Kevät puussa, kevät maassa
runoa on luonnon satu.
Ihmiskunnalla vain vielä
kevääseen on raskas latu.
Paljon pirstottua täällä,
moni iäks kuihtuu kukka.
Vasta yhteistyössä puhkee
toivojemme nuori nukka.
Koti, yhteiskunnan pohja,
yksilö sen alkujuuri.
Nuo kun sopusointuun ehtii,
silloin nouse rauhan muuri.
Mutta sitä ennen täytyy
kuolla pyytehet ne halvat,
ponnetonna aatteen tieltä
lahota pois aineen salvat,
täytyy kestää taisteloita,
joist' on totuudella voitto. —
Näättekö, jo taivahalla
näkyy uuden ajan koitto.
Kas se sädesäihkyllänsä
työhön viittoo, kutsuu, kiehtoo,
mieleen murrettuhun jälleen
uutta voimaa loihtii, liehtoo.
Ihmiskunnan kahlehia
aatteen kevätvehnä katkoo.
Iksekkyyden siteitänsä
yksilötkin repii, ratkoo.
Laajentuupi veljestunne,
köyhät veljiksi se liittää.
Aatteen hyväks' joukot raataa.
Vastais'aika sadon niittää!
Kodista käy ihmiskuntaan,
yhteiskuntaan yksilöistä
uudistuksen luova voima,
sepä kansat nostaa öistä,
nostaa valoon, vapauteen
kevään lempilauleloihin. —
Tuota miettiessä vallan
vaipua voi unelmoihin.
1906.