Hän vaiheilla tuskan ja pelon
telineitänsä kiipeilee,
ja kantaa »ristiä» elon
ja päässänsä punnitsee:
»Miks' raskasta kantamusta
minut luotihin raahaamaan,
tää mistä on rangaistusta,
miks' syyttä mä kärsiä saan? —
Pahe kerran luokseni hiipi,
lupas päiviä jouteliaan;
tuo mieltäni kaamoitti, riipi,
selän sille mä käänsin vaan.
— Otin köyhän, ah, kuinka mä sainkaan
kera puuttehen taistella.
On huolia ollut, ja lainkaan
valo toivon ei piikoita.
Hyveen palkka puute nyt oisko
ja vaiva ja kärsimys.
Vain konnuus onnea loisko!
Sekö maailman järjestys?»
Näin miettien harjalle saakka
hän kuormansa raahaten vie.
Surun raskas, painava taakka
toki vaikeempi kantaa lie.
Ja vaiheilla tuskan ja pelon
alas, ylös hän tietään käy.
Yhä synkkä on taival elon,
ei toivon tähteä näy.
Hän kiipee, voimat jo katkee
ja silmiä hämärtää;
hän kaatuu, kahlehet ratkee,
hän kuolon uhriksi jää...