Mylvivi myrsky,
hyökyvi hyrsky,
ulvoen ulappa myllertää.
Multakin kiehuu,
rinnassa riehuu
vaivojen vihuri viimapää.
Aaltojen teitä
purttani heitä
tuuli sä hyökyhyn hurjimpaan.
Kuoloa silmiin
katson, ja ilmiin
tuskani huudot soikoot vaan.
Aalto ja tuuli
yksin ne kuuli
rintani riehut myrskyiset.
— Lentäissä venhon
kuoleman tenhon
kuulen kutsuvat kuiskehet. —
Rintani vaivat
lieskahan saivat,
millä sen liekkejä sammuttais?
Aaltojen viivan
allako kilvan
Ahtolan neitten jos uida sais?
Elämän hyörre,
kuohujen pyörre
vihloen leikkovat sydäntäin.
Lentäös venho, —
kuoleman tenho
väikkyvi alati mielessäin.
Joutsenen tumman
nään minä kumman,
kaartuen kaula se vettä ui.
— Lujasti ruoriin,
purjehen nuoriin!
Hurjaksi tuuli jo tuimistui! —
Mastoko murtuu,
käteni turtuu?! —
Rintani tuskia helpoittaa.
Kamppailla täällä
kuoleman säällä
täähän on suurta ja — kamalaa.
— Harvoin se tuhlaa
riemua, juhlaa
kohtalo saita, se suruja sois.
Nyt sitä kostan
lohtua ostan
vaikka se hinnalta kallista ois.
Mylvivä myrsky,
hyökyvä hyrsky
kuoleman hymniä soittakaa.
Purteni lennä
aaltoja ennä,
tahdon tuskani kuolettaa.