Edelliset. Fransiska tuo Evelinan sisään.
_Fransiska_. Ja sen hän tekee. Kaikkein niitten kiusausten
sovitukseksi, joita olette saanut minun puoleltani kärsiä, minä tuon
teille morsiamen.
_Osvald_. Evelina! Minun Evelinani!
_Evelina_. Osvald, minä olen sinun!
(Syleilevät toisiaan).
_Osvald_. Tahdotko vielä yllyttää vaimoani minua kiusaamaan?
_Evelina_. En, mutta et sinäkään saa tehdä miestäni mustasukkaiseksi.
_Willmar_ (Fransiskalle). Tyttäryeni, sinä olet voittanut.
_Lautern_ ja _Osvald_ (yht'aikaa). Tyttäryenne? -- Teidänkö
tyttärenne, tohtori?
_Willmar_. Minun miniäni, Edvardini vaimo.
_Lautern_ ja _Osvald_ (yht'aikaa). Te, Fransiska, ja sen te salasitte?
Te kovanluontoinen!
_Fransiska_. Ja koska mieheni vasta huomenna tulee perässä, ja tuo
myötänsä sydämeni, joka kokonaan on hänen tykönänsä -- ei teidän
syytöksenne ollut aivan väärä, Osvald -- ett'ei minulla ollut mitään
sydäntä. Mutta sanokaapas pilan vuoksi näille herroille, mitä ennen
kaikkia pitää vaimollanne olla, teitä onnelliseksi tehdäksensä? Teidän
ei tarvitse ylpeillä tästä tiedosta, olittehan te itsekin sen tänä
aamuna pahasti unohtanut.
_Osvald_. Sydän!
_Fransiska_ (katsoo Willmariin ja Lauterniin). Mitä arvelette?
_Willmar_. Niin, se oli tietty!
_Lautern_. Se oli itsestänsä arvattava!
_Fransiska_. Kyllä -- jos teidät nenästä siihen taluttaa, tiedätte sen
kohta. Se on Columbus'en muna, hyvät herrat. Mutta liekkosputinki
(osoittaen Osvaldia) palaa ilmitulessa. Narcissi ja orvokki ovat toinen
toisensa löytäneet. Granati-kukka odottaa kurjen-miekkaa -- ja ruusuja
ei, ei myrttejäkään nyt seppele puutu.
(Esirippu lankee).