Mutta yhtäkaikki, -- yksinään väsymyksestä ei sentään riippunut
Koidulan kohtalon ratkaisu. Päinvastoin, hänessä näyttää yhtäkkiä
kehittyneen äkillisen, epätoivoisen, harkitsemattoman teon pakko.
Ainekset siihen olivat hänessä olemassa eikä vain hänessä, saman
piirteen olemme jo tavanneet hänen läheisissä omaisissaan. Tulee hetki,
jolloin sisäinen lieska vaatii osansa, jolloin täytyy toimia sokeasti,
mitään ajattelematta, yksinomaan hetken pakoittamana, heittäytyä kuin
umpisukkulaan, tietämättä, osaako uida vaiko ei... Kohtalon karkeaa
ivaa oli, että Koidula tämän voiman, josta kaikki sankarilliset teot
ovat syntyneet, käytti vain itse tuhotakseen elämänsä. Koidulan
äkillinen avioliittopäätös on hänen elämänsä ainoa varsinainen teko.
Suomesta saapuneen ratkaisevan kirjeen ja Kreutzwaldille samassa
elokuussa kirjoitetun välillä, jossa Koidula jo tunnustaa olevansa
morsian, on tuskin kahta viikkoa. Nähtävästi on Koidula heti
pettymyksen ensi kiihkeydessä antanut myöntävän vastauksen
pitkäaikuiselle ihailijalleen, _Eduard Michelsonille_, ja siten suin
päin syössyt avioliittoonsa.
Epäilemättä tuotti tämä teko hänelle hetkellistä tyydytystä, itsensä,
arvottomaksi käyneen elämänsä äkillinen poisheittäminen, leikkiminen
kohtalolla, alennetun itsetunnon kosto. Mutta siinä oli muutakin. Tässä
ajattelemattomassa avioliittopäätöksessä on paljon Koidulan palelevaa
lapsensielua, sisäistä, turvaa etsivää avuttomuutta. Hänen tuiki
väsyneelle sydämelleen teki hyvää rakkaus ja huolenpito, jotka hänelle
tarjoutuivat, hän ei jaksanut turvattomuudessaan olla ottamatta vastaan
tukea. Kiitollisena lämmöstä, tuiki kyltyneenä silloiseen
elämänmuotoonsa ja asemaansa isänsä työkoneena, tunsi hän onnea siitä,
että joku edes järjesti hänen elämänsä.
Ja kuitenkin jää yhä vielä paljon ainaiseksi selittämättäkin. Mitenkä
on mahdollista, että Koidulalla, tuskin kahdenkymmenenkahdeksan
vuotiaana, ei ollut suurempaa sielullista vastustuskykyä, suurempaa
kaukonäköisyyttä oman elämänsä suhteen, että hän ehdoin tahdoin itse
alistui muotoon, joka ennenpitkää oli tukehduttava hänet, tuottava
hänelle henkisen ja ruumiillisen kuoleman? Missä hänen sielullinen
tarkkanäköisyytensä, joka ajoissa olisi huomauttanut häntä luonteitten,
taipumusten, koko elämänpiirin suurista eroavaisuuksista ja
ristiriidoilla uhkaavasta tulevaisuudesta? Jotain on täytynyt olla
hänessä kaikkea harkintaa voimakkaampaa. Rakkautta, intohimoa se ei
ollut, mutta mitä siis oikeastaan? Mahdollista on, että siinä piili
eräänlainen itsehävittämishalu, joka, vaikka käsintuntuvammassa
muodossa, oli vienyt Koidulan enon ja veljen itseaiheutettuun
kuolemaan. Koidulan avioliitto oli tavallaan henkinen ja täysin
tietoinen itsemurha.
On ikäänkuin Koidulaa ylimielisessä epätoivon puuskassaan olisi
huvittanut kääntää ylösalaisin kaikki tähänastiset elämänehtonsa,
ikäänkuin hän olisi tuntenut siitä hävittämisen iloa. Sensijaan, että
olisi valinnut tulevan elämäntoverinsa oman kansansa parista, hän
valitsee mahdollisimman vieraan; hän, jonka elämän pääsisällön oli
muodostanut kansallisuusharrastus, valitsee näille harrastuksille tuiki
tunteettoman, hän, jonka koko olemus oli kauneusjanoa ja runoutta,
yhdistää elämänsä puhtaimpaan proosaan.
Eduard Michelson oli moisionpehtorin poika läheltä Valgan kaupunkia,
lättiläinen syntyperältään, mutta mieleltään ja kieleltään
täysin saksalaistunut, ja ilman mitään suhdetta oman kansansa
kansallisuuspyrintöihin. Tartossa opiskellessaan hän kuului
saksalaiseen Livonia-korporatsioon, mutta oli lääketieteellisten
opintojensa kautta tutustunut Jannsenin toiseen tulevaan vävyyn,
Geninkan sulhaseen, virolaiseen H. Rosenthaliin, jonka kautta hän pääsi
Jannsenin perheen tuttavuuteen. Ulkomuodoltaan hän oli pitkä,
suurikasvuinen, "die lange Medizin" ("pitkä lääketiede") nimellä
toverien keskuudessa tunnettu, koko olennossa suuri määrä ruumiillista
voimaa ja miehekkyyttä, joka korvasi kasvojen vaaleaverisen
karkeatekoisuuden. Hänen nuoruudenaikuinen kuvansa näyttää pitkulaiset,
järeät kasvot, ohuen suun, jonka tiukassa puristuksessa on itsepäistä
ivaa, ja katseen, täynnä ilmeistä kyynillisyyttä.
Silloisten ylioppilastoveriensa kuvausten mukaan edusti Eduard
Michelson siihen aikaan Itämerenmaakunnissa usein tavattavaa, nyt jo
paljon harvinaisemmaksi käynyttä tyyppiä, korporatsio-ylioppilasta,
joka koko sielullaan antautuu korporatsio-elämän ja sääntöjen
alaiseksi, niitten intohimoisessa seuraamisessa suurimman tyydytyksen
löytäen. Ei mikään lakikodex sido tällaisen ylioppilaan sielua niin
lujasti kuin toverielämän säännöt, joihin hän vapaaehtoisesti alistuu.
Toverillinen ylioppilaselämä arvoasteikkoineen, kurinpitoineen,
juomatapoineen ja miekkailuineen on hänelle kaikki kaikessa. Meluava,
ilmauksissaan usein raaka vapaan Bursch'in elämä vastasi luultavasti
täysin Michelsonin luonnetta, joka nuoruudessaan tarvitsi tämäntapaista
karkeaa liikuntoa. Ruumiinvoimiensa ja alituisen harjoituksen kautta
hän saavutti taitavan miekkailijan maineen, ottaen osaa useihin
kaksintaisteluihinkin.
Ei ole helppoa luoda kuvaa Koidulan tulevasta miehestä, sitä vaikeuttaa
Koidulan oma, tavallisuudesta niin suuresti poikkeava olemus. On
taipuvainen etsimään vikoja itsessään harmittomissa ominaisuuksissa,
koska niillä Koidulan elämään nähden on ollut niin ehkäisevä vaikutus.
Michelson ei suinkaan ollut mikään huono luonne, mutta hän oli
nautinnonhaluinen, raaka ja ahdas; samoin ei hän ollenkaan ollut
lahjaton, päinvastoin osoitti hän lääkärintoimessaan tavallista
suurempaa taitavuutta, mutta hänen henkiset harrastuksensa eivät
uloittuneet varsinaisen ammattipiirin ulkopuolelle. Senjälkeen kun
eräänlainen hurjistelevaisuus, johon hän ylioppilasaikoina oli
taipuvainen, ehti haihtua, muuttui hän ylen porvarilliseksi,
flegmaattiseksi, rakasti mukavaa elämää, hyvää ruoka- ja juomapöytää,
ylipäänsä kaikkea tämän elämän hyvyyttä, ja kävi myöhemmällä iällään
omituiseksi, hyvin säästeliääksi ja hajamieliseksi.
Mitään varsinaista henkistä yhteyttä ei hänellä suinkaan koskaan ole
voinut olla Koidulan kanssa, on aivan mahdotonta löytää yhtymäkohtia
kahdelle niin tuiki vastakkaiselle luonteelle. Mikä Koidulan pani juuri
hänet valitsemaan, oli luultavasti voima koko hänen olennossaan, joka
herätti turvallisuuden tunnon hänen tähän aikaan niin särkyneessä ja
hajanaisessa sielussaan. Oikeastaan hän ei suinkaan ollenkaan valinnut,
vaan heitti itsensä, elämänsä ja tulevaisuutensa sille, joka sattui
lähinnä olemaan.
Mutta niinpian kuin teko oli tehty, näyttää varsinainen taistelu
alkaneen. Päätös oli tehty epätoivon tuokiossa, mutta heti kun harkinta
ehti tointua, alkoi pitkä ja kiusallinen epäröiminen. Koko syksyn,
elokuusta aina marraskuuhun saakka, jolloin kihlaus julkaistiin, on
Koidula yhä ollut kahden vaiheilla. Neljä kokonaista tuntia hän kulkee
Jannsenin niinkutsutussa suuressa huoneessa edestakaisin tulevan
lankonsa kanssa, horjuen päätöksen ja vaistomaisen pelon välillä,
kuunnellen puhetoverinsa esittämiä vastasyitä ja kumoten ne taas, kuten
kumosi omankin vastarintansa.
Vihdoin, 21 päivänä marraskuuta, ovat julkiset kihlajaiset, sulhasen
syntymäpäivän aattona, jota sattumusta isä Jannsen käytti nuoren parin
kunniaksi pitämässään maljapuheessa, luvaten syntymäpäivän sankarille
lahjaksi oman tyttärensä.
On kuin nyt vasta varsinaisesti pääsisi vauhtiinsa Koidulan koko
rauhattomuus. Hän ei salaa sitä ollenkaan vanhalta ystävältään
Kreutzwaldilta, se kumpuaa joka kirjeestä esille, kuin alati avoimesta,
sisäisen elämänpelon lähteestä. Jo kihlakorttia lähettäessään hän
kirjoittaa:
"Vaikka haluaisin leikkiä laskea, hiipii ylitseni kuitenkin ihmeellisen
totinen tunne, jotain menneisyyden lopputilityksen tapaista, aivan
toisten päämäärien ja tarkoitusten kutsu, -- enkä minä _kuitenkaan_,
kuitenkaan voi kokonaan entisestä irtautua. En ole enää liiaksi nuori,
etten voisi aivan selvästi ja ilman tuulentupia kuvitella
tulevaisuutta, ja joskaan en itse olisi kyllin selvänäköinen: kaikki
muut, joitten mielestä minä aina olen ollut kylläkin omituinen,
ja jotka sentähden tunsivat kohtaani eräänlaista pelkoa ja
epämieluisuutta, he tuntevat nyt hyvän sydämensä pakoittavan minua
säälittelemään, kun _tässä_ asiassa asetun aivan kokonaan heidän
kannalleen. He tekevät, minkä taitavat, aukaistakseen sokean silmät."
Ja sitten, ikäänkuin itse lohdutteleidakseen: "Se kaikki todistaa
minulle vain, että teen oikein kulkiessani omaa tietäni; moni
ulkonaisesti loistavampi kohtalo toisi minulle, sen tiedän, terävämpiä
okaita, kuin tämä vaatimaton."
Yleensä näyttää Koidulan kihlaus olleen sangen suuri yllätys hänen
tuttavapiirilleen. Eräs hänen silloisista nuorista ihailijoistaan
virolaisten ylioppilasten joukosta sanoo: "Me olimme kaikki
peljästyneet hänen avioliittotuumistaan, emme olleet koskaan tulleet
ajatelleeksi hänen menevän naimisiin. Oli kuin pyhyyden häväistys
ajatella miehen vaimona Koidulaa, jolle vain platoninen rakkaus olisi
ollut kyllin ylevä."
Muuan toinen Koidulan tuttavista kirjoittaa hänelle itselleen:
"Me ajattelimme, että isänmaa yksin olisi Teidän rakastettunne.
Ainoastaan siinä tapauksessa, että sulhasenne eli tuleva miehenne
samoin rakastaa isänmaata, tai että voitte sellaisen rakkauden hänessä
herättää, tulee Teidän olemaan mahdollista työtänne kasvavalla innolla
jatkaa."
Hänen valintaansa pidetään liian vaatimattomana, tulevaisuutta, joka
häntä odottaa köyhän lääkärin puolisona jossain venäläisessä
pikkukaupungissa, liian vähän tarjoavana. Ihmeellisen naiivi ja samalla
Koidulalle kohtalokas on selvin sanoin lausuttu naimattomuuden ihanne.
Se todistaa puolestaan, kuinka Koidulassa ei oltu totuttu näkemään
naista, vaan melkein abstraktinen olento, vailla kaikkia maallisia
heikkouksia. Muuan tapaus vaikuttaa suuresti Koidulan muutenkin
raskaaseen ja aavistelevaan mielialaan. Koidula kertoo siitä
kirjeessään Kreutzwaldille:
"Ette suinkaan vielä tiedä, isä, että minun on täytynyt jättää
liekkeihin kaikki runoni, -- melkein kaikki, kaikki! Tämän onnettoman
tappion jälkeen olen tuiki lopussa! Koko kokoelma, niitten joukossa
kymmenkunta painovalmista kertovaa runoelmaa, joutui liian innokkaan
palvelustytön tuhoisan käden kautta paperikoriin ja siitä uuniin.
Minulle korvaamattomaksi vahingoksi, -- vai liekkö se ollut merkiksi,
etten enää tulevaisuudessa kirjoittamista jatkaisi? Kaksi kuukautta on
jo ohitse, enkä ole vieläkään voinut lohduttautua. Hukkaan joutuneitten
joukossa oli ehkä kaikkein parhaat tuotteeni. Tunnustan suoraan, olen
itkenyt katkeria kyyneleitä tämän onnettomuuden takia, minun tarinani,
sisäinen tarinani, eli lauluissani!" Eräs silminnäkijä kertoo Koidulan
runojensa palaessa itkeneen kuin pienen lapsen, ei mikään voinut häntä
lohduttaa, hän sanoi puolen elämänsä työstä menneen hukkaan.
"Onkohan todellakin menestyksellisin luomis- ja vaikutuskauteni
ohitse?" Aavistukselliset sanat, joitten oli määrä toteutua liiankin
tarkalleen!
Yhä enemmän alkaa Koidulaa myös koskea ero omasta maasta ja kansasta.
Juuret, jotka yksilön yhdistävät määrättyyn kansallisuuteen,
useinkin niin käsitteellisiltä tuntuvat, niin suuressa määrin
perintötottumuksista punotut säikeet, niitten elimellisyyden tuntee
usein vasta niitten tavalla tai toisella vahingoittuessa.
Kansallisuuden vaihto on aina enemmän tai vähemmän elimellinen ja
syvälle menevä vaurio, jota tuskin voivat korvata yleisinhimilliset,
kansainväliset näkökohdat, jotka tällaiselle yksilölle ehkä helpommin
avautuvat. Tämän kaiken on Koidula jo kihlausaikanaan aavistanut.
Alussa hän kyllä kirjoittaa: "Ettekö usko, isä, että _ensi sijassa_ on
ihminen, vasta toisessa _kansallisuus_, -- en tunne suhteeni omaan
kansaani millään lailla avioliittoni kautta kärsivän tai muuttuvan,
vaikka kihlattuni onkin saksalaismielinen." Mutta mitä lähemmäksi ero
tulee, sitä selvemmäksi käy Koidulalle sen tuottama tuska. "Äidinkieli
ja kotikamara, -- kuinka kauan olen kestävä vieraalla maalla, vieraan
kansan keskuudessa! Kuinka pohjiin asti kotimaan juuret uloittuvat, sen
näen vasta nyt, kun erosta puhutaan kuin jokapäiväisimmästä asiasta."
Tehdessään lyhyen matkan Venäjälle, hän ikävöi jo niin viron kielen
sointua, että vartavasten menee siirtolaiskirkkoon sitä kuullakseen, ja
astuessaan taas kotimaansa pinnalle, suutelee sitä "palavasti ja
kyynelin".
Eikä vaikene vaistomainen pelko avioliittoa kohtaan, joka oli tuova
niin suuren ja ratkaisevan muutoksen mukanaan. Pitkiä ja pimeitä
tulevaisuuden näkö-aloja aukovat seuraavat lauseet: "Olen niin väsynyt
toisinaan, niin peräti väsynyt, minulta puuttuu jotain, en tiedä mitä!
Ja minulla olisi nyt kuitenkin oikeastaan kyllin syytä tyytyväisyyteen.
Tässä piilee olemukseni ikuinen ristiriita, jota vastaan turhaan
taistelen. Kulutan itseäni sisäisesti enkä kuitenkaan pääse rauhaan."
Häitten lähetessä kasvaa yhä Koidulan hermostuneisuus:
"Olen käynyt niin hermostuneeksi, niin äärettömän hermostuneeksi, omat
ajatuksenikin tuottavat minulle tuskaa, ja jos on jotakin hiukankaan
tavallisuudesta poikkeavaa, kadotan yökausiksi uneni. Tällä
kaikella väsytän koko ympäristöni ja jos yritän pitää kurissa
liikatunteellisuuttani ja hermostunutta ärtyisyyttäni, niin on asia
vain kahta pahempi. Mitä tehdä? Näin sitä pitää mennä naimisiin!"
Ja vähitellen, hitaasti tapahtuu näinä aikoina myös muutos Koidulan
vuosikausia kestäneessä ystävyyssuhteessa Kreutzwaldiin.
Kreutzwald oli tähän asti tyytynyt epäitsekkään, isällisen ystävän
vaatimattomaan asemaan, samalla kun hänen kirjeistään, vanhuuden
viileän rauhan ohella, tuntee muuttumattoman hellyyden Koidulaa
kohtaan. Niinkuin sanotaan olevan salamustetta, joka vasta parin päivän
päästä erityisillä kemiallisilla aineilla käyteltynä tulee näkyviin,
niin on moneenkin Kreutzwaldin kirjeeseen kätketty mitä syvimmän ja
epäitsekkäimmän rakkauden ilmaisu.
Luultavasti on Koidulan avioliitto Michelsonin kanssa ollut hänelle
vaikea pettymys, hänelle, joka yksin ymmärsi Koidulan sisimmän
olemuksen, tiesi sen elinehdot ja aavisti sitä uhkaavat vaarat. Paitsi
sitä, vaikka hän tietysti alusta alkaen oli totuttautunut ajatukseen,
että Koidula kerran menisi naimisiin, ei hän jaksa siihen kuitenkaan
kyllin epäitsekkäästi suhtautua. Ilmielävänä näemme kuivan sapekkaan,
kaulaan saakka napitetun võrulaisen ihmishalveksijan, kumartavan
kohteliaan jäykästi onnea toivottaessaan: "Sallikaa minun nyt valkeat
hansikkaat ja pyöreä hattu kädessä astua eteenne!" Kreutzwaldin
kirjeissä on tästä lähin, mikäli hän niitä vielä kirjoittaa,
huonosti salattua katkeruutta, joka ilmenee pisteliäisyytenä ja
henkilökohtaisuutta välttääkseen tyytyy vitsomaan avioliittoa yleensä.
Mitä rauhattomammaksi Koidulan kirjeitten sävy käy, sitä kipeämmin
koskee hänen muutenkin sairaaseen mieleensä vanhan ystävän ainakin
näennäinen muutos.
"Rakas, hyvä isä, jota minä niin kernaasti tahdon rakkaana pitää enkä
varmastikaan koskaan liian matalalle arvioi, onko sitten aivan
mahdotonta olla minua kohtaan tasaisen ystävällinen? Täytyykö minun
välttämättä olla enkeli tai paholainen? Jollen aivan varmasti tietäisi,
ettei Teillekään sentään ihan yhdentekevää ole, miten me toisiimme
suhtaudumme, totisesti, minun täytyisi pitää tähänastista
lapsensuhdettani Teihin valheena. Toisinaan valtaa minut ikäänkuin syvä
toivottomuus, kun en näe suhteessamme sopusointua enkä varmuutta, joka
sallisi sen meille puhtaaksi, häiritsemättömäksi nautinnoksi muodostua.
Kuinka köyhä on elämä, todellinen elämä muutoinkin, miksi tahdommekaan
väkisin tehdä siitä niin aution ja lohduttoman kuin mahdollista! Oi,
että lempeä kohtalo koko iäkseni minulle soisi saman sielunvoiman,
saman herkkyyden kaikelle kauniille ja hyvälle, joka minut niin usein
on vienyt onnettomiin ristiriitoihin, mutta samalla tuottanut minulle
puhtainta iloa! _Te_ voitte tuottaa minulle kärsimyksiä, isä, rakas
isä, niinkuin vain harvat muut ihmiset, -- sentähden, oi sentähden,
sydämellisesti rakastettu vanha ystävä, älkää tehkö sitä, missä sitä
vain välttää voitte. Mitä rakkaampi meille joku on, sitä hitaammin, ah,
mutta surullista kyllä, sitä varmemmin repiytyvät langat, jotka sielun
sieluun liittävät!"
Tähänkin vastaa Kreutzwald vain vaitiololla: s.o., hän ei kirjoita.
Vasta Koidulan hääiltana hän pyynnöstä palauttaa kaikki kuuden vuoden
kuluessa saamansa kirjeet. Koko edellisen päivän ja yön hän on ollut
työssä, on ruumiillisesti tuiki uupunut. Vähää vaille 12 yöllä hän
istuutuu kirjoittamaan:
"Rakas ja kunnioitettu nuorikko, -- rouva! Vaikka vaatimanne uhri onkin
raskas, se kun uhkaa riistää sydämeeni lujasti liittyneen aarteen,
täytyy minun kuitenkin myöntää Teidän olevan oikeassa, kun ajattelen,
että päivätyöni päätös voisi äkkiä olla käsissä, jolloin kaikki
ennakkolaskut ja tuumat jäisivät täyttymättä. Meidän välillämme, -- sen
voimme molemmin puolin tunnustaa, -- ei ole kynnen vertaakaan mitään
tapahtunut, mikä jäljestäpäin voisi sydäntä painostaa, taikka mitä hyvä
Jumala voisi syntinä pitää, mutta siitä huolimatta on maan päällä hyvin
paljon ihmisiä, joitten on mahdoton käsittää, että sukulaissielujen
välille voi syntyä palava ystävyys. Siitä asiasta voisin paksun kirjan
kirjoittaa, jollei mielestäni olisi vahinko huonojen ihmisten pahuuden
takia mustetta ja paperia pilata."
Koidulan häät olivat helmikuun 19 päivänä vuonna 1873. Vihkiäiset
tapahtuivat Jannsenin talossa, Tiigikadulla, kello 11 aamupäivällä.
Vieraita ei ollut paljon, ainoastaan ahtain tuttavapiiri, enimmäkseen
nuorta väkeä. Pappi, joka nuoren parin vihki, oli valinnut seuraavan
lauseen Ruthin kirjasta puheensa pohjaksi:
"Mihin sinä menet, sinne minäkin, sinun kansasi on oleva minun
kansani."
Siihen aikaan ei ollut vielä rautatieyhteyttä Tarton ja Pietarin
välillä. Nuori pari ajoi sentähden 130 virstaa kyytihevosilla,
ennenkuin pääsi jatkamaan matkaa rautateitse ja sitten jäitse uuteen
kotiinsa Kronstadtiin.