(TO A SKYLARK)
Terve, raikas henki —
lintu et sä lie,
joll’ on taivaasenki
laulun kirkas tie,
jok’ innossa ja ilossa sua ylös vie!
Sinne siipes ohjaa,
sinne kimpoot sa
kohti sinen pohjaa
niinkuin kipuna
ja yhä yltyy laulus ylivuotava.
Missä hehkuu tultaan
lasku auringon
valain pilvet kultaan,
lentos hilpee on,
sa oot kuin irti päässyt ilo ruumiiton.
Äänes sointuun jaloon
sulaa hattarat.
Niinkuin päivän valoon
tähdet hukkuvat,
niin sua en nää, kun raikuu tahtis riemuisat
kimmeltäin ja vähäin
sädekimppuin lailla,
joita taivas kiiltäin
välkyttää yön mailla —
ne päivin tunnetaan vain silmän kuvaa vailla.
Soittos linkoutuu
halki ilman, maan,
niinkuin öinen kuu
pilvipiilostaan
saa sädemeren yli taivaan tulvimaan.
Mikä taikas suur’ on?
Onko kaltaistas?
Ei virta sadekuuron
kirkas, kuulakas
niin helmeile kuin lauluntuoreet pisaras.
Runoilija vapaa
aatelennossaan,
jonka hymnit tapaa
runottoman maan,
mut liikuttaa sen toivollaan ja kaihollaan;
linnan impi armain
lemmen vankina,
joka hetkin harmain
soittaa tornissa
ja kutoo ikävänsä siipiin kultia;
kiiltomato palain
kastehunnussaan,
korsiin, kukkiin valain
herkkää loistettaan
mut muille näyttämättä taikalamppuaan;
ruusu verhottuna
oksiin lehteviin,
joist’ ei lämmin puna
näy, vaan tuoksuu niin,
ett’ ahneet varkain-juojat vaipuu tainnoksiin;
sade, jolla kevät
huuhtoo nurmikon,
kukat värisevät —
mitä vehmast’ on
ja raikast’ ikään, sa oot saavuttamaton.
Viinin vilpoisen,
lemmen autuaan
ylistystä en
kuullut milloinkaan
niin janoovaa, niin jumalaista hurmassaan.
Itse riemusoitto
tai häähymni ois
vain kuin kajo loitto —
palavammin sois
sun laulus, joka voittajaks sun laakerois.
Minkä lähteen juomaa
säveliis sä joit?
Mink’ aaltoin, tuulten tuomaa
tuo autuus, johon voit
muun unhoittaa, kun taivaan-kieltäs tarinoit?
Ilomieles avoin
ei voi uupua,
sua ei toisten tavoin
murhe varjosta
ja lempes ei oo sydänvaivan saartama.
Valvot taikka et,
varmaan kuolonkin
näät sä syvyydet
silmin selvemmin
kuin me, vai mistä saat tuon äänes kristallin?
Me luomme kaihon elein
katseemme ees ja taa,
naurummekin helein
on kivun kalvamaa
ja suurin laulu surustamme puhkeaa.
Vaikk’ ei tuskaa ois
alla auringon
eikä tietää vois
mitä kyynel on,
niin kuinka nousta täältä ilos lentohon?
Vaikka runo vuotais
mittaan kauneimpaan
ja syvimmällä luotais
parhait’ aarteitaan,
sun runos rikkaamp’ ois, sa halveksija maan!
Oppisinpa suita
puolet onnestas,
niin, tuo sula kulta,
hurma riemukas
sois munkin huuliltain, jok’ on sun laulussasi