Yön pitkän vaikka viihdyin vierelläs,
en ollut, onneton, sun mielessäs,
sa muita tuumit, mietit mietteitäs,
et mua, suuri, tuhma sulhokulta!
Kai muistit muinaisia? Lempeäs
tät' uskotonta taikka uutta tulta,
min kipinät jo kiehtoo sydäntäs,
näin riistäin kaksin-olon onnen multa?
Vain varmaa on: et ikipäivinäs
saa rauhaa rakkauteni haaveilulta!
Ken on hän? Tiedän muita lempinees
mua ennen, enkä tiedä empinees,
jos etees sattui silmä, otsa sees,
punainen poski, maire marjahuuli.
Äl' epää! Uskoton, et myönnä ees?
Sun lujaks ehkä luonteheksi luuli
naisraukka, joka luotti rakkautees,
niin huimaan, haihtuvaan kuin pohjatuuli!
Kah, kerro! Kenen myönnät pettänees?
Jo sydän tää sun salaisuutes kuuli.
Mua petät! Mutta jos sa myönnät sen,
niin, kautta rakkautemme Irattoisen,
sinusta tekee henkipattoisen
jokainen leikamoiva lemmenhovi:
soi sulle ään' ei sulokuiskehen,
ei armas aukee salpa, sala-ovi,
käyt mierolaisna maassa miekkoisten,
sun kiroo joka kauniin naisen povi,
näin kesken parhaiden oot pannainen,
ja muiden kanssa ei sun elää sovi.