Elämän taivaalla pilvisarjat
yhtyy ja pirstoiksi hajoo.
Katsohan patsaat hopeaharjat,
kuinka ne nousee ja vajoo.
Elämän taivaalla värit ne vaihtuu,
tumma valkean voittaa.
Heleä hohde hetkessä haihtuu —
konsa se jälleen koittaa.
Elämän taivaalla mustat on pilvet,
suuret surujen sumut.
Kaikkosi riemun kirkkahat kilvet,
ilojen hurmat ja humut
Elämän taivaalta ukkoisnuolet
maisia majoja lyöpi.
Murtava murhe ja haikeat huolet
sydäntä jäytää ja syöpi,
Elämän taivaalla tuulet suuret
rajusti kulkevat aina.
Kellä on syvällä sitkeät juuret,
sit' ei ne maahan paina.
Ihminen, jaksatko rohkeasti
kulkea elämän maita?
Jaksatko kulkea kuoloon asti,
vaikka on onnetar saita.
Jaksatko alla tän synkän taivaan,
lyödessä tuulen vinhan?
Etkö jo väsy sä maiseen vaivaan
taistohon elämän inhan.
Ihminen jaksatko niin kuni kukka
tuo joka kevättä vuottaa.
Iskut jos lyö, niin ei peri hukka
sitä ken valohon luottaa.
Ihminen, nouse, jos taivas on musta,
terästä tahtosi pontta!
Ilman intoa, uskallusta
ois elo tyhjää ja ontta.
Ihminen, noin jos luottaen lähdet
joskin taivas on musta.
Kerta ne koittaa sullekin tähdet
antaen lohdutusta.