Ihminen,
ihminen
vapaaks' korkeaks' on luotu
eikä madoks' maan.
Ilmoihin,
korkeihin
aatosten on nousta suotu
lentoon ioistoisaan.
Kaukana,
kaukana
siintää vetten siniseljät
saaret kaihojen.
Lainehet
tuuloset
kummun koivahaiset heljät
soittaa kutsuen.
Vapaus,
vapaus
sua aatellessa aivan
mieli hurmaantuu.
Ies pois,
kenpä vois
elää alla tuskan, vaivan
orja vain, ei muu.
Kutsut soi,
kutsut soi
mielet syttyy sankartöihin
eestä kansan, maan.
Peikot vaan
kauhuissaan
sitois' meitä hornan öihin,
kuoloon kauheaan.
Ies pois,
inha ois
kestää orjan ikeen kauhu. —
Nyt se murskataan.
Tuulet soi,
huminoi,
vapauden taiston pauhu
kaikuu yli maan.
Kahleita,
kahleita
kuulkaa kuinka kalskuttaa ne
naurain, irvistäin.
Kytkyet
rautaiset
toisten ympäri jo saa ne
vieden tyrmään päin.
Taisteluun,
taisteluun
sinne miss' on aaltoin hyrske,
miss' on mustin yö!
Eteenpäin
kiirehtäin!
Valitus ja itkun tyrske
raukkojen on työ.
Katkotaan,
ratkotaan
toki tyrmän, manan mahdit,
lyödään estehet.
Nousemme,
tietkää se
niinkuin vapauden vahdit
uljaat, urhoiset.
Hetki lyö,
loppuu yö,
eteenpäin nyt siskot, veikot
valoon hulmutaan.
Aika on
tuomion,
vapisten jo hornan peikot
surmaa aavistaa.