8.
Mutta juuri nyt, elämän huippukohdassa, saavuttaa kohtalo Koidulan.
Juuri nyt, kun hänen persoonallisuutensa näyttää pääsevän täysiin
oikeuksiinsa ja vihdoinkin vapautuvan, on samalla murros ja
hajautuminen käsissä. Koidulan traagillisuus oli tuskin vältettävissä:
jollei se olisi tullut sisältäpäin, olisivat ulkonaiset olot sen
aiheuttaneet. Vaikka kuvittelisikin hänen yhä edelleenkin pysyneen
kansallisena amatsonina, minkään muitten voimien häiritsemättä hänen
kutsumustaan, virolaisena Jeanne d'Arcina, joka rakkauselämän sijaan on
kohtalolta saanut isänmaallisen haltioitumisen lahjan, niin olisi
virolaisten olojen jatkuva kehitys kuitenkin ennenpitkää jouduttanut
hänen traagillisuuttaan, samoin kuin se valmisti hänen tuiki vähillä
traagillisilla edellytyksillä varustetulle isälleenkin traagillisen
kohtalon. Epäilemättä olisi Koidulan traagillisuus siinä tapauksessa
ollut monta vertaa jyrkempää, kaikille näkyvää, joka suhteessa
toimivampaa laatua, suuremmassa sopusoinnussa hänen jossain määrin
teatraalisen luonteensa kanssa. Sensijaan on vaikea ajatella, että
mikään elämänmuoto olisi täydelleen kestänyt varustuksena Koidulan
traagillista kohtaloa vastaan. Traagillisuus oli hänen syntymälahjansa,
yhtä suuressa määrin hänen hyveistään kuin heikkouksistaan riippuva,
siemen, joka lakiaan seuraten vain odotti otollista hetkeä
kehkeytyäkseen.
Koidulan traagillisuus sai alkunsa kokonaan sisältäpäin, sen monet
ulkonaiset aiheet ovat loppujen lopulta vain sivutekijöitä. Ja niinkuin
alusta alkaen hänen elämänsä kulkua seuratessa, täytyy nytkin pysähtyä
hänen henkisen rakenteensa keskukseen, hänen suureen, yksipuoliseen,
fanatismiin suunnattuun tunnevoimaansa. Heikompi, vähemmän keskittynyt
tunnekyky olisi varmaan taannut hänelle monta vertaa rauhallisemman
elämän. Koidula on itse tuntenut luonteensa vaarallisuuden,
kirjoittaessaan "itsekkäästä, rajusta ja rauhattomasta sydämestään"
seuraavat sanat:
"Olen muista poikkeava olento ilossa ja tuskassa, molemmat vaikuttavat
minuun erilailla kuin muihin. Pelkään niitten mahtia ja koetan
väkisinkin niitten ylivaltaa vastustaa, tietoisesti vaimentaa. Tiedän,
kuinka hirvittävästi, kuinka väkevästi ne voivat minut vallata,
sentähden tukehdutan jokaisen tuntuvamman tunteen värähdyksen."
Mitä takeita rauhallisesta kehityksestä tarjosi tällainen taipumus
sielunkykyjen äärimmäiseen kärjistymiseen ja suuren sisäisen
sähkövaraston keräytymiseen, tällainen jo luonnostaan pingoitettu
tunnelaatu? Kohdistuipa se mihin esineeseen tahansa, olkoon kuinka
käsitteelliseen hyvänsä, aina oli peljättävissä ristiriita ja epäsuhde.
Jos tunteen voimakkuuteen olisi alusta alkaen yhtynyt tahdonlujuus,
olisivat henkilökohtaisen onnen mahdollisuudet ehkä olleet suuremmat.
Mutta Koidulan sielu ei ollut terästä, vaan yksinomaan tulta. Sen
kokoonpanon sairaalloisuus toi paitsi sitä myötään eräänlaisen
edeltäpäin arvaamattoman, yllätyksellisen vivahduksen; ratkaisevana
hetkenä saattoi sielullinen koneisto toimia aivan odottamattomalla
tavalla.
Niinkauan kuin isänmaallinen innostus, agitatoriseen toimintaan
yhtyneenä, tarjosi kulkuväylän Koidulan sielussa aika-ajoin
patoutuvalle liikavoimalle, oli hänen sisäinen tasapainonsa
mahdollinen, jos edellyttää ulkonaisten olojen pysyneen samanlaisina.
Mutta paljon vaarallisemmaksi kävi heti tilanne, niinpian kuin sama
tunnekyky kohdistui naisen varsinaisen tunne-elämän alalle, niinpian
kuin uudet voimat ja alkuaineet alkoivat päästä oikeuksiinsa tähän asti
eroottisesti niin koskemattomassa olemuksessa. Abstraktisen aatteen
sijaan astuivat silloin elävät ihmiset tunteineen ja vastatunteineen,
ja murros oli edessä.
On jo ollut puhetta lapsenkaltaisesta piirteestä Koidulan olemuksessa,
eroottisesta kehittymättömyydestä, jos niin tahtoo. Joka tapauksessa on
jotain tuiki luonnotonta, ainakin suuressa määrin epätavallista,
myöskin pohjoismaissa, että nainen ennättää kahdenkymmenenkuuden vuoden
ikään, ennenkuin mistään varsinaisesta rakkauselämästä voi puhua.
Koidulan varhainen henkinen työ riittää vain jossain määrin
selitykseksi; lähemmäksi todellista syytä kai pääsee, jos pitää
silmällä hänen yleistä perittyä sairaalloisuuttaan, joka mahdollisesti
on aiheuttanut hitaan kehityksen. Koidulassa tapahtuu melkein äkkiä
käänne, verrattava vain kehitysiän myrskyisiin ja perinpohjaisiin
muutoksiin, ja myöhäisyytensä vuoksi niitä vaarallisempi. Hän herää
eroottisesti. Ikäänkuin luonnolla olisi kiire korvata laiminlyöntinsä,
tapahtuu herääminen hänessä äkkiä, ei vähitellen, asteettaisen
kehityksen kautta, vaan vallankumouksellisena.
Luonto ei työskennellyt Koidulan suhteen tasaisesti, vaan toisten
sielunkykyjen näivettymistä vastasi toisten liikakasvu. Ei voi minään
ajanjaksona ajatella häntä säännöllisesti ja tasaisesti kehittyneenä,
useimmiten on hänen kehityksensä väkivaltaisesti pysähdytettyä, lyhyen
ajan hypertrofista, yksipuolista kukoistusta. Sentähden on tälläkin
hänen "heräämisajallaan" niin myrskyinen luonne, -- ja tahtoisi lisätä,
-- niin lapsellinen ilme. Älyllisesti yli naisen tavallisen tason
kehittyneenä, täytyi hänen alkaa tunne-elämänsä kuin ensi kirjaimesta.
On jotain peräti naiivia ja avutonta hänen molemmissa nyt seuraavissa
rakkaussuhteissaan, jotka eivät ansaitsisi enempää mainitsemista kuin
koulutytön ensi hentomieliset kokemukset, jolleivät ne olisi
vaikutukseltaan niin hävittäviä koko hänen elämäänsä nähden.
Vuoden 1870 keväällä alkaa Koidulan kirjeissä Kreutzwaldille yhtäkkiä
rauhaton, hermostunut sävy. Ulkonaiset olot ovat kuitenkin aivan samat,
Koidulan suhtautuminen niihin vain on toinen. Talttumus, jolla hän aina
tähän saakka on puhunut ylen raskaasta työtaakastaan, muuttuu
vähitellen hiljaiseksi kapinaksi. Hän alkaa nurkua koneellista,
hivuttavaa työtään, joka uuvuttaa sekä sielun että ruumiin siihen
määrään, että hän ihmettelee silloin tällöin vielä ajatteluun
pystyvänsä.
"Tässä nyt olen, uupuneena ja raukeana 300 pitkän-pitkästä ja
turhanpäiväisestä kirjeestä, jotka tänään merkitsin kirjoihin,
sillaikaa kun suullisten tilausten tuojat kumpaakin oven kynnystä
kuluttivat, -- väsyneenä henkeä tappavasta työstä, joka sentään vaatii
aivan erikoista ponnistusta ja kiusallisinta huolellisuutta."
Luuvalo palaa kahta vaikeampana ja aiheuttaa moniviikkoisen
toimettomuuden, joka töitten sillä väliin kasaantuessa, hermostuttaa
häntä yhtä paljon kuin työn tuottama rasituskin. Jotain on epäkunnossa,
hän tuntee luonteelleen ennen vierasta tyytymättömyyttä, tuntee
ympäristönsä, työnsä kuin kahleina. Luultavasti juuri yksinäisyyden
tunto lähentää hänet taas Kreutzwaldiin, ikäänkuin hän yhtäkkiä
muistaisi rakkauden pääoman, joka hänen nimellään aina oli valmiina
Võrun erakon tallessa.
Kevättalven hermostumista seuraa yhtäkkiä toukokuussa nopea nousu.
Ihmeellisen nuori ja elämää uhkuva on Koidulan toukokuussa kirjoittama
kirje uskolliselle ystävälleen Kreutzwaldille. Ei mitään keväisen
romantiikan välttämättömiä näyttämökoruja ole unohdettu, tässä ne ovat
kaikki: on kuutamoa, on kaupunkilaispuutarhan kulmassa puhkeavia
tuomenterttuja, on ensimäisen satakielen laulua. Jos eristääkin ajan
tunneherkkyyden, jää kuitenkin kyllin nuoruuden tunneherkkyyttä
jäljelle, luonnollisempaa 17- kuin 26-vuotiaalle.
"Isä Kreutzwald, maa on niin rikas vihreydestä, taivas niin rikas
sinestä, ja minun sairas käteni uneksii kesken valon kuultoa niin
paljon paranemisesta, etten ajattelekkaan tänään lääkärin kieltoa
seurata, ikävöin niin puheluhetkistä kanssanne, isä! Teidän
parissannehan saan vielä aina olla lapsi, minä, järkevä, muuten niin
tuiki järkevä, varhaisvanha olento, ja te isä, te yksin ymmärrätte,
millainen lapsellinen satutunnelma voi vallata mielen, keskellä
heräävän maan satumaista puhkeamista, versomista ja lainehtimista, --
on kuin etsisi kaikki kaunopuheisinta ilmaisua, täydellisintä muotoa
puhkeavalle elämälle. -- Ja minun mieleni on aivan samankaltainen, yhtä
nuori ja ihmettelevä, ikäänkuin näkisin minäkin jokaisen versovan
ruohonkorren, jokaisen tumman seljapuun nupun ensi kertaa."
Seuraavassa kirjeessä yhä kasvaa korostettu, haltioitunut mieliala:
"Ah rakkahin isä, mitä minun on tekeminen! Ulkonahan on viheriäistä!
Näillä autereen täyttämillä, nuppuja paisuttavilla päivillä on
vakaumuksen voima, jota jokaisen sydänparan täytyy totella! Mutta miksi
juuri valitsen Teidät, Teidät, isä rukka, ylikuohuvan tunteeni
väyläksi? Niin, tietänenkö sitä itsekään? En monestikaan ymmärrä,
minkätähden hilpeäin, iloisten kasvojen parissa, jotka kaikki
hymyilevät heräävälle elämälle, pysyn niin hiljaisena, niin
vaiteliaana enkä löydä ainuttakaan sanaa kaikelle, mikä kuitenkin
syvällä sisimmässäni minua niin valtavasti liikuttaa. Kadotan
kärsivällisyyteni, kun kuulen tätä rikkaasti levitteleivää kauneutta
selostellen ylistettävän, en voi puhua siitä, vain katsoa ja kuunnella
ja sieluuni juoda kaikkia tuoksuja ja värejä ja muotoja. Isä, nyt
haluaisin matkustaa, -- avaraan, nauravaan, vihertävään, puhkeevaan
mailinaan!"
Näin heleät ovat tämän ajan heijastuskuviot Koidulan sielussa. Ja
tekisimme viisaammin, jos tyytyisimme vain niitä tarkastamaan. Kaikki
muu, mitä selitykseksi voi lisätä, on ylen jokapäiväistä,
lapsellisuudessaan hämmästyttävää. Koidulasta itsestään, --
ulkopuolisista tekijöistä huolimatta, -- kumpusivat luonnonpakosta,
hänen oman olemuksensa lakia noudattaen uudet voimat.
Hänen heräävä aisti-ilonsa, joka tuntuu suhteessa ulkopuoliseen
luontoon, on täynnä raikkautta, tuore kuluttamattomuudessaan. Näillä
silmin hän näkee todella mailman ensi kertaa.
Joka lauseessa värisee onnen odotus, kärsimätön ja myöhäinen. Mitä
merkitsee sen rinnalla, että etsiessämme episodin vaiheita, päädymme
johonkin tuiki tavalliseen ja vähäpätöiseen rakkausjuttuun? Korkeintaan
voi Koidulan traagillisuus kasvaa silmissämme, nähdessä kerta toisensa
jäljestä hänen harhaotteensa. Hänen älyltään puuttui käytäntöön
soveltamisen mahdollisuus, hän, teoreettisesti hyvä psykologi, on
osoittanut suhteissaan ihmisiin suurta lyhytnäköisyyttä.
Seuraavan rakkaussuhteen synnyttämä murros oli ratkaiseva, mutta
ensimäinen oli syvempi, sen murtoviiva näkyvämpi. Koidula ei ole ehkä
koskaan kirjeissään tavannut niin yksinkertaisen korutonta, niin
uskottavaa ilmaisua itselleen, kuin kertoessaan Kreutzwaldille kaiken
olevan ohitse. Liian kireälle pingoitettu paatos, joka osaksi kuului
Koidulan olemukseen, osaksi aikaan, ei enää tunnu ontolta, sen täyttää
todellinen tuska.
On epäilemättä erehdys pitää viehätysvoimaa, mikä Koidulalla
tunnustetusti oli myös juuri aikansa miehiin nähden, etupäässä
naisellisena vetovoimana. Ei ole unohdettava, kuinka perinpohjaisesti
Koidula erosi senaikuisesta baltilaisesta naisesikuvasta, kodin
ahtaaseen piiriin suljetusta naisesta, kuinka varhain hän toteutti
itsenäistä työtä tekevän, joskaan ei riippumattoman naisen ihanteen.
Paitsi sitä oli hän, -- ulkonaisesta kauneudestaan huolimatta, -- liian
totinen, liian tosi, liian suora; niin, hänen kauneutensakin oli
suuripiirteistä ja jyrkkää lajia, vailla varsinaista pehmeyttä; häneltä
puuttui monta viehättävää, naisellista heikkoutta. Tunne, jonka hän
herätti, ei ollut kuin poikkeustapauksissa varsinaista rakkautta,
miehen ja naisen välistä tunnetta. Se oli pikemmin ihailua, -- tietyn
välimatkan päästä; epämääräinen, runollinen mieli-ala, melkein kuin
taideteoksen synnyttämä. "Hän vaikutti meihin kuin kreikkalainen
jumalatar", tunnustaa eräs hänen nuoria ihailijoitaan. Hänessä oli
jotain julkisuudelle, kaikille kuuluvaa, hänessä rakastettiin
ruumiillistunutta aatetta, oli muotiasia puhua hänen kuultensa, vaihtaa
kirjeitä hänen kanssaan, hän oli kuin kaikille näkyvä, koruommeltu
lippu, joka kaunisti kansallista asiaa, ei muuta. Niin paradoksilta
kuin se kuuluukin, ei ollut myöskään miehiä häntä varten; hänen
ikäisensä, virolaisiksi lukeutuvat, sivistyneet miehet olivat sormin
luetut; oli vain yksityisiä, opintouransa alussa olevia nuoria
ylioppilaita, säännöllisesti Koidulaa nuorempia. Tosin ei kansallinen
muurijärjestelmä siihen aikaan ollut vielä nykyiseen kaikkisulkevaan
muotoonsa kehittynyt, mutta kuitenkaan eivät kosketukset muihin
kansallisuuksiin voineet olla suuret, ja Koidulan valintapiiri oli
sentähden mahdollisimman ahdas.
On hyvin luultavaa, että Koidula itse oli täysin tietoinen ihailun
etäisyydestä ja persoonattomuudesta, joka häntä ympäröi. Joka
tapauksessa tuli hetki, jolloin se lakkasi häntä tyydyttämästä,
kylmältä ja verettömältä vaikuttaen. Tuli hetki, jolloin isänmaallinen
innostus alkoi tuntua liian käsitteelliseltä, ja kiintymys
Kreutzwaldiin vetäytyä ikäeron luonnollisiin rajoihin.
Koidula on rakastanut kahdenkymmenenkuuden vuoden vanhana, kuten muuten
rakastetaan varhaisimmassa nuoruudessa, esinettä valitsematta. Jos
milloinkaan, sopii rakkaudelle tänä ikäkautena iänikuinen epiteetti
_sokea_.
Mitä tiedämme oikeastaan Koidulan ensimäisestä varsinaisesta
rakkaudesta? Toden teolla ja suoraan sanoen, sangen vähän.
Yksityisseikat sen kulussa peittyvät täydellisesti hämärään, emme edes
tiedä, mikä oli syynä sen nähtävästi äkilliseen loppuun. Minkä me
varmasti tiedämme, on, että tämä kiihkeä ja myöhäinen rakkaus on ollut
olemassa, että se on herättänyt Koidulassa ennen tuntemattoman ja
täyteläisen elämäntunnon, samoin, että se syystä tai toisesta nopeasti
särkyi, kutsuen vuorostaan esiin Koidulan sielusta ensimäiset
varsinaiset traagilliset tunnot, jotka siihen myöhemmin niin täydelleen
kotiutuivat.
Joka tahtoo, voi seuraavista Kreutzwaldille osoitetuista sanoista
yrittää uudelleen rakentaa Koidulan lyhyttä ja kohtalokasta
rakkaustarinaa. Kreutzwald oli epäillyt C.R. Jakobsonia ystävättärensä
syksyllä 1870 puhkeavan alakuloisen mielialan aiheuttajaksi. Koidula
sensijaan torjuu jyrkästi kaikki syytökset ja kirjoittaa:
"Tahdonpa kertoa Teille tarinan, isä! Olin antaunut kasvatusopin
alalle, minulla kun oli suuret ajatukset kyvystäni, mutta kun luulin
saaneeni kasvattini oikein järkeväksi ja viisaaksi ja maltilliseksi,
teinkin kiusallisen havainnon, että olinkin tehnyt hänet vain --
haaveelliseksi, sanokaamme. Se koski minuun kovin, minä panin
kasvatusoppini taas hyllylle -- voilà tout!"
Uskallettua olisi epäilemättä leimata ketään määrättyä henkilöä, niin
vähän täydellisesti varmaa tiedämme. Eräässä samankeväisessä kirjeessä
C.R. Jakobsonille puhuu Koidula "kasvateistaan", joitten joukkoon hän
muuten lukee Jakobsoninkin. Samoilta ajoilta on Koidulan
jälkeenjääneiden paperien joukossa kaksi edellämainitulle
sanomalehdentoimittaja H. Fr. Czieschille kirjoitettua kirjettä, --
palautettuja, lähettämättömiä, vaiko yksinkertaisesti jäljennöksiäkö,
on vaikea sanoa, -- joissa Koidulan tavanmukaisen kirjekeimailun alta
kuultaa tavallista suurempi persoonallinen mielenkiinto. Hans
Friedrich Cziesch oli jo Pärnussa postiharjoittelijana ollessaan
tuttu Jannsenin perheessä. Koidula nimittää häntä eräässä toisessa
kirjeessä Jakobsonille "ystäväkseen". Mitään sen lähempää ei ole
suhteesta tunnettu, eivätkä liioin Koidulan kirjeet Czieschille
epämääräisyydessään ja ylimalkaisuudessaan oikeuta mihinkään varmaan
päätökseen.
Yhtä vähän oikeuttaa siihen toisen nuoren miehen persoonallisuus, joka
kesällä v. 1870 yhdessä Jannsenin ja hänen tyttäriensä kanssa otti osaa
ennen mainittuun Aleksanterikoulun perustamismatkaan Helmen ja Tarvastun
pitäjiin. Erään tiedonannon mukaan olisi hänen ja Koidulan välillä jo
keväällä kehittynyt molemminpuolinen, kiihkeä rakkaussuhde, johon
omaisten sen kompromettoivan luonteen takia täytyi sekaantua. Hänen
suuri nuoruutensa, -- hän oli vain kahdenkymmenen vuotias ja lukion
yläluokkalainen, -- sopisi kyllä Koidulan sanoihin "kasvatistaan".
Toiset tiedonannot sensijaan, -- yhtä läheisistä lähteistä kuin
edellinenkin, -- kieltävät puolestaan oletukselta kaiken
todenperäisyyden. Niin ei tätäkään tietä pääse sen pitemmälle.
Mutta mitä merkitsevät oikeastaan kaikki yksityisseikat tapauksessa,
jossa kaikki mielenkiinto, kaikki valaistus keskittyy vain Koidulaan!
Hänen kärsimyksensä todellisuus on yläpuolella kaiken epäilyksen.
Koko alkusyksystä 1870 ei ole yhtään kirjettä Kreutzwaldille. Marraskuu
on jo käsissä, kun Koidula vihdoin kirjoittaa. Tuntee, että jotain on
tapahtunut, vaikka selvät sanat puuttuvat, jotain pyrkii esille,
kuitenkaan sanoiksi pääsemättä.
"Elämäni on köyhä, vaikka se päinvastaiselta näyttää. En voi mitään, en
mitään vähästäni antaa pois, -- vähimmin Teitä, isäni!"
Seuraavassa kirjeessä on jo elämänväsymys ylivoimaista. Poissa on nyt
kaava ja sovinnaisuus ja ajan romanttinen kukkakieli. Koidulan
sielullisessa kehityksessä on kirje mitä tärkeimpiä.
"Kaikki liukuu ohitseni, nopeasti ja kirjavina kuvina kuten
kaleidoskoopissa, -- silmät tuijottavat vain koneellisesti, sillä
kiinteämpi katse koskee! Ikkunastani näen savun pystysuorana ilmaan
kohoavan, ja seuraavassa tuokiossa on kohtalo sen jo saavuttanut:
ilmavirta leikkii sillä kuin untuvilla, hajoittaakseen sen vihdoin
kaikille neljälle ilmansuunnalle. Miksi se ei pysynyt neljän nokisen
liedenseinänsä sisällä, jossa oli niin hämärä ja lämmin olla? Ylhäällä
on kirkasta ja selkeää, mutta kylmä, -- kylmä!
"Kevääni on ohitse, ja kesän myrskyt ovat paljon, paljon kukkia
kuolettaneet, -- tunnen itseni nyt usein niin uupuneeksi, niin
loppumattoman toivottomaksi, ja kuitenkin täytyy minun nyt enemmän kuin
ennen itsestäni antaa, täytyy entistä lujemmin kestää kaikki tutkivat
katseet, valveilla olevat silmät, ja niihin vastata. Muutun
epäluuloiseksi, ei, olen jo, -- voiko todella niin nopeasti sisäisesti
vanhentua? Oi aika, jätä minulle ehdottoman luottamuksen onnekas tunne,
joka kymmenesti saattoi pettyä, yhdennentoista kerran taas ihmisiin
uskoakseen. En ymmärrä ihmisiä, joitten luonto vaatii huolellista,
varovaista punnitsemista, kyynärän jokaisesta tunteen rahdusta, jonka
he toiselle suovat. On aikaa itkeä kyllin, kun räikeä valo on silmiin
sattunut.
"Oi rakkahin isä, kuinka alakuloisina päiväni vierivät! Minut on
vallannut lohduttomuus, jota ei äänekäs, hilpeä pakina ympärilläni voi
vaimentaa, ja hiivin niin usein kuin suinkin ylös hiljaiseen kammiooni,
uneksiakseni talvinen maisema edessäni, ja kipeitä ajatuksiani kerien.
Jospa voisinkin tehdä työtä! Yön uni tulisi kai silloin itsestään!
Kuinka ihanaa oli, kun vielä taisin suruani itkeä, kunnes siihen
nukahdin! Olenko jo liian vanha, vai eikö suruni olekkaan enään yhtä
suuri? Itken nykyään niin harvoin ja nukun samoin niin vähän.
"Hyvää yötä, isä! Ulkona on pimeä, melkein yhtä pimeä kuin sisälläkin,
ja hiljaiset tähdet katselevat kylmästä, korkeasta holvistaan;
kummallista, että niitä nyt ikäänkuin pelkään ja niitten puhetta
vältän, -- en tahdo sitä ymmärtää. Omatuntoni tosin ei ole levoton,
mutta niitten säihkyvissä sanoissa on niin paljon selittämätöntä,
vihlovaa tuskaa, en löydä enää entistä rauhaa tutusta kirjoituksesta.
Rintaani särkee, -- hyvää yötä, isä! Mitä mahdattekaan ajatella
kärsivällisyydestäni tai luonteen lujuudestani tai oikeammin sanoen
kummankin puutteesta, kun kaikki nämä sivut olen täyttänyt, --
kyyneleillä!
"Onko siis _jokainen_ uusi ihminen Oidipus, jonka täytyy ratkaista
elämän suuri arvoitus, vai ovatko vain yksityiset tähän onnettomuuteen
tuomitut? En tiedä, minkä vuoksi olen onnettomampi, siksikö, että olen
ajattelemaan, vai siksikö, että olen tuntemaan tuomittu!
"Lumenpaljous ulkona huimaa päätäni. Ah, haluan, että olisin yhtä vanha
kuin Te, isä, ja Te minun ikäiseni, -- se olisi onnellisempaa, --
kaikille!"
Selvittämättä jäänee ainaiseksi tämän kiihkeän ja nähtävästi lyhyeen
loppuvan rakkaussuhteen kulku. Sen syvä ja pitkälle uloittuva vaikutus
Koidulan kehitykseen on haettava hänen oman olemuksensa kokoonpanosta,
hänen sielunsa perityistä sairaalloisista kerroksista, jotka iän
karttuessa yhä selvemmin paljastuivat. Se oli vain Koidulan sieluun
vajotettu mittausluoti, joka yhdellä kertaa mittasi hänen tuhoon
tuomitun sielunsa rikkaudet ja vaaralliset kuilut.
9.
Koidulan seuraava ja ratkaiseva rakkaussuhde on yhdessä edeltäjänsä
kaltainen: siinäkin on pääsija Koidulan sielun refleksiliikkeillä,
kaikki muu on mitä tavallisinta lemmentarinaa. Ei missään ilmene
Koidulan taipumus mielikuvituselämään, niinkuin näissä hänen oikeastaan
ylen viattomissa suhteissaan. Koidula eli koko elämänsä ajan
mielikuvituksessa, sanoo eräs hänelle läheinen henkilö. Todellisuus
tarjosi hänelle vain aineksia unielämään, jota hän herkeämättä vietti;
tapahtumat kasvoivat hänen mielikuvituksessaan aina sellaisiksi, kuin
hän niitä kulloinkin tarvitsi. Hänen sielunsa oli monisokkeloinen kuin
kuvastinlabyrintti, yksinkertaiset kuvat heijastuivat takaisin satoina
jäljennöksinä sen särmistä. Hänen tunteensa ja tuskansa ovat olleet
todellisia, niin epätodellisia, niin mielikuvituksellisia, kuin niitten
aihe usein oli.
Hän oli runoilija suhteitaan eläessään. Hän runoili ne uudestaan, hän
loi itse sekä nautintonsa että kärsimyksensä, hänen elämänsä runo on
tyhjästä syntynyt: hänen oman luovan ja ihannoivan mielikuvituksensa
säteistä.
Se, että tässä tapauksessa tunnemme koko kehityskulun juurta jaksain,
ei muuta vähääkään; päinvastoin, sitä selittämättömämmältä tuntuu, että
Koidulan koko vastainen kohtalo on riippunut niin vähästä. Ja yhtä
käsittämättömäksi jäisi Koidulan epätoivoinen teko, -- hänen äkillinen
avioliittopäätöksensä, -- jollei koko ajan pitäisi silmällä pääasiaa:
hänen omaa sielullista suurennuskykyään, jonka rinnalla nytkin, kuten
edelliselläkin kerralla, kuten aina, kaikki ulkonainen supistuu
vähäiseksi ja toisarvoiseksi. Koidulan sielu oli joutunut liikkeeseen,
sitä vaarallisempaan, mitä pitempi kaari päätepisteitten, korkean ilon
ja epätoivon, välillä oli. On melkein yhdentekevää, mikä oli katkaissut
edellisen rakkaussuhteen, hänen oma järkeilevä harkintansako vaiko
syrjäisten sekaantuminen; joka tapauksessa oli sen äkillisessä lopussa
jotain väkivaltaista ja luonnonvastaista. Tunteen jännitys oli ollut
ylen kireä; on aivan varmaa, että sitä seurasi hermostunut ja herkkä
tila, jonka vaarallisuus oli sen vastaanottavaisuudessa. Uusia voimia,
niin myöhään Koidulan sielussa heränneitä, ei mikään enää voinut tehdä
olemattomiksi, niillä oli omat elinehtonsa ja vaatimuksensa.
"Kävin tänään puutarhassa ja istuin ison lehmuksen alla. Kuinka
kirjavaa ja hämärää on, mitä elämäksi nimitämme! Värikkäät
pilvenhattarat väikkyvät edestakaisin taivaalla, ja typerät lapset maan
päällä ovat näkevinään ihania maisemia. Kaikki huojuu tuulessa, ja on
silmäinlumetta!"
Nämä sanat kirjoittaa Koidula puolen vuotta kohtalokkaan kesänsä
jälkeen uudelle suomalaiselle ystävälleen.
Ne ovat hyvin kuvaavat. Kaikki huojuu tuulessa ja on silmäinlumetta,
rakkaus, elämä itse... Koidula on kyllin kokenut, kaiken tämän
tietääkseen, omistaakseen omakseen salomonilaisen kaiken turhuuden
tunnon, mutta se lankee vain kuin suloinen, houkutteleva huumauspisara
hänen elämäänsä. Mitä siitä, että kaikki kuihtuu kuin ruoho, joka
tänään kukoistaa ja huomenna pätsiin heitetään! Onko elämä silti
vähemmän kaunis, sen unenkaltaisuus vähemmän täynnä unhoitusta? Hän
alkaa aavistaa elämän nautinnon suuruutta juuri katoavaisuuden
varjossa. Suloisena ja huumausraskaana nousee elämä vielä kerran hänen
suoniinsa.
Mutta siinä onkin juuri tämän mielialan vaarallisuus. Hän ei ole kuin
puoliksi toipunut, vain puoliksi terve, kaikki on hänessä vielä arkaa,
tukipistettä vailla. Hän on vielä kuin puolipyörryksissä äskeisestä
iskusta, sentähden hän menee, silmät ummessa, kohtaloaan kohti kuin
unissakävijä.
On kuin näkisi hänen vielä kerran ojentautuvan oikeaa alkuainettaan
kohti, kohden valoa ja juhlaa. Se on hänen traagillisen sielunsa, hänen
vauhdikkaan, alati laajentumaan pyrkivän elämäntuntonsa viimeinen
vapautusyritys, ennenkuin se suljetaan ahtaalle kuin pähkinänkuoreen.
Tällä kertaa tulee valo pohjoisesta, ja Suomella on kiistämätön osansa
Koidulan kohtalon ratkaisussa. Aika oli optimismin ja ihanteellisuuden,
ja "Suomen siltaa" rakennettiin yhtä epätodellisista ja kangastelevista
kivistä kuin Viron kansallista temppeliäkin. Kuinka paljon äkkiä
heränneessä suomalais-virolaisessa veljeystunteessa todella oli
varsinaista, vaistomaista heimoushenkeä, on vaikea sanoa, aikana,
jolloin kaikki todellisimmat ja jokapäiväisimmätkin asiat muuttuivat
runoksi ja haaveeksi. Joka tapauksessa oli harrastus ja osanotto
toistensa toiveista ja kansallisista voitoista molemmin puolin lahtea
suuri, ja jo laulujuhlan aikaan oli Tartossa isä Jannsenin kodissa
vieraillut useita suomalaisia. Koidulan harrastus suomenkieltä kohtaan
oli kuitenkin peräisin aikaisemmilta ajoilta. Hän on jo varhain
harjoittanut suomea, aluksi Renwallin latinankielisen sanakirjan
johdolla, ja myöhemmin lukemalla suomalaisia sanomalehtiä ja
kirjallisuutta. Suuren suomalaisen nälkävuoden aikana vv. 1867-1868 hän
auttaa isäänsä rahankeräyksessä hädänalaisten hyväksi, ja vuonna 1870
hän lähettää omasta puolestaan 10 hopearuplaa Helsingin ylioppilastalon
rakennusrahastoon, merkiten muuten nimettömään kirjeeseensä:
"virolainen käsi ja sydän".
Uuden Suomettaren nuori toimittaja, maisteri _Antti Almberg_, jonka
puoleen Koidula rahalähetyksellään kääntyi, oli jo varhemmin vaihtanut
pari kirjettä isä Jannsenin kanssa ja tunsi varmaankin Koidulan Virossa
vierailleitten maamiestensä kaunopuheisista kuvauksista. Hän,
ritarillinen mies, vastaa kohteliain kiitoksin, uskaltaen arvata
kirjeen nimettömän kirjoittajan, ja kirjevaihto on käynnissä.
Kirjevaihto, niinkuin niitä Koidulalla montakin oli ollut, alussa
millään lailla muita merkitsevämpi, vain vähässä määrin yksilöllinen,
tällä kertaa samalla onnistumaton yritys saada aikaan tajuttava
yhteiskieli, suomi-viro tai viro-suomi. Mitä kirjavimpia kielellisiä
epämuodostumia on tämä koe, varsinkin Koidulan kirjeissä, esille
kutsunut, kummankin alkuperäisen kielen kustannuksella. Kansallinen
kysymys on koko ajan kirjeissä etualalla, keskipiste, jonka ympärille
muu sisältö ryhmittyy. Kuinka läpitunkeva, kuinka yksinvaltias olikaan
kansallisuusaate näinä aikoina, onnistuessaan sulattamaan itseensä niin
voimakkaan yksilöllisyyden kuin Koidulan! Mikä meistä nyt tuntuu vain
kauniilta lauseparrelta, oli silloin sydämen kyllyydestä kumpuava
vakaumus, mikä nyt tuiki kuluneelta jokapäiväisyydeltä, silloin
uutuutensa viehätyksellä tehoava iskusana! On ikäänkuin ajan suuri
liikkuvaisuus olisi muuttanut ihmisten kaiken tarmon toiminnaksi, mutta
näivetyttänyt tyystin sielullisen erittelyhalun, varsinaisen harkinnan,
-- ikäänkuin silloisten ihmisten koko sielullinen koneisto olisi ollut
monta vertaa mutkattomampi.
Vasta vuoden lopulla muuttuu kirjeitten sävy läheisemmäksi. Kesä, joka
toi Koidulalle niin monta taistelua ja kärsimystä, on ohitse, mainingit
ovat vielä raskaat ja tuskalliset, mutta jo vuoden vaihteessa tapahtuu
hänessä nähtävästi osittainen tervehtyminen. Hän alkaa täydellä todella
ajatella kauan suunniteltua Suomen matkaa, johon monet suomalaiset
ystävät jo aikoja ovat Jannsenin perhettä kehoittaneet. Nuori
suomalainen on yhtä ihastunut tuumaan, joka toisi silminkantamiin tähän
asti vain valokuvissa ihaillun Viron neidin. Arka ja tuskin tuntuva
lämpö alkaa täyttää ennen niin asialliset kirjeet.
Ei mikään auta, ei äskeinen, vaikea kokemus, ei valta-asemastaan
sysätyn järjen viisastelut. Koidula rakastaa pohjatuulta, "koska se tuo
terveisiä Suomesta", maasta, joka on "kuin vihertävä pitsikudos,
siniselle tyynylle levitetty". Meren avautuessa kypsyvät yhä
matkasuunnitelmat, suomalaisen ystävän lahden toisella puolen
puuhatessa vastaanottoa. Toukokuussa v. 1871 Koidula vihdoin
kirjoittaa: "Matkustamme siis, isä, nuorempi veljeni Harry, -- ja
iloinen, onnellinen Lydia!"
Vielä kerran on Koidulaa muutaman lyhyen viikon ympäröinyt ihailun ja
juhlan ilmasto. Rikkaat, vaihtelevat päivät vastaanottoineen,
kukkineen, uusine ja vanhoine tuttavuuksineen, odottivat häntä pitkän
ja yksitoikkoisen työajan jälkeen, tunnustus hänen isänsä työlle,
samoin kuin hänen omalleenkin. Ja hän osaa nauttia nyt, ehdottomammin
kuin ennen, hänen antaumisensa ilo on välittömämpää kuin koskaan,
ikäänkuin aavistus ajan lyhyydestä ja väistämättömästä pettymyksestä
antaisi hänen onnentunteelleen kuumeisen kauneuden.
Heinäkuussa vuonna 1871 lähti Jannsenin perhe Suomeen. Keskikesäisestä
ajasta huolimatta oli vastaanotto Helsingissä mitä sydämellisin; kutsut
saapua tähän harvinaiseen tilaisuuteen oli lähetetty kaikille
suomalaisuuden merkkimiehille, joista useat keskeyttivätkin pariksi
päiväksi kesäleponsa. Päivällisistä, jotka Alppilassa Jannsenin
kunniaksi toimeenpantiin, ottivat osaa itse Johan Vilhelm Snellman ja
Elias Lönnrot, paitsi sitä Th. Rein, Yrjö-Koskinen, C.G. Swan, Jaakko
Forsman, Fr. Perander, Antti Almberg y.m., ja emännän virkaa hoiti
ainoa läsnäoleva suomalainen nainen, Emilie Bergbom. Pieni, mutta
valittu seura, jossa suomalainen tiede ja yhteiskunta kunniakkaasti
olivat edustettuina.
Eloisa on erään läsnäolleen kuvaus tästä kesäisestä juhlasta, keskellä
Eläintarhan kallioita.
"Päivälliset olivat onnistuneimmat, mitä olen nähnyt. Pöydän päässä
istui Snellman, joka piti vieraille saksankielisen tervehdyspuheen,
lähtien suomalaisesta sananlaskusta: 'veri vettä sakeampi!' ja puhuen
Jannsenin toiminnasta Viron kansan hyväksi, senjälkeen kääntyen
Lydia-neiden puoleen, huomauttaen hänen työstään isänsä oikeana kätenä.
"Päivällisten jälkeen kahvia odoteltaessa, kulutettiin aikaa
keskustelulla. Snellman oli niin iloisella, kerrassaan poikamaisella
tuulella, etten milloinkaan ole nähnyt häntä semmoisena, rupesi
ritarilliseksi, täynnä leikinlaskua, ja kehoitti Forsmania ja
Peranderia rakentamaan Suomen siltaa Lydia-neidin kanssa. Tyytyväisenä
sitten Snellman istui käsivartensa Lydia-neidin vyötäisillä ja lausui:
'se dethär har man, guherrar, för sina fyllda 65 år!' Myöhään illalla,
kun jo sydänyö oli lähellä ja ruvettiin tekemään lähtöä, hävisi
Snellman ravintolan puolelle, eikä aikaakaan, niin hän jo palasi,
viinimaljaa kantava palvelija mukanaan. 'Älkäämme menkö vielä', hän
sanoi, 'auringon nousu on ihana, odottakaamme sitä!' Ja niin istuttiin
varhaisen kesäauringon nousuun saakka, valoisassa, hämyisessä yössä,
innostuksen yhä kohotessa."
Helsingistä vei Jannsenin perheen matka Tampereelle, rankkasateessa
tosin, ja sieltä Kangasalan kuuluisien vesistöjen varsille.
Janakkalassa olivat he tilaisuudessa tutustumaan ruotsalaisen
vallaskartanon suviseen interiööriin. Heidän oppaansa, C.G. Swan, kuvaa
käyntiä parooni Boijen omistamassa Hakoisten kartanossa seuraavasti:
"Hakoisten linnassa oli tavallisuuden mukaan kosolta vieraita, monta
kymmentä, kuten englantilaisessa maahovissa. Parooni Boije oli
äskettäin itse palannut Riian maanviljelysnäyttelystä, joten hänellä ja
Jannsenilla oli kyllin puheenainetta. Sensijaan minusta tuntui, kuin
olisi naispuolinen aatelisjoukko, jollei juuri halveksivasti, niin
kuitenkin jonkinlaisella oudostelevalla uteliaisuudella tai
kylmäkiskoisuudella katsellut Lydia-neitiä, joka kuitenkin esiintyi
varmana ja komeimpana kaikista. Ainakaan he eivät tuntuneet erittäin
ihastuneilta, kun hän pyynnöstä istuutui pianon ääreen ja lauloi: 'Mu
isamaa, mu õnn ja rööm!'"
Janakkalasta lähdettiin viimeiseen vierailupaikkaan, Lopen pitäjään
Yrjö-Koskisen Leppälahti nimiselle maatilalle, jossa vieläkin näytetään
suurta kiveä, minkä Yrjö-Koskinen ihastuneelle Koidulalle lahjoitti,
ehdolla, että kivi saisi jäädä paikalleen, Koidulan nimikkona.
Niin oli siis Koidula saanut nähdä palasen Suomen kesäistä luontoa,
Kangasalan suuripiirteisistä järvimaisemista Lopen lempeään idylliin
saakka. Kautta koko matkan näyttää häntä seuranneen korkea, onnea
uhkuva tunnelma. Vastaantulevan hääsaattueen nuorelle morsiamelle hän
jakaa osan Helsingistä saamistaan kukista, oman onnensa kylläisyyden
tunnossa. Yksitoikkoisen rautatiematkan kestäessä, joka vie hänet taas
kotia kohti, hän valveilla, unta saamatta, elää uudestaan kaikki
toivioretkensä muistot.
Ja kotiin päästyään, ahtaaseen tarttolaiseen ullakkohuoneeseensa, hän
kirjoittaa. Millainen kirje! Aito naisellisesti, Eevan älyllä
sommiteltu, keimaileva ja tosi samalla. Kirje, joka avaa vastaajalle
kaikki mahdollisuudet, mutta epäsuotuisassa tapauksessa sallii
kirjoittajansa naisellisella kunnialla peräytyä, kirje, johon
rakkaudentunnustus, kosintakirje, olisi ollut ainoa oikea ja
epäilemättä odotettu -- vastaus.
Mutta nuori, kahdenkymmenenneljän vuoden vanha suomalainen, vilpitön,
kirkas luonne, johon yhtyi niin paljon harvinaista ritarillisuutta ja
sydämellisyyttä, ei ollut hänkään se mies, joka olisi jaksanut
vastaanottaa Koidulan koko rikkaan olemuksen, sitä taakkana tuntematta.
Tympäisikö häntä Koidulan liian kuohuva, liian voimakas olemus,
epäilyttikö oma alkava sairautensa, josta hän kirjeessään puhuu? Hän on
epäilemättä tuntenut suurta ja todellista mielenkiintoa Koidulaa
kohtaan, ollut ylpeä "Viron ensimäisen naisen" ystävyydestä,
juhlatunnelman huumeessa ovat hänen tunteensa lyhyen aikaa lähenneet
rakkauttakin, mutta ratkaisevalla hetkellä varoittaa häntä jonkinlainen
vaisto. Hän epäröi, ja hetki menee ohitse. Hänen vastauksessaan, jota
Koidula ei kauan tarvinnut odottaa, on kaikesta ystävyydestä ja
lämmöstä huolimatta selvästi varovainen ja peräytyvä sävy, jonka
Koidula aivan oikein oivaltaa. Hän ei käytä yhtäkään niistä monista
tilaisuuksista, joita Koidulan kirje tarjoo, vaan sivuuttaa taitavasti
kaikki naisellisen älyn rakentamat vedenalaiset karit.
Koidula oli liian viisas ja liian ylpeä käsittääkseen vastauskirjeen
muulla kuin yhdellä tavalla. Kun hän vihdoin parin kuukauden päästä
taas kirjoittaa, on jo ainakin osa taistelua suoritettu, taistelua
kuuman, onnenjanoisen sydämen ja kylmän, talttumukseen tyynnyttävän
järjen välillä. Itseivaa on melkoisesti hänen sanoissaan:
"Olen onnellinen tietäessäni, että sinisten aaltojen takana
ystävälliset ajatukset, -- par intervalles, -- kerallani askartavat. Se
ei ole liikaa eikä liian vähääkään. Kiitos, että näytitte minulle niin
syvän kuilun."
Ja pyörre alkaa, vinha, kuuma, epäilysten, itsesyytösten,
tulevaisuuspelon, yksinäisyystunteen ja elämänjanon pyörre, johon
hukkuvat toisensa jäljestä Koidulan valoisat ominaisuudet, hänen
henkinen terveytensä.
Kun se vihdoin on ohitse, on jäljellä vain suuri elämänväsymys.
10.
Koidula on väsynyt, tuiki väsynyt... Hänen tahdottomuutensa elämän
suhteen kasvaa päivä päivältä, ei pane hän enää rikkaa ristiin, vaan
tyytyy tuijottamaan sfinksiä kasvoihin, tuntien oman elämänsä
ratkaisemattoman arvoituksen, jonka selvittämiseen häneltä puuttuu
tahtoa ja kykyä. Hän on vain väsynyt, loppuun väsynyt...
Hänen entinen itsemääräämiskykynsä on murrettu, aloitevoima poissa,
hän on sisäisesti veltto, valmis kohtalon viskellä. Hänen
välinpitämättömyytensä on niin suuri, että hän olisi kai voinut antaa
arpanappulan ratkaista elämänsä tärkeimmissä vaiheissa. Hän laskee
aseet, antautuu kohtalolle, jota on liian väsynyt välttämään. Yhä
raskashenkisemmäksi käy ilma Koidulan ympärillä, yhä lujemmin
liittoutuvat elämän vihamieliset vallat hänet umpikujaan
pakoittaakseen. Hänen terveytensä on liian orjallinen, liian varhainen
työ murtanut, mutta kotiinjääminen merkitsi saman työn herkeämätöntä
jatkumista. Rakastetun Eugénie-sisaren kihlaus ja pian tapahtuva
avioliitto uhkasivat yksinäisyydellä. Ja loppujen lopulta, -- Koidula
tietää täyttävänsä pian kaksikymmentäkahdeksan vuotta.
[_Eugénie Jannsen_ joutui naimisiin virolaisen lääketieteen tohtori
_Heinrich Rosenthalin_ kanssa. Hänen elämänsä ja avioliittonsa ovat
olleet yhtä sopusointuisia kuin hänen oma olentonsakin. Kaikkien
aikalaistensa todistuksien mukaan on hän yhdistänyt mitä hilpeimmän
luonteen herkkään naisellisuuteen. Käytännöllinen, äidillinen,
ympäristöönsä iloa säteilevä, lahjakas, omaamatta erikoisia
taiteellisia taipumuksia, "kultainen nainen", kuten eräs silminnäkijä
hänestä sanoo. Koidulan tumman ja traagillisen luonteenpohjan rinnalla
on Eugénien valoisa vaaleaverisyys.