Kun myrsky käy, kun valtakunnat kaatuu,
maan muodot taipuu tahtoon Jumalan,
kun moni armas haave maaksi maatuu,
tie verta tiukkuu uuden maailman,
kun sydän jähmettyy, kun tunto paatuu
edessä kauhun aina kasvavan,
niin kaunis kulkea kuin kuutamolla
on silloin kuollehien kalmistolla.
Ne nukkuu hiljaa, miehet mielen, voiman,
ja vaimot, kotiliettä vaalineet,
urohot aatran, hengen aateloiman,
tai taiston jäyhän miekkaa mitelleet,
työn jättiläiset, tuollapuolen soiman
ja kiitoksen, on turhat kyyneleet:
kuin menee merten taakse iltatähti,
kointähtenä taas noustakseen, he lähti.
On heitä mennyt monen monta tuonne
ylintä ystävää ja tuttavaa,
min muistuu mieleen joka kasvonjuonne,
min piirteet tuntee kaikki kansa, maa,
niin monta, jonka kunto, kirkas luonne
viel' elonpäiviämme kirkastaa,
myös niitä, jotka kuolo vaati varhain,
mut joista riemu nyt on tähtitarhain.
Nuo taatot harmaat, jotka hauta nieli,
nuo maammot armaat, tulleet Tuonelaan,
jos kuulis, että kumpuin näiden mieli
ois kerran noussut kukkaan, kunniaan,
ett' elpyin, viljeltynä viidan kieli
sois Lapinmaasta saakka Laatokkaan,
he tuntis, itkein tuvat tulvillensa,
jo katkeavan kuolon-kahlettensa.
Mit' on tää? Taikaa vaiko unta? Säen
taivaasta sinkoo keskeen kuolon yön,
ma kuoron kuulen, valon oudon näen,
mi tulee tuoltapuolen tähtivyön,
se nousee, laji laaja nurmen-väen,
se saapuu, sankar-suku tyynen työn,
ja niinkuin Manan koski paasipaltain
se virttä veisaa korkeampain valtain:
»Oi, pyhä vapaus synnyinmaan, mi loisti
tään kansan parhaimpien sydämiin,
kuin varma tie, mi pelon, vaaran poisti,
kuin totuus, joka juuttui jumaliin,
kuin elämä, min vaatimusta toisti
he vielä kuolinvuoteellansa niin,
se että säilyy sydämissä nuorten,
kuin hehkuu uhriliekit helkavuorten!
Eik' enää sammu koskaan Suomenmaasta
se tuli, tulkoon mikä tuulispää,
kuin kuohukoonkin pohjamutain saasta,
kuin heilukootkin hetken huiput nää;
on paikka, miss' ei päivän kielet haasta,
pyhäkkö, kunne soi ei myrskyn sää,
tuo templi muiston, kerran toivon kehto,
ja voiton, maineen, laulun laaker'-lehto.»
Ja minä, laulut lehtoin toisten taitain,
tuon tunnen niinkuin oma kutsuis maa,
soi helke hillebardein, rautapaitain,
ritarit rientää, liput leimuaa,
ne yli ryntää elon, kuolon aitain,
ne pois kuin rautamyrsky ratsastaa,
ne nousee, mennen merta, maata pitkin,
Tavastit, Kurjet, Hornit, Flemingitkin.
Ah, Catharina! Enää en ma kestä,
lupauksen rikon, jonka Sulle tein.
Mua ällös epää, enää ällös estä!
Riveihin syöksyn Suomen ritarein,
lyö liekki outo Suomen sydämestä,
se valtaa, tenhoo, syttää sydämein,
käyn kalpaan eestä maan ja eestä Sinun!
Nyt arpa lyödään Eerikin ja minun.