En onnekses ma tullut elämääsi,
en olotilaa tuskatonta tuomaan,
ma tulin sulle surut suuret luomaan,
mun tuntos tuomariksi Luoja sääsi.
Nään sinut selvään kaikin virheinesi,
mut lempimästä laata
en sua voi, en tahdo, tohdi lainkaan.
Rakastan, raukka, kaikin erheinesi
sua enkä muuta saata--
ma onneton, mink' osan kurjan sainkaan!
Ma tuota vaikerranko? Oh, en vainkaan,
ihanin ihmisistä oot sa, armain,
tien viitta mulle, vahti suuntain varmain,
vereni vaikka velloo tuulispääsi.
Visersi mulle pääskyt räystähältä:
»Te käytte tuhoon, turmaan,
jos liitytte te toinen toisihinne.»
»Voi olla», vastasin, »saan kuulla häitä,
hän kunne kulkee, hurmaan
vai hulluuteen, ma häntä seuraan sinne.
Siis virka, rakas, suuri sulho, minne
sa menet, että menisin sen mukaan
kuin pursi myrskyn kanssa myötäsukaan.
Ma valmis olen. Milloin vietät hääsi?»
Ja puiston vanhan puut ne varoitteli:
Ȁl' ole, neiti nuori,
niin valmis lempeen, rakkauteen niin raju!
Se rakkaus vain elon halki eli,
min kauan kattoi kuori,
min kukkimista vaali valpas taju.
Jos taivut helposti, jos niinkuin paju
kädessä kierryt miehen miekallisen,
hän unhottaa sun arvos antamisen,
siks liekkis peitä alle järjen jääsi!»
Ma vastaan huokasin: »Ah, tiedän hyvin,
ujompi olla pitäis,
uneksivampi suurten sulhoin eessä,
mut rakkaus on olemuksein syvin;
sen ihanuus ett' itäis,
ma sitä hellin, hoidan silmät veessä.
Mut tunnen naurussa kuin kyyneleessä:
salata liekkiäin en voi, se hiiluu
mun lävitsein, se poskipäiltä kiiluu,
silmistä sinkoo, etsii kipinääsi.»