II.

-- Niin, madame, tämä on oikea paikka. Yksi, kaksi, kolme saarta

alempana Stuart-jokea. Tämä on kolmas saari.

Sanottuaan tämän ohjasi Pierre Fontaine veneen rannalle ja asetti sen

perän virtaa vasten, joka työnsi veneen keulan maihin, Pierren, hänelle

ominaisella reippaudella, hypätessä sitomaan veneen kiinni.

-- Odottakaa vähän, madame, minä menen katsomaan.

Hän oli tuskin kadonnut rantapenkereen taa, kun kuului koiran haukuntaa

ja minuutin kuluttua oli hän takaisin.

-- Niin, madame, siellä on maja. Minä tutkin sitä, mutta en löytänyt

sieltä ketään, mutta omistaja ei ole voinut mennä kauaksi, muuten ei

hän olisi jättänyt koiria. Lyön vetoa, että hän palaa kohta.

-- Auttakaa minua nousemaan, Pierre. Minä olen väsyksissä ja minun on

vaikea nousta veneestä. Varovammin, olkaa hyvä.

Taljoista tehdyltä istuimeltaan nousi Karen Sayther ylös -- solakkana

ja kauniina. Mutta jos hän tekikin hennon liljan vaikutuksen tällä

alkuaikaisella paikalla, niin notkeus, jolla hän nojasi Pierren käteen,

puhui toista -- pyöreiden, kiinteiden lihasten jäntevyys sekä

täydellinen varmuus ja notkeus liikkeissä näyttivät, minkälainen voima

kätkeytyi tuohon kauniiseen ruumiiseen.

Huolimatta rauhallisuudesta ja huolettomuudesta, jolla hän astui

rannalle, hänen kasvonsa punastuivat ja sydän löi voimakkaammin. Hän

lähestyi majaa jonkunlaisella kunnioittavalla uteliaisuudella ja hänen

hehkuvat kasvonsa ilmaisivat voimakasta iloa.

-- Katsokaa, katsokaa! -- Pierre osoitti ympärille heiteltyihin

lastuihin puupinon vieressä, -- ne ovat aivan tuoreen näköisiä --

kaksi- tai kolmepäiväisiä, ei enempää.

Mrs Sayther taivutti päätään hyväksymisen merkiksi. Hän koetteli

heittää silmäyksen pienestä ikkunasta, mutta se oli tehty voidellusta

pergamentista, joka kyllä päästi valoa, mutta sen läpi oli mahdotonta

nähdä mitään. Tämän epäonnistumisen jälkeen hän meni majan ympäri

ovelle, kohotti kömpelön säpin puoleksi, mutta muutti sitten

aikomustaan, veti kätensä pois ja säppi putosi paikoilleen. Sitten hän

yht'äkkiä laskeutui polvilleen ja suuteli karkeasti veistettyä

kynnystä. Jos Pierre Fontaine olisi nähnytkin tämän, olisi hän

koettanut salata ja unohtaa sen ainaiseksi. Heti sai yksi venemiehistä

aiheen kummastella harvinaista ankaruutta päällikkönsä äänessä.

-- Hei! Te! Le Goire! Tehkää pehmeämmäksi, mukavammaksi, -- määräsi

hän. Enemmän karhunnahkoja, enemmän peitteitä.

Veneen istuin olikin pian hajoitettu ja enin osa siitä heitetty

rantaäyräälle, mihin mrs Sayther mukavasti sijoittautui ja alkoi

odottaa.

Kallistuen kyljelleen hän katsoi edessään olevaa leveätä Yukonia.

Toisella puolen olevien kaukaisten vuorten yllä oli taivas tumma

näkymättömän metsäpalon savusta ja savupilvien läpi kuulsi heikosti

iltapäivän aurinko heittäen maahan himmeän valon ja epäselvästi

piirtyviä varjoja.

Mikään ei täällä todistanut ihmisen läsnäoloa, ainoakaan ääni ei

rikkonut hiljaisuutta. Maa näytti vaipuneen entisaikojen

tuntemattomuuteen, kietoutuneen selittämättömien salaisuuksien verhoon.

Ehkä mrs Saytherin hermostuneisuus johtui tästä; hän muutti usein

asentoaan katsoakseen milloin ylös, milloin alas jokea, tahi

jännittyneesti tähysteli synkkiä rantoja puoleksi peittyneine

lisäjokien suineen. Kului tunnin verran ja venemiehet oli lähetetty

laittamaan yöksi leiriä rannalle, mutta Pierre ja mrs jäivät

paikoilleen.

-- Kas, sieltä hän palaa, -- sanoi Pierre kuiskaten pitkän hiljaisuuden

jälkeen, katsellen kiinteästi ylös jokea.

Ruuhi airoineen, jotka loistivat vuoroin kummallakin puolella, solui

virran mukana. Perässä näkyi miesolento ja keulassa nainen tahdikkaasti

kumartuen aironvetojen mukaan.

Mrs Sayther ei huomannut naista, ennenkuin ruuhi tuli rantaan, mutta

silloin tämän ainoalaatuinen kauneus kiinnitti hänen huomiotaan.

Tiukasti vartaloa ympäröivä pusero, hirvennahasta koristettuna

mielikuvituksellisilla ompeleilla, vartalon kauniisti pyöristyvät

ääriviivat ja silkkinen, kirkasvärinen, aistikkaasti sidottu liina

tuskin peitti suunnatonta paljoutta sinisenmustia hiuksia.

Mrs Saytherin nopea katse liukui naisen kasvoille ja pysähtyi. --

Kasvot olivat kuin pronssista valetut. Silmät, läpitunkevat, mustat ja

suuret, tuskin huomattavan vinot, katsoivat rohkeasti suorien,

kauniisti muodostuneiden kulmakarvojen alta. Posket, korkeine ja

ulkonevine poskipäineen, olivat kalpeat ja laihat, mutta ilman

pienintäkään merkkiä sairalaisuudesta ja suu ohuine huulineen osoitti

hellyyttä ja voimaa.

Kasvoissa näkyi hyvin heikkoja jälkiä vanhasta mongolilaisesta verestä,

ikäänkuin olisi se aikonut palata pitkien vuosisatojen kuljeskelemisen

jälkeen alkuperäisiin rotuominaisuuksiinsa. Tätä vaikutusta vahvisti

miellyttävä kotkannenä ohuine, liikkuvine sieramineen, ja kotkan

viileys näytti antavan leiman ei vain kasvoille, vaan koko hänen

olennolleen. Hän oli todellakin metsäläistyypin täydellisimmän

kauneuden ilmestys, ja punaisten heimo voi katsoa onneksi, että sen

keskuudessa, vaikkakin harvoin, useiden sukupolvien perästä, syntyy

tällaisia ainutlaatuisia olentoja.

Syvin ja voimakkain aironvedoin tyttö yhdessä miehen kanssa nopeasti

käänsi pienen veneen vasten virtaa ja laski varovasti rannalle.

Seuraavassa hetkessä seisoi hän jo rantaäyräällä nostaen nuoran avulla

neljänneksen äsken tapettua hirveä. Mies yhtyi häneen ja he vetivät

ruuhen yhdessä maalle. Koirat tunkeilivat vikisten heidän ympärillään,

ja kun tyttö lempeästi kumartui niiden puoleen, sattui miehen katse mrs

Saytheriin, joka oli juuri noussut paikaltaan. Hän katsoi, hieroi

silmiään, ikäänkuin ei uskoisi näkemäänsä, ja katsoi taas.

-- Karen, -- sanoi hän yksinkertaisesti lähestyen tätä ja ojentaen

kätensä, -- minä luulin näkeväni unta. Yhteen aikaan keväällä olin

sokeana keväisestä lumesta ja siitä saakka ovat silmäni tehneet minulle

useasti erilaisia tepposia.

Puna yhä kohosi mrs Saytherin poskille ja sydän löi tuskallisen

kiivaasti; hän oli odottanut mitä hyvänsä, paitsi ei tätä rauhallisesti

ojennettua kättä; mutta kadottamatta itsehillintäänsä hän pidättäytyi

ja puristi sydämellisesti miehen kättä.

-- Te tiedätte, David, minä lupasin usein saapua ja yritin, mutta...

mutta...

-- Mutta en kirjoittanut sanaakaan. -- David Payne nauroi ja katsoi

intiaanityttöön, joka meni majaan.

-- Oi, minä ymmärrän, David, ja teidän sijassanne olisin tehnyt samoin.

-- Menkäämme sitten majaan ja hankkikaamme jotain syötävää, -- sanoi

David Payne iloisesti, kiinnittämättä huomiota tahi huomaamatta kevyttä

moitetta naisen äänessä. -- Ja te olette tietysti hyvin väsynyt. Mitä

tietä te tulitte? Ylhäältä? Siis te olitte talven Dawsonissa tahi

saavuitte sinne viimeisellä rekikelillä. Onko tämä teidän leirinne? --

Hän katseli venemiehiä, jotka olivat asettuneet taivasalle tulen

ympärille, ja piti auki ovea pyytäen mrs Saytheriä astumaan sisään.

-- Minä matkustin jäitse Circle Citystä viime talvena, -- jatkoi hän --

ja asetuin toistaiseksi tänne. Aion suorittaa etsiskelyjä Henderson

Creekissä ja jos ei siellä onnista, aion tutkia Stuart-joen rantaa.

-- Te ette ole paljoakaan muuttunut, -- huomautti mrs Sayther, ei

erikoisen asiaankuuluvasti, koettaen johtaa keskustelun

henkilökohtaiselle pohjalle.

-- Hiukan vähemmän lihaa, mahdollisesti, ja hiukan enemmän lihaksia.

Sitäkö tarkoititte?

Mrs Sayther kohautti olkapäitään ja alkoi heikossa valaistuksessa

katsoa intiaanityttöön, joka oli virittänyt tulen ja paistoi suuria

hirvenlihapaloja ohuiden silavaviipaleiden kanssa.

-- Olitteko te kauan Dawsonissa? -- David Payne näperteli puukolla

lautaa ja teki kysymyksen päätään nostamatta.

-- Muutamia päiviä, -- vastasi mrs Sayther seuraten silmillään tyttöä

ja tuskin kuullen. -- Mitä te sanoitte? Dawsonissa? Kuukauden -- ja

olin hyvin iloinen päästessäni sieltä. Äärimäisen pohjolan miehet ovat

suorasukaisia olentoja, niinkuin tiedätte, ja jonkunverran vapaita

tunteissaan.

-- Niin, kaikki muodollisuudet jäävät kotiin yhdessä mukavuuksien

kanssa. Te valitsitte viisaasti ajan matkailullenne. Te voitte

matkustaa maasta ennen moskiittojen ilmestymistä. Se on tosiaankin

onni, jota ette puuttuvan kokemuksenne vuoksi osaa kyllin korkeaksi

arvioida.

-- Niin. Mutta kertokaa itsestänne, omasta elämästänne. Ketä teillä on

naapureina? Onko ketään?

Kysymyksiä tehdessään mrs Sayther ei hellittänyt katsettaan tytöstä,

joka paahtoi tulen luona kahvia. David Payne huomasi vieraansa kiinteän

katseen ja tuskin huomattava hymyily vilahti hänen kasvoilleen.

-- Oli joitakin, -- vastasi hän. -- Muutamia miehiä Missourista ja pari

Cornvallista, mutta he läksivät työskentelemään Eldoradoon.

Mrs Sayther heitti tutkivan katseen tyttöön.

-- Mutta ympärillä on paljon intiaaneja.

-- Melkein kaikki intiaanit ovat jo aikoja sitten muuttaneet Dawsoniin.

Ei yhtään alkuasukasta ole tuhatta mailia lähempänä, paitsi täällä

asuvaa Winapieta, mutta hän on kotoisin Koyukukista.

Mrs Sayther tunsi yht'äkkiä heikkoutta ja vaikka hymy ei kadonnut hänen

silmistään, näyttivät miehen kasvot olevan loppumattoman matkan päässä

hänestä. Vihdoinkin pyydettiin häntä pöytään ja vasta päivällisen

aikana hänelle selveni sen paikan tavat ja olosuhteet, jossa hän oli.

Hän puhui vähän ja pääasiallisesti maasta ja ilmastosta, Silläaikaa

kuin mies kertoi yksityiskohtaisia kuvauksia kaivoksista ja

huuhtomoista kovina talvina.

-- Te ette ole kysyneet minulta minkävuoksi minä saavuin, -- sanoi mrs

Sayther. -- Luultavasti te tiedätte.

He nousivat pöydästä ja David Payne palasi entiselle paikalleen.

-- Saitteko te minun kirjeeni?

-- Viimeisen? Tuskinpa olen saanut. On hyvin luultavaa, että se

kuljeksii jossakin ympäri Birch Creekiä tahi makaa jonkun Alajoella

olevan kaupustelijan talvileirissä. Postin kuljetus näissä paikoin on

kurjaa. Ei järjestystä, ei suunnitelmaa, ei...

-- Älkää olko tuollainen, David! Auttakaa minua. -- Hän sanoi tämän

jyrkästi, käyttäen entisiin suhteisiin perustuvaa oikeutta.

-- Miksi te ette kysy mitään minusta itsestäni? Siitä, jonka te

tunsitte ennen aikaan? Tahi eikö teidän mieltänne kiinnitä enää mikään?

Tiedättekö, että mieheni on kuollut?

-- Minun on todellakin sääli. Kun...

-- David! -- hän oli valmis itkemään pettymyksestä ja

loukkaantumisesta.

-- Olettehan te saanut muutamia minun kirjeistäni? Joitakin niistä

teidän on täytynyt saada, vaikka te ette koskaan vastannut.

-- Todellakaan en ole saanut viimeistä kirjettänne, jossa nähtävästi

kerrottiin miehenne kuolemasta, ja hyvin luultavasti on muitakin

kirjeitä kadonnut, vaikka muutamia kyllä olen saanutkin. Minä luin

niitä ääneen Winapie'lle saattaakseni hänet käsittämään valkeitten

sisartensa turmeltuneisuuden. Ja luulenpa siitä olleen hänelle hyötyä.

Mitä te ajattelette?

Mrs Sayther ei kiinnittänyt huomiota hänen äänensä ivallisuuteen, vaan

jatkoi:

-- Viimeisessä kirjeessä, jota te ette saanut, puhuin, kuten arvasitte,

mieheni, eversti Saytherin kuolemasta. Se tapahtui vuosi sitten.

Kirjoitin myöskin, että te ette matkustaisi luokseni, vaan että minä

itse tulisin teidän luoksenne. Ja kun usein olin luvannut sen tehdä,

niin matkustinkin.

-- Minä en tiedä mistään lupauksista.

-- Aikaisemmissa kirjeissä?

-- Niin, te lupasitte, mutta minä en pyytänyt, enkä vastannut, joten

asia jäi päättämättä. Mutta minä muistan toisen lupauksen, jonka tekin

ehkä muistatte. Siitä on jo kauan.

Hän pani pitelemänsä puun lattialle ja kohotti päätään.

-- Siitä on kauan -- mutta minä muistan selvästi päivän, ajan ja

jokaisen yksityisseikan. Me olimme kauniissa puistossa, te ja minä, --

teidän äitinne ruusutarhassa. Kaikki heräsi, kukki, ja meissä oli

kevät. Minä vedin teidät luokseni -- se oli ensimmäinen kerta -- ja

suutelin teitä tulisesti huulille. Muistatteko?

-- Älkää jatkako, David, älkää jatkako! Tiedän jokaisen piirron

häpeällisestä menneisyydestä. Kuinka usein olenkaan itkenyt! Jospa

tietäisitte, kuinka olen kärsinyt...

-- Te lupauduitte silloin minulle, ja toistitte lupauksenne tuhansia

kertoja sitä seuranneina ihanina päivinä. Jokainen silmistänne lähtevä

katse, jokainen käsienne kosketus, jokainen huuliltanne tuleva ääni oli

lupaus. Ja silloin -- maksaako vaivaa puhua enää -- ilmestyi mies. Hän

oli vanha -- te olisitte kelvannut hänelle tyttäreksi -- ja

jonkunverran kivuloinen, mutta yleisen mielipiteen mukaan erinomainen.

Hän ei tehnyt erehdyksiä, seurasi lain kirjainta ja oli kunnioitettu.

Lopetan kohta, -- hän omisti parikymmentä huonoa huuhtomoa, sitäpaitsi

oli hänellä muutamia maileja maata, hän oli useimpien yritysten johtaja

ja omasi rahoja. Hän...

-- Mutta silloin oli asia toinen, -- keskeytti mrs Sayther. -- Minä

kerroin teille. Ahtaat olot -- raha-asiat, -- puute, -- vanhempani, --

huolet. Te käsitätte, että tämä kaikki muodosti raskaan tilanteen. En

voinut sitä auttaa. Minut uhrattiin, tahi minä uhrasin itseni, niinkuin

haluatte... Mutta, Jumalani! David, minä jätin teidät. Te ette ole

koskaan ollut minulle oikeudenmukainen. Ajatelkaa, mitä kärsin!

-- Eikö se riippunut teidän tahdostanne? Ahtaat olosuhteet?

Taivaankannen alla ei saattanut olla mitään, joka olisi teidät

pakottanut yhtymään tuohon mieheen.

-- Ajattelin teitä koko ajan, -- puolustautui nainen.

-- Minä olin tottumaton teidän tavoillenne arvostella rakkautta. Ja

tähän päivään saakka en ole tottunut. En ymmärrä...

-- Mutta nyt! Nyt!

-- Me puhuimme miehestä, jolle te katsoitte sopivaksi mennä

vaimoksi. Mikä oli tämä mies? Millä hän vangitsi sydämenne? Millä

vastustamattomilla ominaisuuksilla hän oli varustettu? Totta, että

hänellä oli kullan voima -- kaikkivaltias kullan voima. Hän ymmärsi

punnita mahdollisuudet puoleen ja toiseen sekä saada sata sadasta.

Hänellä oli rajoitettu käsitys kaikesta muusta, paitsi tavasta vetää

rahat lähimäisensä taskusta omaansa. Laki suojeli häntä. Siitä ei

syytetä, meidän kristilliset tapamme kehoittavat siihen. Yleisen

mielipiteen mukaan hän ei ollut huono mies. Mutta teidän mielestänne,

Karen, minun, meidän ruusutarhamme mielestä, mikä hän oli?

-- Muistakaa, hän on kuollut.

-- Eihän se muuta asiaa. Kuka hän oli? Suuri, paksu olento, puhtaasti

arkipäiväisine aherteluineen, kuuro laululle, sokea kauneudelle,

kuollut sielunelämälle. Hän oli rasvainen mies, riippuvine, ryppysine

poskineen ja pyöreine vatsoineen, joka todisti hänen mässäyksestään.

-- Mutta hän kuoli. Me elämme. Te ette kuule? Niinkuin sanotte, minä

olin häilyväinen. Minä tein syntiä. Hyvä! Mutta eikö teidänkin täydy

huudahtaa: minä olen rikkonut? Jos minä rikoin lupaukseni, niin tekin

teitte samoin. Teidän rakkautenne -- ruusutarhan rakkaus -- oliko se

ikuinen? Missä se on nyt?

-- Se on täällä nytkin! -- huudahti David intohimoisesti ja löi

rintaansa nyrkillään. -- Ja on aina ollut.

-- Teidän rakkautenne oli suuri, mikään ei voinut olla korkeampaa, --

jatkoi nainen.. -- Eikö teillä ole tarpeeksi jaloutta antaaksenne

minulle, joka itken teidän jalkojenne juuressa, anteeksi?

Mies epäröi. Sanat kuolivat hänen huulilleen. Nainen saattoi hänet

paljastamaan sydämensä ja sanomaan totuuden, jonka hän oli salannut

itseltäänkin. Mrs Sayther katsoi intohimoa säteillen, varmana,

palauttaen muistiin vanhoja muistoja ja molemminpuolisen tunteen. Mies

käänsi kasvonsa, jotta toinen ei saattaisi niitä nähdä, mutta tämä

kiersi hänet ja asettui hänen eteensä.

-- Katsokaa minuun, David! Katsokaa minuun! Minä olen kaikesta

huolimatta sama. Ja te myöskin, jos vain haluatte nähdä. Me emme ole

muuttuneet.

Hänen kätensä jäi miehen olkapäälle, tämä tuskin kuuli hänen sanojaan.

Tulitikun sähähtävä ääni saattoi miehen ennalleen. Winapie,

käsittämättä tapahtuvaa, sytytti vaikeasti syttyvän rasvalampun. Hän

eroittautui selvästi seinän mustaa taustaa vasten, ja lehahtava liekki

valaisi hänen pronssista sulouttaan ja teki hänet kuninkaallisen

kauniiksi.

-- Te näette, se on mahdotonta, -- voihkasi mies, varovasti työntäen

luotaan vaalean naisen.

-- Se on mahdotonta -- toisteli mies -- se on mahdotonta.

-- Minä en ole tyttönen, David, tyttömäisine haaveineni, -- sanoi hän

pehmeästi, rohkenematta kumminkaan astua miehen luo. -- Kuin nainen

minä ymmärrän tämän. Miehet ovat aina miehiä. Yleinen maan tapa. En ole

hämmästynyt. Näin tämän jo aikoja sitten. Mutta tällainen maan tavan

mukainen avioliitto ei ole pätevä?

-- Me emme tee Alaskassa sellaisia kysymyksiä, -- vastasi mies hiljaa.

-- Tiedän, mutta...

-- Hyvä on, tämä on täällä tavanmukainen avioliitto -- ei muuta.

-- Onko lapsia?

-- Ei.

-- Ja ei ole...

-- Ei, ei, ei mitään sellaista, mutta se on mahdotonta...

-- Mutta silloinhan ei ole avioliittoakaan. -- Hän tuli jälleen miehen

luo ja hänen kätensä kosketti lempeästi ja hellästi tämän ahavoituneita

poskia.

-- Tunnen paikalliset tavat hyvin. Miehet tekevät niin alituisesti. Jos

he eivät aio jäädä tänne, eroittautua ainaiseksi maailmasta, tilaavat

he yhtiöltä vuoden ruokatavaramäärän, antavat rahaa ja tyttö on

tyytyväinen. Sitten mies... -- hän kohautti olkapäitään. -- Samoin on

tytön laita täällä. Me voimme tehdä tilauksen yhtiöltä, ei vain

vuodeksi, mutta koko hänen iäkseen. Mikä hän oli, kun te hänet

löysitte? Raaka, lihaa syövä villi, ruokana kesällä kala, talvella

hirvenliha, juhlien aikana ylensyöminen, tavallisesti -- nälkä. Ilman

teitä hän olisi pysynytkin sellaisena. Teidän ilmautuessanne hän tuli

onnellisemmaksi, teidän pois matkustaessanne hän, kun hänen elämänsä on

turvattu, tulee luultavasti onnellisemmaksi kuin jos teitä ei olisi

ollenkaan ollut.

-- Ei, ei, -- vastusti mies. -- Se ei ole oikein.

-- Tulkaa järkiinne, David, avatkaa silmänne. Te olette eri tasolla

hänen kanssaan. Hän ei ole teidän rotuanne. Hän on alkuasukas, kasvanut

maassa, kiinteästi sidottu tähän maahan ja on mahdoton häntä siitä

irroittaa. Synnyttyään villinä, hän kuolee villinä. Mutta me -- te ja

minä -- hallitseva, kasvava rotu, -- olemme maan suola ja sen herrat!

Me olemme luodut toisillemme. Korkein ääni -- rodun ääni, kuuluu

meissä. Järki ja tunne sanovat sen. Teidän vaistonne vaativat sitä ja

te ette voi sitä kieltää. Te ette peittäydy mihinkään sukupolvilta,

jotka ovat takananne. Teidän esi-isänne elivät tuhansia vuosisatoja,

ehkä satojatuhansia vuosisatoja ja teidän rotunne ei saa sammua. Se ei

ole mahdollista: esi-isänne eivät sitä salli. Vaisto on tahtoa

voimakkaampi. Rotu on voimakkaampi kuin te. Tulkaa ennalleen, David,

matkustakaamme. Me olemme nuoria ja elämä on ihana. Tulkaa järkiinne.

Winapie, mennessään majasta ruokkimaan koiria, kiinnitti miehen

huomion. Hän pudisti päätään, toisti tämän liikkeen veltosti useamman

kerran. Mutta naisen käsi liukui hänen niskaansa ja tämän poski

lähestyi hänen poskeaan. Hänen raskas elämänsä kohosi hänen eteensä ja

valtasi hänet -- lakkaamaton taistelu luonnon säälimättömiä voimia

vastaan, surulliset vuodet -- kylmät ja nälkäiset; raa'at ja julmat

yhteenotot villin luonnon kanssa; tuskastuttava autius, jota

yksinäinen, elävä olento ei voinut täyttää. Ja kiusaus kuiskaili

kirkkaasta, lämpimästä maasta, musiikista, valosta ja riemusta; toi

hänen eteensä menneisyyden, joka oli kuin elävä. Väki tunkeili,

väikkyivät unohtuneet näyt, muistuivat iloiset hetket, kuuluivat naurun

purskahdukset ja laulu...

-- Tule, David, tule. Varoja on minulla riittävästi meille molemmille.

Tulevaisuus on turvattu.

Nainen katsoi ympärilleen köyhästi sisustetussa majassa.

-- Maailma on jalkojemme juuressa ja kaikki riemut ovat meidän. Tule!

Tule!

Hän oli miehen sylissä rakastavana, värisevänä ja tämä puristi häntä

lujasti.

Nälkäisten koirien ärinä ja Winapien käskevät huudot hänen koettaessaan

rauhoittaa tappelevia, kuuluivat onttoina paksujen hirsiseinien läpi.

Yht'äkkiä muistui miehen mieleen toinen kuva. Taistelu metsässä

suunnattoman karhun kanssa, suurikäpäläisen ja julman; koirien ulvonta,

Winapien käskevät huudot usuttaessaan niitä petoon; hän itse keskellä

temmellystä, hengästyneenä, voimakkaasti lyövin sydämin, kuoleman

kynnyksellä, koirat, katkaistuine selkärankoineen ja raadeltuine

sisuksineen, kieriskellen tuskissaan, tummanpunainen vuo ihmisen ja

eläinten verta neitseellisen valkoisessa lumessa, peto, ärtyneenä,

villiytyneenä, valmiina puremaan viimeiseen hengenvetoonsa ja lopuksi

Winapie, iskien pitkällä metsästyspuukolla...

Hiki nousi hänen otsalleen. Hän vapautui naisen syleilystä ja vetäytyi

takaisin. Ja nainen, tuntien, että hetki oli ohi, mutta aavistamatta,

mitä miehelle oli tapahtunut, ymmärsi vaistomaisesti, että kaikki

liukui pois hänen käsistään.

-- David! David! -- huudahti hän. -- Minä en jätä teitä! En jätä teitä!

Jos ette halua matkustaa kanssani, me jäämme tänne. Minä jään

kanssanne. Mitä on minulle koko maailma ilman teitä? Tulen täällä

teidän vaimoksenne. Keitän teille ruokaa, ruokin teidän koirianne,

matkustan kanssanne, soudan kanssanne. Voin tehdä sen. Uskokaa minua,

olen voimakas.

Mies ei epäillyt sitä katsoessaan häneen ja työntäessään hänet luotaan,

mutta miehen katse oli tuima ja silmät näyttivät kylmiltä.

-- Minä maksan Pierrelle ja venemiehille, he saavat lähteä. Mutta minä

haluan jäädä kanssanne. Olen valmis menemään kanssanne kaikkialle.

David! David! Kuulkaa minua. Te sanoitte, että minä menneisyydessä

erehdyin -- se on totta, mutta sallikaa minun nyt korjata se, sovittaa

syntini. Jos minä arvostelin ennen rakkautta väärin, sallikaa minun nyt

näyttää, että osaan arvostella sitä oikein.

Hän laskeutui polvilleen ja syleili nyyhkyttäen miehen jalkoja. --

Säälikää minua. Säälikää! Ajatelkaa! Minä odotin monia pitkiä vuosia ja

kärsin! Te ette sitä voi ymmärtää.

Mies kumartui ja nosti hänet ylös.

-- Kuulkaa, mitä sanon teille, -- alkoi mies avaten oven ja auttaen

häntä menemään ulos.

-- Se on mahdotonta. Me emme saa välittää vain itsestämme. Teidän

täytyy matkustaa. Toivon teille onnellista paluuta. Ylimeno Sixty Milen

luona tuottaa teille suuria vaikeuksia, mutta teillä on käytettävänänne

maailman parhaat venemiehet ja te voitatte kaikki esteet. Ehkä nyt

haluatte sanoa -- hyvästi?

Mrs Sayther hillitsi itsensä ja katsoi häneen epätoivoisesti.

-- Jos, jos Winapie... -- hänen äänensä värähti ja hän vaikeni.

Mutta mies ymmärsi ajatuksen ja vastasi: -- Kyllä.

Hämmästyen tämän tunnustuksen kummallisuutta kuiskasi nainen:

-- Se on käsittämätöntä. Uskomatonta. Ei maksa vaivaa puhua siitä.

-- Suudelkaa minua, -- sanoi hän hiljaa ja ojensi kasvonsa lähelle

miestä.

Sitten hän kääntyi ja meni.

-- Hajoittakaa leiri, Pierre, -- sanoi hän kääntyen tähän -- hän yksin

ei ollut nukkunut. -- Me matkustamme.

Nuotion valossa Pierren terävät silmät huomasivat murheen ilmeen hänen

kasvoillaan; mutta Pierre suhtautui tähän odottamattomaan määräykseen

kuin olisi se maailman luonnollisin asia.

-- Hyvä, madame, -- suostui hän. -- Mitä tietä? Dawsoniin?

-- Ei, -- vastasi mrs Sayther verrattain rauhallisesti, -- ei

Dawsoniin, vaan Dyeaan.

Kohta tarttui Pierre nukkuviin saattomiehiin, tyrkkien heitä vihaisesti

ja pannen heidät työhön. Hänen voimakas äänensä kaikui yli leirin.

Hetkessä oli mrs Saytherin pieni teltta korjattu pois, padat ja astiat

koottu, peitteet kääritty, ja miehet kompastellen mättäisiin menivät

veneelle. Täällä rannalla seisoi mrs Sayther odottamassa, kun

matkatavarat asetettiin veneeseen ja hänelle laitettiin paikka.

-- Me nousemme saaren yläpäähän -- selitti Pierre puuhaten pitkän

kiinnitysnuoran kimpussa. Sitten ohjaamme takimmaiseen lahteen, missä

virta ei ole niin nopea. Luulen, että se onnistuu meille.

Hänen herkkä korvansa kuuli viimevuotisessa ruohossa astuvien

jalkojen äänen ja hän käänsi päätään. Intiaanityttö tuli heidän

luokseen. Mrs Sayther huomasi, että tytön kasvot, jotka olivat olleet

välinpitämättömän näköiset kohtauksen aikana majassa, olivat nyt

punehtuneet, näyttivät vihaisilta.

-- Mitä te teitte hänelle? kysyi tyttö jyrkästi mrs Saytherilta. -- Hän

paneutui pitkälleen penkille ja on synkän näköinen. Minä sanoin: "Mitä

on tapahtunut, David? Oletteko sairas?" Hän vaikenee. Sitten sanoo: "Ole

hyvä, Winapie, ja mene pois." Mitä te teitte hänelle? Te olette paha

nainen.

Mrs Sayther katsoi uteliaasti intiaanityttöön, joka sai jakaa sen

miehen elämän, jota hän rakasti, silloin kun hänen itsensä täytyi

matkustaa yksin pimeään yöhön.

-- Te olette paha nainen, -- toisti Winapie hitaasti ja täsmällisesti

niinkuin tavallisesti lausutaan vähän tunnettuja sanoja vieraalla

kielellä.

-- Teidän on parasta matkustaa pois ja olla palaamatta tänne enää. Mitä

te ajattelette? Minulla on vain hänet. Minä olen intiaanityttö? Te

olette amerikkalainen nainen. Te olette kaunis. Te löydätte paljon

miehiä. Teidän silmänne ovat siniset kuin taivas. Teidän ihonne on

valkea ja niin pehmeä.

Tummalla sormellaan siveli hän valkoisen naisen pehmeää poskea. Ja

Karen Saytherin ikuiseksi ansioksi on luettava, ettei hän väistynyt.

Pierre epäröi ja astui puoliaskelta eteenpäin, mutta mrs Sayther antoi

hänelle merkin poistua, vaikka salaa oli sydämessään kiitollinen

hänelle.

-- Ei mitään -- sanoi hän. -- Olkaa hyvä, menkää vähän etemmäksi.

Pierre astui kunnioittavasti muutamia askeleita takaisin, ettei

kuulisi, ja pysähtyi mietiskellen.

-- Valkea, pehmeä, aivan kuin lapsella.

Winapie kosketti toista poskea ja veti pois kätensä.

-- Pian ilmestyvät moskiitot. Iho peittyy pilkuilla; ajettumia, ah,

kuinka suuria; lyöttymiä, ah, miten paljon. Paljon moskiittoja, paljon

täpliä. On parempi, jos matkustatte ennen kuin moskiitot ilmestyvät.

Tämä tie -- hän näytti alas virtaa -- vie St Michaeliin, tämä tie --

näytti hän ylös -- vie Dyeaan. Teidän on parempi matkustaa Dyeaan.

Hyvästi.

Ja se, mitä mrs Sayther teki silloin, saattoi Pierren mitä suurimpaan

kummastukseen. Mrs Sayther syleili intiaanityttöä, suuteli häntä ja

itki.

-- Rakastakaa häntä -- kuiskasi hän.

Sitten laskeutui hän kasvot alaspäin käännettyinä rannalta ja huudahti

taakseen:

-- Jääkää hyvästi -- ja asettautui keskelle venettä. Pierre seurasi

häntä ja asetettuaan peräsimen paikoilleen, antoi lähtömerkin.

Le Goire veteli vanhaa ranskalaista laulua; tähtien heikossa valossa

kumartuivat miehet kuni haamut yli sauvoimien, peräsinairo halkaisi

nopeasti mustaa vettä, ja vene katosi yön pimeyteen.