia täydellisen vararikon. Odotetut
uudistukset pannaan vähitellen toimeen: ensin tulee oppikouluihin
opetuskieleksi venäjä pari vuotta senjälkeen samoin kansakouluihin;
tuomioistuin venäläistytetään, samoin kaikki paikalliset
hallintolaitokset. Virolaisen elämän tukahdetun, kuin kannenalaisen
sykinnän, tuntee vuosikausia vain laulun ja soiton ja elegisen,
hiljaisen runouden valtimoissa.
Koidula on nähtävästi paljonkin tästä kaikesta aavistanut ja siitä
kärsinyt, kuten hän kärsi kansansa hävittävistä puolueriidoista, hän,
joka kuten Antigone, olisi voinut itsestään sanoa: "En ole luotu
muitten keralla vihaamaan, vaan rakastamaan!" Mutta vähitellen hän
tunsi jäävänsä yhä enemmän syrjään, kuten luonnollista olikin. Niin
nopeissa näyttämövaihdoksissa kuin silloisessa Virossa, puoluetaistelun
aikana, jolloin henkilökohtainen, jokahetkinen puolustus oli ainoa,
joka joksikin aikaa taisi säilyttää aseman, hetkenä, jolloin kansa
tarvitsi suuremmassa määrin käytännöllisen älyn ja toiminnan miehiä,
kuin haltioituneita runoilijoita, oli Koidulan ajan pitkään mahdotonta
säilyttää elimellinen kosketuksensa kotimaahansa rikkomattomana. Pitkän
poissa-olon takia alkavat siteet löyhtyä, ja Koidula tuntea unohduksen
katkeruutta.
"Sulkeudun täällä Venäjällä kaikessa hiljaisuudessa kuoreeni, ja mitä
vielä lie vanhaa, aitoa viiniä jäljellä hengen ja sielun säiliöissä,
sen koetan yksinomaan lapsilleni perinnöksi jättää. Mitä siitä
otollisen maaperän puutteessa hukkaan joutunee, se on kai ollut
ylijäämä, kaupanpäällinen kourallinen, jota kukaan ei osaisi mihinkään
käyttää, koska meidän käytännöllisessä ja realistisessa ajassamme
järkevällä ihmisellä on jo rahtusestakin yllin kyllin."
Ja hän jatkaa:
"Jos Kronstadtista jonakuna päivänä saapuisi lyhyt sähkösanoma, silloin
itkettäisi minua sentään, tietystikin! Postimees-lehdessä ilmestyisi
lyhyt elämänkuvaus Koidulasta, hänen kirjalliset teoksensa saisivat
nähdä toisen painoksen, ja ehkäpä haltioituisi joku nerokas henki
runomuotoiseen muistokirjoitukseenkin. Aivan varmasti olisi ensi
laulujuhlan avajaispuheen johdantona pari ylistävää sanaa tai joku
rivi, 'unohtumattoman' runoista! Sillä välin olisi hyvin
ihmisystävällistä, jos te kaikki ette antaisi vastaisen
'unohtumattoman' täällä liian katkerasti kuolla unhoituksen kuolemaa.
"Älä unohda koskaan, ettei kukaan mailmassa huoli minusta täällä
kaukana Venäjällä. Toistan, että isänmaani todella voisi olla minua
kohtaan vähän kiitollisempi, jollen sitä petä, sillä minun täytyy
turvautua siinä suhteessa suuremmassa määrin luonteenlujuuteeni kuin
yhdenkään teistä."
Mutta toivoa tunnustusta, odottaa tukea silloiselta Virolta, jossa
kaikki hajautui, kaikki särkyi sirpaleiksi, jossa Jakobsonin kuoleman
jälkeen vallitsi vain sekasorto ja tunnussana: kaikki kaikkia vastaan!
-- se oli turha toivo. Silloinen Viro arvosteli kaikkia eikä kohottanut
ketään jalustalle.
Koidula jatkaa yhä yksinäistä kamppailuaan, ilman apua miltään taholta.
Hän kirjoittaa:
"Seurapiiriin, jossa liikun, kuuluu enimmäkseen syntyperäisiä
saksalaisia taikka sitten -- vakaumukseltaan saksalaisia, kuten Eduard,
joitten joukkoon minunkin johdonmukaisesti on lukeuduttava. Näin ollen
en tietenkään voi yksityistunteilleni antaa vapaata valtaa, jollen
tahdo kansallisuuskysymykselle uhrata puhtaasti inhimillisiä.
Yksityinen voi vakaumuksensa puolesta nälkään nääntyä. Mutta me naiset
emme ole kutsutut pelastamaan kansallisuutta, katkaisemalla
perhesiteemme."
Hän valittaa, etteivät veljet useimmin kirjoita:
"Olenhan täällä suuremmassa määrin eristetty, kuin yksikään teistä,
'keskellä naamioita ainoa tunteva sydän' sanoakseni kipeän totuuden
kulunein sanoin. Sydämeni on muuttua kylmäksi ja hengettömäksi
yksinäisyydestä ympärilläni, -- kylmäksi melkeinpä omaisianikin
kohtaan. Minun täytyy vain antaa, alati antaa, -- en koskaan saa
vaihtaa.
"En ymmärrä, kuinka Cäsar vain kylässä halusi olla ensimäinen. Minä
olisin mieluummin kotimaassa kaikkein viimeinenkin."
Ja toisinaan, tukehtumisensa tuntien, raskaan painon alta, kuulemme
hänen epätoivoisena huudahtavan:
"Minun täytyy, täytyy pysyä virolaisena, sisimmässä tunnossani, halki
elämäni!"
14.
Taas on edessämme Koidulan elämän täydellinen tapahtumattomuus. On
melkein turhaa yrittää asettaa jäljelle jääneitä kahdeksaa vuotta
aikajärjestykseen, sillä niitten kuluessa ei tapahdu melkein mitään.
Koidulan viimeiset elinvuodet ovat olleet yhtämittaista henkistä ja
ruumiillista kärsimystä, mutta hänen kohtalonsa oli hiljainen, neljän
seinän sisällä tappava, ilman näyttämöä, ilman suuria liikkeitä ja
ilman katsojajoukkoa. Ei tavannut enää häntä suuri kohtalonisku, -- ei
ollut enää ulkonaista, kaikkien tajuttavaa kärsimystä. Lapset
sairastuvat, tervehtyvät taas; kun kevät tulee, muutetaan laivalla
vastakkaiselle rannalle luotsikylään, syksyllä sensijaan laivalla
takaisin Kronstadtiin; kun asunto käy epämukavaksi, vuokrataan toinen.
Tulot vähenevät yhteen aikaan ja elämä kallistuu; säästetään, missä
voidaan, vähennetään menoja, -- ja huonot ajat menevät taas ohi.
Mutta Koidulan kirjeissä alkaa tästälähin kuulua varsinainen
traagillinen sävy, kuolemanaihe, kunnes se kaikkihukuttavana ja
ylivoimaisena hautaa elämän.
Eikä hän tee vähintäkään vapautusyritystä, ei ulkonaista eikä sisäistä;
kerta kaikkiaan on hän kadottanut otteensa elämään. Hän ei ole osannut
muuta kuin kärsiä ja kuolla.
Hän kuihtui hitaasti, mutta varmasti tappavasta myrkystä, joka on
ymmärtämyksen puute, tukehtui vahingolliseen, henkiselle elimistölleen
tuiki kelpaamattomaan ilmaan, henkisen hapen puutteeseen. "Halajan edes
yhtä raikkaan ilman henkäisyä, ja minulle tarjotaan miasmeja!" hän
huudahtaa. Hän näivettyi juurettomuuttaan, kuten omasta maaperästään
irtitemmattu, harvinainen ja loistava kasvi, joka pannaan kasvamaan
keittiökasvien joukkoon.
Hänen kärsimystensä joukossa on sanoin sanottavia, kuten isän sairaus,
selkkaukset kotimaassa, oma kivulloisuus, rahahuolia, avioliiton
sisällyksettömyys, mutta kaiken sanoin ilmaistavan alla on vielä
nimetön kärsimys, suurin kaikista. Ja tämä kärsimys tappaa Koidulan.
Hänessä oli ollut aina jotain liiaksi, "kaupanpäällinen kourallinen",
kuten hän nimittää kipinää, jonka palo eroitti hänet ympäristöstään.
Tämä kipinä oli kerran sytyttänyt hänen nuoren tytön sielussaan
sankarillisen liekin, se paloi hänen vapaushymneissään, siitä oli
laulujuhlan päivinä syttynyt hänen nuoren päänsä ympärille kansallisen
hengettären sädekehä. Se oli hänen harvojen ilojensa ja pitkän
kärsimyksensä lähde, nimitettäköön sitä miksi tahansa, runolliseksi
haltioitumiseksi, näkijäkyvyksi tai sairaalloiseksi hermotilaksi.
Koidula ei voinut elää, käytyään tarpeettomaksi.
Ja hän tunsi itsensä, varsinaisen itsensä varmaan tarpeettomaksi, niin
äiti ja puoliso kuin olikin. Herkin ja voimakkain hänessä oli vailla
vastaanottajaansa, hän oli yksin kauneusjanoineen, jonka nautintoja ja
kärsimyksiä hän ei voinut kenenkään kanssa jakaa.
Kolmenkymmenenviiden vuoden ikäisenä hän kirjoittaa:
"Melkein kokonaan harmaat hiukseni voisivat Sinulle, siskoseni, kertoa
pitkän tarinan, vaikka minulla tällä hetkellä on vähemmän kuin
tavallista suoranaisia sydänsuruja. Mutta entisyys on jättänyt tuiki
vähän jäljelle nuoruuden voimista, niin rajoitettuja kuin ne lienevät
olleetkin. Näin täyttävät jumalat aina toiveemme, vasta kun lahja on
viehätyksensä kadottanut, kaipaus uneen uupunut, ja elämän vihreys
kuolleiksi lehdiksi, feuille-morte, muuttunut. Tuskinpa mikään jaksaisi
enää sydämessäni herkempää toivetta herättää, ja niin monet
menneisyyden säveleet heläjävät hiljaa kuin unisoitto loppumattomasta
kaukaisuudesta yksinäisinä, hiljaisina hetkinä, -- ihmeellisinä ja
toisinaan tuskallisina."
Mutta tämä on vielä talttumusta, pari vuotta jälkeenpäin puhkaisee
raskasmielisen haaveilun selvä epätoivo:
"Lohduttomuus, toivottomuus itseni suhteen valtaa minut, eikä niitä
ehkäise enää muu kuin _velvollisuus_ elää. Mutta ketä hyödytän
oikeastaan? Ketä en vahingoita? Minua seuraa kirous, enkä jaksa enää
taistella sitä vastaan, elämä on muutenkin ylenmäärin tuskallista. Ja
kuitenkin täytyy minun elää, en voi vielä kuolla, vaikka tunnenkin
kaipuuta, joka on sanoinselittämätön."
"Jos minulle tänään tarjoisit lasillisen vettä, särkyisi lasi kai
siruiksi, minusta ei ole elämään muitten kanssa, minun täytyy vegetoida
vielä määrätty aikani, ja olkoon se -- mahdollisimman lyhyt."
"En näe mitään loppua, en mitään tulosta elämästäni."
Ja taas nuo raskaat sanat, lapiollinen multaa kuolleen nuoruuden
haudalle:
"Ich werde alt". (Käyn vanhaksi.)
Ja yhä uudelleen:
"Ich werde alt, Schwesterchen." (Käyn vanhaksi, siskoseni.)
Sillaikaa menee elämä menoaan. Lapset kasvavat, kaksi hentoa,
heiveröistä tyttöä, jotka usein ovat sairaina ja vaativat yhtämittaista
hoitoa. Koidula on epäilemättä rakastanut tyttäriään suurella ja
uhraavalla hellyydellä, mutta pelastamaan häntä perikadosta
ei ole edes rakkaus lapsiin kyennyt. Hän leikkii heidän parissaan,
itse hetkeksi suureksi lapseksi muuttuen, hän laulaa heille
tarttolaisia ylioppilaslauluja, hoitaa heitä vaivojaan säästämättä,
hän ompelee heidän vaatteensa. Siinäkin hän on oma itsensä,
epäkäytännöllisyydessään ja arkipäivävihassaan hän valitsee kalliita ja
kestämättömiä kankaita, silkkiä ja samettia, ja pukee lapsensa
punaisiin, nähdäkseen väriä ympärillään.
Mitä olikaan hänen koko elämänsä muuta, kuin yhä voimattomampi
vastalause arkea vastaan!
Toisinaan hän heittää yhtäkkiä kaiken vastustuksen ja antautuu suin
päin viholliselleen, arkipäivälle, ikäänkuin sielunsa turtumista
toivoen. Silloin hän keittää, paikkaa, parsii, hoitaa lapsia aamusta
iltaan ja nukkuu illalla loppuun väsyneenä, jaksamatta edes ajatella.
Kuukausmääriin hän omien sanojensa mukaan ei enää tiedä, miltä avattu
kirja tai aikakauslehti näyttää, millaista on koskettaa soittokonetta.
Mutta sittenkään hän ei ole mielestään kyllin kiinni. "Minun täytyy
paljon, paljon enemmän puuhata taloudessa kuin ennen, unohtaakseni
olemassaoloni ja saadakseni sen anteeksi."
Valonhetkiä Koidulan yhä hämärtyvässä elämässä ovat olleet hänen
käyntinsä nuoruudenaikuisten ystäviensä, kirkkoherra Jakob Hurtin ja
akateemikko Wiedemannin luona Pietarissa. Varsinkin Hurtin
vierasvaraisessa, valoisassa perheessä, jossa isännän jalostunut,
henkevä olento ja emännän etelämainen eloisuus tekivät olon kaikille
kodikkaaksi, oli Koidula aina tervetullut vieras. Täällä hän, vastoin
omaa tahtoaan kansansa elinharrastuksista syrjäänjääneenä, tapasi
Hurtissa samaan syrjästäkatsojan kohtaloon tuomitun, mutta siitä
huolimatta yhtä väsymättömän isänmaanystävän. Täällä on Koidula,
päästyään hetkeksi irti Kronstadtin ilmapiiristä, vielä viimeisiä
kertoja tuntenut hänelle niin ominaista älyllistä iloa, henkisen
liikunnon nautintoa, jota hänelle nyt enää niin harvoin oli
suotu. Ja joskus, vaikka harvoin, on hänen aito jannsenilainen
leikillisyytensäkin vielä lyhyenä ilotulituksena välkähtänyt, niinpä
hän kerran illallispöydässä aivan odottamatta alkoi ulkoa ladella
silloin juuri ilmestyneen saksalaisen Wilhelm Buschin pilarunoja,
erinomaisella muistillaan lausuen pitkiä runonpäitä, niin eloisasti,
että läsnäolijat olivat nauruun pakahtua.
Hurtien luo hän myös tuli eräänä syyspäivänä, pyytäen vain saada jäädä
pariksi päiväksi, ei muuta. Mykkänä ja valittamatta, voimatta keventää
sydäntään ja kantaen yksin elämänsä taakan, hän on viipynyt päivän ja
vielä toisen ja senjälkeen taas lähtenyt, sanallakaan itseään
ilmaisematta.
Mutta hiljaisuudessa taisteltujen päivien tuloksena ovat kai seuraavat
kuolonvalmiit, kärsimyskypsät sanat, jotka hän vuonna 1882 kirjoittaa
sisarelleen, lasten sairastettua tulirokkoa:
"Elämämme puhtaimmat kukat kuolevat lastemme mukana, muu kaikki ei ole
puolen kyyneleenkään arvoista, -- kaikki on turhaa! Oljenkorrenkaan
arvoinen ei olisi elämä ilman näitä armaitamme! Minulla ei ole enää
vähintäkään joustavuutta, -- kaikki olemassaolon harrastukset ovat
kuolleet. Vuosi tai pari vielä, ja viimeisetkin, syksyiset jäännökset
hyvistä ja vaikeista tuntemuksistani ovat kadonneet tylsän,
yksitoikkoisen elintavan ja kuolleen elämänkoneiston mustaan, sankkaan
usvaan. Vain lapset kytkevät minut vielä ulkonaiseen mailmaan, heille
antaakseni, mitä minussa yhä löytynee tukehtumatonta hyvää, on elämä
minulle vielä jonkin arvoinen."
Reunamuistutuksia eivät nämä sanat kaipaa.
Mutta Koidulassa oli kylliksi taiteilijaa: kun kärsimys oli
kärjistynyt, muuttui se runoksi. Maanpaossa puhkee hänen runoudestaan
uusi oksa, kärsimykseen ympätty.
Koidula on kirjoittanut kronstadtilaisesta vankeudestaan kokonaisen
sikermän runoja. Mutta kuinka toisenlaisia ovat nämä runot kuin ennen!
Isänmaa on yhä niittenkin aiheena, mutta isänmaa sellaisena, kuin
Koidula itse siihen suhtautui, kolmetoista vuotta kalvaneessa
kaipauksessaan. Jos hän nuoruutensa isänmaallisissa runoissa tulkitsi
tuhansien tunteet, niin tulkitsee hän nyt vain omansa, puhtaasti
persoonallisen ikävöintinsä. Tosin on näittenkin joukossa vielä joskus
tulisia kehoituksia, kaikuvia kuin etuvartion varoitushuuto yössä
vaaran hetkellä, niinkuin "_Ülesse unest_!" (Herätkää!)
Helinal hüüab meid koidiku tuul,
lehed kaebavad kodumaa puul,
juuriku külge on kirve nad pann'd,
ülesse unest, mu Eesti rand!
Vuhinal vuhab kullide parv,
kuula: eks hüüa püüdjate sarv,
lääne ja põhjapoolt kogumas kõu,
ülesse unest, nüüd Eesti põu!
Ülesse, kuristik jalgade ees!
ülesse, isamaa, nagu üks mees,
kas sind ei hädaoht ärata veel,
tõtake! Kodumaa käsi ja keel!
(Heleästi huutaa meitä aamutuuli, lehdet kotimaan puussa vaikertavat,
juurelle on pantu kirves, herää, Eestini ranta!
Haukkojen parvi lähenee suhisten, kuulkaa, eikö kutsu kiinniottajien
torvi, lännestä ja pohjoisesta nousee rajuilma, herää, Eestin sydän!
Herää, kuilu aukeaa jalkoihisi, herää, isänmaa, yhtenä miehenä, eikö
vaara jaksa sinua vielä valveuttaa, rientäkää, kotimaan käsi ja kieli!)
On kuin olisi Koidula vielä kerran pannut kimaltavan sotisopansa
ylleen, sanat välkkyvät kuin peitsien kärjet.
Tai kun hän kirjoittaa tunnetun sonettinsa, "_Laulu kohus_", (Laulun
pakko) täynnä kiinteää, kristallisoitua voimaa, ensi kertaa puristaen
"isänmaallisen paatoksensa sonetin rautaisiin kehyksiin" (Fr. Tuglas:
Kirjanduslik stiil), huutaen ikäänkuin etäiseltä rannalta ja sentähden
äänekkäästi sanansa:
"Mu nõder luule, helise ja salva!"
(Helise, heikko lauluni, ja iske!)
Tuntee, kuinka tihentynyt tunne ne on luonut, kuinka ne pääsevät
ilmoille kuin parahdus. Alakuloista on ajatella, ettei näitä
vartiohuuto ja silloin suinkaan kukaan kuullut, painettuina tai ei,
haihtuivat ne tyhjyyteen, unohtuivat, kuten oli unohtunut niitten
runoilijakin.
Mutta on toinenkin laji Koidulan kärsimysajan isänmaallisia runoja, ja
ne ovat enemmistönä. Ne ovat hänen maanpakolaisuutensa varsinaiset
runot, joitten alituinen kertosäe on toive päästä viimeiseen lepoon
kotimaan multaan. Se on Koidulan viimeinen isänmaanrakkauden ilmaisu,
aikana, jolloin elämä sitoi hänen kätensä ja sulki hänen suunsa,
jolloin kotimaa ei tarvinnut, ei muistanut häntä.
Lintu lentää pään päällitse, pilvi ja tuulet samoin, kohti
Maarianmaata, runoilija kysyy vapisevin sydämin niitten matkan määrää,
itse tuomittuna paikoilleen jäämään:
"Mis kaebad sa,
Eestimaa tütre helisev huul?
Mis surub sind,
Eestimaa tütar, et nutune seisad?"
(Mitä valitat. Viron tyttären helisevä huuli? Mikä ahdistaa sinua,
Viron tytär, että itkuisena seisot?)
Ja hän rukoilee kevättä viemään hänet mukanaan, runossa "_Igatsus_"
(Kaipaus).
"Tule, oh kevade, tule ja too mind,
elu siin külmab, ja uhke maailm,
tarretand tiivaga väriseb voolind,
tarretand laulud tal, surnine silm!
-- -- -- -- --
Anna siis aset mul, Eestimaa soopind,
elu, ilmu mu südames!"
(Tule, oi kevät, tule ja vie minut, elämä täällä paleltaa, ja mailma on
ylpeä, vesilintu värisee kangistunein siivin, kangistuneet on laulut,
sumea silmä.