Kas, kuinka kuudan virran veessä häilyy,
jää jälkehemme vana hopeinen,
niin muistossain tuo ilta muudan säilyy,
kun kuulin lyönnit rintas rakkauden,
Sua uskon, armas mies,
sua rakastan kenties,
mut niinkuin syvyydestä tähdet päilyy
tai siimes suree rannan raitojen.
Sa mulle virkoit vienoin äänin silloin:
»Ah, Catharina, olen onneton,
mua lemmit, luulen, mutta virka, milloin
voin kotiin viedä moisen morsion!»
Sua uskon, armas mies,
sua rakastan kenties,
mut niinkuin tuoksuu kukat kuudan-illoin,
tai kielet helää kaukokantelon.
Ja vielä virkoit: »Täältä tahdoin noutaa
ma sielulleni rauhan rakkahan,
tuo toivo turha oli, mennä joutaa,
juon surun maljan saakka sakkahan.»
Sua uskon, armas mies,
sua rakastan kenties,
mut niinkuin säde ilmain merta soutaa
tai tuli syttyy kodin takkahan.
Ja vielä lausuit: »Rakas lapsirukka,
on mullai mielessäni kuolottuus,
mut vain sun kauttas, kristikunnan kukka,
ma Luojaa kuuntelen, kun haastaa suus,»
Sua uskon, armas mies,
sua rakastan kenties,
mut niinkuin kastein kylpee nurmen nukka
tai tuntureilta tulee aamu uus.
Syleile, suutele mua, armas miesi,
min otsall' onnen kruunu kimmeltää!
Mihinkä mennet, kunne käynee tiesi,
sua seuraa, sulle sykkää sydän tää.
Sua uskon, unten mies,
sua rakastan kenties,
mut niinkuin lämpöänsä liekkaa liesi
tai perho kiitää kohti kynttilää.
Mun surmaa suutelos, ma tahdon palaa,
sun silmistäsi liekki outo lyö,
mun sieluin, ruumiini sua yksin halaa,
sydäntäin kaipuu, sulo tuska syö.
Sua uskon, unten mies,
sua rakastan kenties,
mut niinkuin kuudan lempii kultakalaa
tai kaiken kattaa tähtiteltta-yö.