He mittavat katsehin herjaavin
mua kiireestä kantapäähän.
Puku miehen mittako onkin vaan,
sydän alle sen piilohon jäähän?
Jos nuttu on kehno, ja köyhä mä oon
pien' palkkani, syyssä en liene.
Ei vikani, ett'ei ahkeruus
mua kultahan, arvohon viene.
En lasna ma koulua saanutkaan,
emo niukan kannikan taittoi,
ja vuotta kun kymmenen täytin, niin
isä vierahan työhön laittoi.
Mä sitten nousin suuremmaks'
ja mun voimani kasvoi, karttui.
Heräs' itsetietoni hiljalleen,
elonkatsomus mulle varttui.
Työn pilkatun arvon kokea sain,
sen palkkana nälkä ja orjuus.
Työmiestä he katsovat halveksuin.
— Kenen syy on köyhän kurjuus?
Moni veljeni, murtama murheiden
viel' viinojen virtaan hukkuu.
Oi kuinka ne raatajat meidän maan
yhä orjuus-untansa nukkuu!
Kun näitä mä mietin, rinnassa
tuli polttaa ja vereni kiehuu.
— Mutt' sitten tuskaani helpoittaa
näky lipun, mi ylläni liehuu.
Punalippu se hulmuva, kaunoinen —
Tuhatpäinen joukko sen kaartaa.
Sininauhan valtava armeija
kera toisten lippua saartaa.
Ja mä joukkohon tuohon kiiruhdan,
mihin pystyn, saanen mä näyttää.
Mies enhän joukossa kehnoin lie,
mi on vaatimus, tahdon sen täyttää.
Ja luokkani sorretun, häväistyn,
kera veljien, arvohon viemme
ja kurjuudestapa vapauteen
käy tuskien kautta tiemme.
Ja raittius onpihan vapauden
tuki, turva ja liittolainen.
Mutt' veljeystyöstäpä nousee vain
uus' aika se armahainen.
Olen työmies, nuttuni kehno on vain,
Sitä en toki häveten kanna.
En pelkää katsetta herjaajain,
en köyhää pilkata anna.
Puku kehno jos lie, ei miestä se tee,
sydän arvon on vaakalauta.
Mit' on pintakiilto? Se ihmistä
ei sankar-elohon auta.