I.

Koskematon, neitseellinen metsä levisi joka suuntaan, -- meluisten

huvinäytelmien ja hiljaisten murhenäytelmien paikka. Täällä käytiin

taistelua olemassaolosta alkuaikaisella petomaisuudella. Englantilaiset

ja venäläiset riitelivät vielä Sateenkaaren maan omistamisesta -- ja

tässä oli pääsyy, -- sillä kultaa jänkit eivät vielä olleet näistä

äärettömistä maa-alueista tavanneet. Susilaumat iskivät hirvilaumoihin

valiten niistä heikkoja ja kantavia, ja seurasivat niitä samalla

hellittämättömyydellä kuin tuhansia ja taas tuhansia sukupolvia

takaperin. Vähälukuiset alkuasukkaat tottelivat noitiaan ja

päälliköltään, karkoittivat pahojahenkiä, polttivat vanhuksiaan,

taistelivat naapureitansa vastaan ja söivät vihollisiaan

mielihyvällä, mikä seikka erinomaisesti todisti heidän vatsojensa

ruuansulatuskelpoisuuden. Mutta tämä tapahtui aikana, jolloin kivikausi

läheni loppuaan. Tuntemattomilla teillä ja kartalla näkymättömillä

aavikoilla näyttäytyivät kansainvaelluksen etumaiset tiedustelijat --

vaaleat, sinisilmäiset, lannistumattomat miehet, rauhattoman rotunsa

ilmi-elävät edustajat. Sattumalta tahi aikomuksella, yksittäin,

kaksittain tahi kolmittain he saapuivat, tietämätöntä mistä;

taistelivat, kuolivat tahi kulkivat etemmäksi, tuntematonta mihin.

Noidat ja poppamiehet koettelivat heitä tuhota, päälliköt lähettivät

sotilaitaan taistelemaan heitä vastaan, kivi törmäsi teräkseen, mutta

turhaan. Kuni vesi, joka juoksee tuntemattomista lähteistä,

tunkeutuivat he läpi pimeiden metsien ja vuorensolien, sousivat yli

jokien kömpelöissä veneissä, tahi mokkasiineihin puettuina tasoittivat

latua koirilleen. He olivat suuren heimon edelläkävijöitä ja heitä oli

monta, mutta nahkoihin kääriytyneet pohjolan asukkaat eivät sitä vielä

tienneet. Monet tuntemattomista kulkijoista taistelivat viimeiseen

saakka ja kuolivat revontulten kylmässä loisteessa, samoinkuin heidän

veljensä tekivät troopillisten maitten tulisessa hiekassa; ja he

tulevat samoin jatkamaan siihen asti, kunnes heidän rodulleen määrätty

aika ja tehtävä on täytetty.

Oli keskiyön aika. Pohjoisella taivaanrannalla näkyi heleänpunaisia

pilviä, jotka vaalenivat länteen ja tummenivat itään päin, ne

osoittivat näkymättömän keskiyön auringon olemassaoloa. Hämärä ja valo

sekaantuivat niin, että yötä ei ollut, -- päivä yhtyi päivään.

Yukonin pinnalla huutelivat villit lintulaumat erilaisilla äänillään

loppumattomia valituksia ja kaiku nauroi ivallisesti tyynen joen

yläpuolella.

Hidasjuoksuisen joen rannalla seisoi kaksi, kolme puunkuorista tehtyä

ruuhta. Norsunluupäiset keihäät, luiset väkänuolet, hirvennahkaisista

hihnoista valmistetut jousen jänteet ja yksinkertaiset, kömpelöt

vitsasverkot osoittivat, että joessa oli parhaillaan lohenkutu.

Läheltä, epäjärjestyksessä olevista nahkateltoista, kuului

kalanpyydystäjien ääniä. Nuorukaiset painiskelivat keskenään tahi

pyörivät tyttöjen jälestä iäkkäämpien keskustellessa keskenään. Heidän

jaloissaan leikkivät ja tappelivat alastomat lapset kieriskellen liassa

yhdessä ruskeiden susikoirien kanssa.

Toisella puolen leiripaikkaa, mutta erillään siitä, oli toinen leiri,

jonka muodosti kaksi telttaa. Se oli valkoisten miesten leiri.

Ymmärrettävästikin leiripaikan valinta oli kokonaan valkoisten tekemä,

niin että väärinkäsitysten sattuessa heidän leirinsä täydelleen

hallitsi intiaanien asemapaikkaa; tappion sattuessa johti toisesta

teltasta suora jyrkkä mäki alas rannalle, -- veneille. Toisesta

teltasta kuului sairaan lapsen kovaääninen itku ja äidin rauhoittava

laulu. Nuotion ääressä keskusteli kaksi miestä, -- puoliverinen ja

valkoinen.

-- Niin! Minä rakastan kirkkoa kuin uskollinen lapsi, Bien! Rakkauteni

on niin suuri, että päiväni ovat kuluneet sitä paetessani ja yöt

raskaissa unennäöissä tehdessäni itselleni tästä rakkaudesta selkoa.

Kuulkaa!

Puoliverisen äänessä tuntui viha ja kosto.

-- Olen syntyisin Punaiselta Joelta. Isäni oli valkoinen, -- yhtä

valkoinen kuin te. Mutta te olette jänkki, hän oli englantilainen ja

gentlemanin poika. Äitini oli päällikön tytär. Niin, toisenkin kerran

haluttiin tietää minkälaista verta virtasi suonissani, sentähden että

asuin valkoisten luona ja isäni sydän sykki minussa. Siellä oli

valkoinen tyttö, joka katsoi minuun ystävällisesti. Hänen isällään oli

paljon maata ja paljon hevosia, hän oli tärkeä henkilö omiensa

keskuudessa ja hänessä virtasi ranskalainen veri. Hän puhui, että

tytöllä ei ole omaa mielipidettä, keskusteli paljon tyttärensä kanssa

ja oli hyvin tyytymätön siihen, mitä tapahtui.

-- Mutta tytöllä oli oma mielipide, sillä me seisoimme pian papin

edessä. Mutta vielä pikemmin tuli hänen isänsä puhuen valheellisia

sanoja ja antaen pettäviä lupauksia, loppujen lopuksi pappi peräytyi

eikä halunnut siunata liittoamme. Niinkuin ei kirkko alussa siunannut

syntymistäni, ei se halunnut myöskään siunata avioliittoani ja pakoitti

minut tahraamaan käteni ihmisverellä, Bien! Tällä tavalla on minulla

syytä rakastaa kirkkoa. Silloin löin minä pappia vasten ajeltua suuta,

jonka jälkeen tyttö ja minä kiireesti ratsastimme Fort Pierreen, jossa

kirkonpalvelija oli hyvä ihminen. Mutta jälkeemme ajoivat tytön isä,

veljet ja ystävät. Taistelimme hevosten selässä siihen saakka, kunnes

olin lyönyt alas satulasta kolme ja loput ratsastivat Fort Pierreen.

Silloin käännyimme tyttä ja minä itään, metsiin ja vuorille. Niin ei

meitä siis vihitty, -- se oli hyvän kirkon ansio, kirkon, jota rakastan

niinkuin uskollinen poika.

-- Mutta huomatkaa naisen kummallisuus, naisen, jonka sydäntä ei

yksikään mies koskaan voi ymmärtää. Yksi niistä, jonka löin satulasta,

oli hänen isänsä, ja jälestä tulevien hevosten kaviot musersivat tämän.

Sen me näimme, tyttö ja minä, mutta minä unohdin sen, eikä hänkään

näyttänyt sitä muistelevan, mutta jälkeenpäin, hiljaisina iltoina, se

nousi välillemme ja myöskin yön hiljaisuudessa, kun lepäsimme tähtien

alla ja olimme yksin. Se oli aina kanssamme. Tyttö ei ajatellut _sitä_,

mutta _se_ istui tulemme ääressä ja saattoi meidät vieraantumaan

toisistamme. Tyttö koetteli vapautua, mutta juuri silloin kohosi _se_

hänen mieleensä; luin sen hänen silmistään ja epätasaisesta

hengityksestään. -- Sitten synnytti hän minulle lapsen -- tytön, ja

kuoli. Menin silloin äitini sukulaisten luo, antaakseni lapsen

imettäjälle. Mutta käteni olivat tahratut ihmisen vereen, niin, kirkon

ansiosta olivat ne ihmisveren tahraamat. Ja ratsastava poliisi

etsiskeli minua, mutta äitini veli, joka silloin oli päällikkönä,

piilotti minut antaen minulle hevosia ja ruokaa. Ja me matkustimme,

tyttäreni ja minä, Hudsonin lahden rannalle, jossa oli vähän valkoisia,

ja kysymykset, joita he tekivät, olivat harvalukuisia. Minä

työskentelin yhtiön metsästäjänä, oppaana ja koirien ajajana, kunnes

tyttäreni kasvoi naiseksi, -- pitkäksi, solakaksi ja kauniiksi.

-- Te tunnette pitkän, yksinäisen talven, joka synnyttää huonoja

ajatuksia ja rumia tekoja. Varaston päällikkö oli kova ja rohkea mies.

Hänessä ei ollut mitään, joka olisi voinut miellyttää naista, mutta hän

kiinnitti huomionsa tyttäreeni, kun tämä tuli naiseksi. Jumalan Äiti!

Hän lähetti minut koirien kanssa pitkälle matkalle, jotta voisi... te

ymmärrätte, hän oli sydämetön ja kova mies. Tyttäreni oli aivan

valkoinen ja hänen sydämensä oli valkoinen ja -- hän kuoli.

-- Yö, jolloin palasin, oli kylmä; ei näkynyt kuuta ja koirat ontuivat.

Intiaanit ja valkoiset katselivat minuun vaieten ja minä tunsin kauhua

tietämättä minkävuoksi, mutta en sanonut sanaakaan, ennenkuin olin

ruokkinut koirat ja syönyt itse, kuten tulee miehen, jonka on pidettävä

huolta asioista. Sitten puhuin pyytäen selitystä, mutta he vetäytyivät

etemmäksi peläten vihaani ja sitä, mitä saatoin tehdä; kuitenkin tuli

asia kerrotuksi, surullinen asia, sana sanalta, ja he ihmettelivät,

että olin niin rauhallinen.

-- Kun he olivat puhuneet, menin päällikön taloon rauhallisempana kuin

nyt siitä kertoessani. Hän pelästyi ja kutsui apuun valkoisia, mutta ne

eivät hyväksyneet hänen tekoaan ja jättivät hänet selviytymään yksin.

Hän juoksi papin taloon. Seurasin sinne. Mutta tullessani taloon

asettui pappi tielleni ja alkoi lempeästi vakuuttaa minulle puhuen,

että vihastunut ihminen ei saa mennä oikeaan eikä vasempaan, vaan on

hänen maltettava mielensä ja muistettava Jumalaa. Vaadin isän

oikeudella, että hän antaisi minun kulkea eteenpäin, mutta hän vastasi,

että voin mennä vain hänen ruumiinsa yli ja pyysi, melkeinpä rukoili

minua. Niin, tässä oli kirkko, taaskin kirkko, ja... minä menin hänen

ruumiinsa yli sekä lähetin päällikön kohtaamaan tytärtäni hänen

jumalansa luokse, tämän valkoisten miesten huonon jumalan luo. --

Alempana olevaan leiriin oli annettu tieto. Nousi melu ja minä poistuin

Suuren Orjajärven alueen kautta, Mackenzien laaksoa alas, yli

Valkoisten Vuorten, ohi Suuren Yukonin lisäjoen ja tulin tänne. Siitä

päivästä tähän saakka ovat teidän kasvonne ensimmäiset, jotka näen

isäni heimoon kuuluvalla miehellä. Mahdollisesti viimeisetkin! Nämä

ihmiset -- minun kansani -- ovat yksinkertaista väkeä ja minulla on

heidän keskuudessaan vaikutusvaltaa. Minun sanani on heille laki ja

heidän jumalanpalvelijansa täyttävät vain minun käskyjäni. Kun puhun

heille, puhun itselleni. Me vaadimme, että meidät jätetään yksiksemme.

Emme tarvitse teitä. Jos sallimme teidän jäädä tuliemme luo, tulee

teidän jälkeenne kirkkonne, pappinne ja jumalanne... Ja tietäkää --

jokaisen valkoisen miehen, joka saapuu asuinsijoillemme, pakoitan minä

kieltämään jumalansa. Te olette ensimmäinen ja minä osoitan teille

hyväntahtoisuutta. Olisi senvuoksi parasta, jos te lähtisitte ja mitä

pikemmin, sitä parempi itsellenne.

-- Minä en ole vastuunalainen veljistäni -- sanoi toinen mies täyttäen

ajatuksissaan piippunsa.

-- Mutta minä tunnen teidän rotunne, -- vastasi puoliverinen. -- Teidän

veljiänne on paljon, ja te sekä seurueenne olette vain muiden edellä.

Ajallaan tulevat toiset vallatakseen maan, mutta minun aikanani se ei

tapahdu. Olen kuullut, että he ovat jo Suuren joen alkuvarsilla ja

kaukana alajuoksun luona ovat venäläiset.

Hay Stockard -- jänkki -- katsoi kummastuneena puoliveriseen. Se oli

hämmästyttävä maantieteellinen paljastus. Fort Yukonissa olevassa

Hudsonin lahden asutuspaikassa oli kokonaan toiset tiedot joen

suunnasta. Otaksuttiin sen laskevan Jäämereen.

-- Siis Yukon laskee Beringin mereen? -- kysyi hän.

-- En tiedä, mutta alempana on venäläisiä, paljon venäläisiä. Voitte

mennä etemmäksi ja näette sen itse, voitte myöskin palata takaisin

veljienne luo, mutta ylös Koyukukiin teidän ei pidä lähteä, sillä

sotilaat ja noidat tottelevat minun määräyksiäni. Niin käsken minä,

Babtiste Punainen, jonka sana on laki, koska minä olen tämän kansan

päällikkö.

-- Mutta jos minä en menisi alas venäläisten enkä takaisin veljieni

luo?

-- Silloin joutuisitte pian jumalanne luo, huonon jumalan luo,

valkoisten miesten jumalan luo.

Punainen aurinko näyttäytyi taivaanrannalla, himmeänä ja verisenä.

Baptiste Punainen nousi, nyökäytti kevyesti päätään ja meni takaisin

omaan leiriinsä keskelle punertavia varjoja ja satakielen lauluja.