Oli itkun ilta,
maan tanhuvilta
yön kuudan-silta
pois kutsui vain;
sen muistan iki
kuin tuskaniki,
kun kuiskit liki:
»Sua lemmin ain!»
Oli haave-hetki,
oli aave-retki,
soi kulkusetki
kuin kuolleiden:
»Sua lemmin aina,
ah, Luojan laina,
nyt taakat paina
ei taivaisten!»
Oli onnen hyrsky,
oli tuskan tyrsky,
oli tunteen myrsky
ja järjen jää,
mua kutsui hääni,
mun murtui jääni,
mun sortui ääni
ja pyörtyi pää.
Oli kuusten kuiske
kuin huntuin huiske,
kävi tuulten tuiske
kuin viuhka yön,
yli maiden, soiden
me mentiin noiden,
pois karkeloiden
taa tähtivyön.
Oli laulu loitto,
soi sfäärein soitto
kuin aamunkoitto
maill' autuuden
lie kirkkahilla,
yökasteisilla,
tai kuolevilla
hymy viimeinen.
Oli kukkain suku
kuin Floran puku,
oli karjain luku
kuin Artemiin,
nous kumpuin pinnat
kuin Cereen rinnat
tai taikalinnat
lie Eleusiin.
Oli hetket huvat
kuin tuulten tuvat,
kävi mielikuvat
kuin vyöryt veen,
kaikk' kahleet laukes,
maan kammot raukes,
rajat yöhön aukes
ja rakkauteen.
Oli huokaus huolen,
ma luulin, kuolen,
jään tuollepuolen
ma Tuonen vuon,
mut sentään palaan:
niin luokses halaan,
jos sen ma salaan
tai julki tuon!