Sinä nouset mun henkeni koito,
oi hetkenä huolen ja työn
ja uneksit lentoa loitos
pois vallasta erheen ja yön.
Sinä kuvailet kultamaita,
kun luonasi nälkää on.
Vaikk' kohtalo sulle on saita,
on hehkusi murtumaton.
Kun aamua seuraa ilta,
ja rattahat raksaten käy,
niin kasvaa haaveitten silta,
ei kaiholle rajoja näy.
Sä kaihoja kauniita kannat,
pöly vaikka se kasvoja lyö.
Sä soutelet laivojen rannat,
kun raajoja runtelee työ.
Tuo ratasten rakseko tumma
sai kaihoni syntymään?
En tiedä, mut mieli kumma
se mulla on yhtenään.