Mik' onkaan sulompaa kuin mielentenho
tuo, joka syttyy, konsa näköpiiriin
taas luonto kuviansa piirteieepi.
Jo silmä kirkastuu ja mieli elpyy
veen välkkehestä, kumpuin kukkasista
ja sydänkin taas nuortuvansa tuntee.
Noin astuttaissa myöskin hengen mailla
luo heijastusta sieluun kuvasarjat
niin lumoavan kauniit, luonnonraikkaat
niin väririkkaat, ihanat ja suuret.
Kas aatteen mailta sopusoinnun kummut
ja ihanteiden lehtorannat rakkaat
sun katsettasi kaihoisata kohtaa.
Mik' onkaan sulompaa, ja lumottuna
tuon näyn eessä seisot inehmoinen.
Ja on kuin näkymätön käsi vetäis
sun askeleitas Hiljallensa eespäin
ja ääni kuiskaellen sua kutsuis'
päämäärään etäisehen samoomahan
halk' elon autioiden erämaiden.
Mik' onkaan sulompaa kuin moinen tenho,
mi johtaa ihanteiden kukkuloille.
Tie raskas lie ja ponnistusta paljon,
mut vaikeudet rohkeutta luovat
ja miesi se, ken matkaltaan ei väisty.
Mik' onkaan kauniimpaa kuin moinen kulku
noin konsa sadat samaan määrään pyrkii
ja veljesmielin rinnatusten ryntää
toin' toistaan rohkaisten ja kehoitellen —
— Niin, suloista on konsa näköpiiriin
uus ihannemaa kaunis heijastaapi.
Mut kauneinta on konsa inehmoiset
yön halki sinne askeleitaan suuntaa.