Ma kuljin kerran erämaassa, kuulin
sen korpihonkain kieltä korkeaa,
ne kuinka lauloi tuimin pohjatuulin
tään kansan virttä vavahduttavaa,
tuon ensin ääniksi vain metsän luulin,
mut kuulin sitten: kaikui kaikki maa,
sen kivet, kannot, viidat virttä samaa,
tään kansan kieltä, kansain unohtamaa.
Tuo sävel sydämeeni tunki tumma,
kuin ois se ollut sieltä kotoisin,
tuo multa mielen kiehtoi laulu kumma,
kuin käynyt oisin kuoroon kappelin,
soi soitto, tuoksui pyhäsauhu summa,
ma outoon hiljaisuuteen himmenin,
ja hartahasti niinkuin lasna liitin
ma kädet ynnä Kaikkivaltaa kiitin.
Ma kuulin niinkuin kehtolaulun armaan
ajoilta, joita aavista ma en,
ma elin niinkuin esikauden harmaan
inehmo kanssa luonnon ihmeiden,
mun vaistoni lie olleet poissa varmaan,
ma elin maailmoissa muistojen
etäisten, kummallisten, lapsellisten,
kuin sinipiikain silkkihapsellisten.
Ja kas, ne astui kaikkialta esiin
ilmasta, puista maan tään haltiat,
ne nousi aalloille, ne vaipui vesiin,
kiveltä kivelle ne kiikkuivat,
ne kutsui kauas kaunihimpiin kesiin,
kun kypsyi toiset toivot, unelmat,
kun toinen, ammoin kuollut, ihmiskunta
uneksi täällä onnellisten unta.
Ne lauloi: »Mik' on meidän herttualla?
Hän erämaita yksin ratsastaa.
Hän jättää karkelot, vaikk' ulkoisalla
tuul' ulvoo, huokaa synkkä metsä, maa.
Yön, myrskyn halki, rakeen rankan alla,
hän samoo eikä rinnan rauhaa saa.
Hän Liivin linnojaanko miettii, vaiko
jo hänet raivottaret saaliiks saiko?
Ei, naista nuorta miettii hän,
mi taivu ei miehen tahtoon, joskin miehelään,
mi mielellään ei sulhon syliin vaivu,
on niinkuin kukka alla hangen, jään,
ei liikaa uneksi, ei haavein haivu,
vaan oman pitää pystyn, korskan pään,
ja siten hengen viepi herttualta,
tuo linnan valtiatar neitivalta.
Ei tiennyt hän, ett' yhtä ylvään naisi
kuin on hän itse: nyt hän havahtui.
Jos mieltä murheisen tuo lohduttaisi,
mit' tässä maassa kerran tapahtui,
joelta Tuonen tarun toisen saisi
hän kuulla, missä kumma joutsen ui,
ja kunne kerran keskeen virran jäisen
upotti lempi liedon Lemminkäisen.
Hän lempi Kyllikkiä, saaren kukkaa,
tää vannoi, ettei kiitäis kisoihin,
mut vaati vannomaan myös sulho-rukkaa,
tää että hylkäis taistot hyvätkin,
ja kisat kiehtoi yhä kirjosukkaa,
ja miekkaan paloi mieli sankarin;
kalassa Kauko viipyi, Kylli hiljaa
kuin kuudan hiipi pitkin pellon viljaa.
Hän kisaan kulki. Suuttui sulho nuori,
hän murti suuta, mustaa haventaan,
hän miekan vyötti, sotatielle suori
ja tuli vihdoin tummaan Tuonelaan;
ois siellä vieläi, ellei äiti-muori
ois hoivaellut hänen haavojaan;
tuost' uros uljastui, mies miestyi sorja,
mut ollut enää ei hän naisen orja.»
Mun mielein tenhos tarun taika kuuma,
ma vannoin maahan, kansaan kuuluvain,
jonk' oli oksapuilla moinen huuma,
ahoilla leikki lemmen haltiain;
siit' asti ollut mun on mielituuma
Turusta tehdä linna valtiain,
min hovikiel' ois Lemminkäisen kieli
ja hovimiel' ois Suomen honkain mieli.