Fransiska. Osvald.
_Fransiska_ (astuu esiin, ja katselee Osvaldia ilkkuisella hymyllä).
_Osvald_ (kääntää silmänsä toisaalle, itsekseen). Hän on viehättävä,
mutta hänen kasvoissansa ilmaantuu jotakin varsin pilkallista, kylmää.
_Fransiska_ (yhä vielä ilkkuisesti). Tohtori on käskenyt teitä olemaan
hupilaisenani. Te ette rupee suuriin vaivoihin, te olette mykkä.
_Osvald_. Sulous ja kauneus saavat syyttää itseänsä, jos heitä
katsellessamme unhotamme itsemme ja puhekykymme.
_Fransiska_. Oh, herra Born, imarrus ei kuulu tehtäviinne eikä sen
tarvitsisi alottaa semmoista tuttavuutta, joka oikeastaan ei ole mikään
uusi.
_Osvald_. Oliko minulla se onni, että jo ennen tunsitte minun? --
_Fransiska_. Niinkuin semmoisen tuntee, jonka usein näemme kuvana
edessämme. Itsekuhunkin muotokuvaan painaa maalarin omituinen käsitys
merkkinsä, ei mikään _kokonansa_ vastaa.
_Osvald_. Onko teille puhuttu minusta?
_Fransiska_. Minä oleskelin paljon tohtorin huoneessa siihen aikaan,
kun te olitte yliopistossa ja matkoilla. Te olitte keskustelujen
pää-aineena tohtorin ja Evelinan välillä. Minä kuulin nimenne joka
päivä --
_Osvald_. Ja mainittiinko sitä ystävyydellä?
_Fransiska_. Vaihetellen. Evelina oli aina sama, aina sula kiitos, aina
lepyttelevä, jos tohtori --
_Osvald_. Suuttui? Se tapahtui usein, arvaamma.
_Fransiska_. Kirjeitten muoto, joita hän teille lähetti, oli
ilmapuntarini. Jos ne olivat kuvertissa, arvattavasti herttaisia
mielenpurkauksia, pitkiä, mutta ystävällisiä puheita, silloin oli
kaikki erittäin hyvin. Yhteen-taitetut kirjeet, minun nähdäkseni
vaarallista sisältöä, lyhyesti ja kiiruusti laaditut, näitten
tämmöisten ohessa aleni ilmapuntari ja viidellä sinetillä lukitut
ennustivat melkein aina myrskyä, joka nousi sitä rajummaksi, mitä
raskaampi kirje oli ja mitä useammin nuot viisi sinettiä jälleen olivat
käytettävät. -- Te itse kai parahiten tiedätte, kuinka monta kuverttia
ja kuinka monta sinettiä teillä on näytettävänä.
_Osvald_. Ja tämän teidän tarkan vaarin-ottonne kestäissä, saanko minä
toivoa, että ajatuksenne minusta noudatti Evelinan sanoja ja päästi
minun vapaaksi ilmapuntarin vaiheista ja sen metallipatsaan painosta?
_Fransiska_. Minä en maksa paljon nuoruuden ystävien päätöksestä. Se
muodostuu, vaikka enimitten huonommaksi, kuin mitä toivomme, kumminkin
tavallisesti paremmaksi, kuin mitä ansaitsemme.
_Osvald_. Te luotatte siis omaan tutkintoonne?
_Fransiska_. Ja teidän avo-sydämisyyteenne. Sanokaa itse, kummoisena
palasitte takaisin? niinkuin Hamlet Wittenberg'istä vai niinkuin
Laertes Parisista?
_Osvald_. Se tahtoo sanoa?
_Fransiska_. Täytyykö minun opettaa teitä Shakespearea ymmärtämään?
Opitteko ajattelemaan niinkuin edellinen, vai miekkailemaan ja
ratsastamaan niinkuin jälkimäinen?
_Osvald_ (iloisesti). Minä tiedän vaan, ett'ei minussa ole mitään
jälkeäkään Hamletista.
_Fransiska_. Hamlet, ennenkuin hän sai tietää isänsä murhasta ja
äitinsä vihkijäisistä, oli myöskin Hamlet.
_Osvald_. Mutta hän ei ollut oma herransa, hän oli Opheliaan
rakastunut.
_Fransiska_. He made her believe it, ken sen tietää, oliko laita niin?
Luultavasti leikkiä, sentähden että hänen oli ikävä Helsingörissä
erinänsä Wittenbergin kumppaneistaan ja opettajistaan.
_Osvald_. Te ette usko rakkautta olevan --
_Fransiska_. Lahjoja, ja että Hamlet oli sananseuloja, words of so
sweet breath composed, as make the things more rich. Kaikissa
tapauksissa paljas mielikuvitus.
_Osvald_ (syrjään). Ääntää oivallisesti Englannin kieltä, on lukenut
Shakespearea, mutta ei ymmärrä hituakaan. (Ääneen) Entä Ophelia?
_Fransiska_. Oli liian hyvin kasvatettu, sillä kasvatuksen ymmärsi tuo
kelpo Polonius, rakastaaksensa ilman avioliiton toiveitta.
_Osvald_. Siinä tapauksessa se oli suuri hulluus, että hän tuli
hulluksi. Teidän käsityksenne on tytön käsitykseksi hämmästyttävä --
_Fransiska_. Teidän, miespuolten, mielestä, jotka luulette, että meidän
tulee kaikissa uskoa runoilijoita, ja teitä, kun olette rakastuneita;
että me tulvailemme kyyneliä, kun nuori lyriikimme näpähyttelee
vienosti kielitettyjä kanteleitansa; ett'emme huomaa, että Byron
synkkämielikön virassaan myöskin on _bon vivant'i_, että Lamartine,
runoilija, lisäksi on valtioviisas, ja että me Mathisson'ista
Giebel'iin asti vannomme kaikkiin riimitettyihin huokauksiin, niinkuin
orakeleihin. Ei niin, ymmärryskin kaunistaa naista, arvostelukin,
"kritiki" on meidän pyrintöjämme --
_Osvald_ (syrjään). Kuinka epä-naisellinen, ja tuota julkeni tohtori
ylistää pilviin saakka.
_Fransiska_. Liiallinen mieltymys runouteen, liiallinen
herkkätunteisuus tekee päätöksillemme haittaa, vaan tyvenmielinen
päätös on ennen kaikkia suotava.
_Osvald_ (syrjään). Ja tuo minun on määrä naida? Ei ikinä!
_Fransiska_. Kuka on mielirunoilijanne, herra Born?
_Osvald_ (syrjään). Hän pusertaa ulos kaiken viisautensa, oikein
niinkuin hän tietäisi, että minä häntä aion tutkia. Mutta hän ei kestä,
onneksi tein suuria vaatimuksia. Jos tohtori ottaisi sanoistani
kiinni --
_Fransiska_. Te ette vastaa? Quelles réveries, quel morne silence?
_Osvald_ (syrjään). Nyt puhuu hän ranskaa kuin vettä. (Ääneen).
Mademoiselle --
_Fransiska_. Eh bien, Monsieur, c'est en vain que j'attends une
réponse. Vous oubliez que c'est à vous que l'on a confié l'agréable
devoir de faire les honneurs de la maison.
_Osvald_ (syrjään tuskistuneena). Hän kestää, hän kestää. (Ääneen.)
Neito, minä näen, että rakastatte vieraita kieliä.
_Fransiska_. Niitä on harjoittaminen, se on muodin asia ja
välttämättömän tarpeellista matkoilla.
_Osvald_ (syrjään). Matkoilla? Ikäänkuin hän olisi kuunnellut.
_Fransiska_ (menee kukkapöydän luo ja pitää silmällä Osvaldia, joka
tuskissaan käy edes takaisin näyttämön etupuolella).
_Osvald_ (syrjään). Hän taitaa kaikki, mitä olin vielä vaatinut -- (lyö
päähänsä.) Italian kieltä? (aivan iloisesti) jos ei hän ollenkaan
osaisi Italian kieltä! Varmaan, sitä hän ei osaa.
_Fransiska_ (on nypäissyt yhden ruusun). Voi!
_Osvald_. Mikä teitä vaivaa, neito?
_Fransiska_. Ei mikään, piikki pisti sormeeni. Minä olin unohtanut,
che ogni rosa ha le sue spine.
_Osvald_ (kovin peljästyneenä). Te ymmärrätte Italian kieltä?
(Syrjään). Minä olen hukassa!
_Fransiska_. Discretamente bene, Signore, -- e lei?
_Osvald_. Un pochino. (Syrjään). Minä olen hurjistumaisillani.
_Fransiska_. Dunque paleremo spesso italiano.
_Osvald_ (syrjään). Vielä sitäkin! nyt on latinani lopussa --
_Fransiska_. Minä rakastan sitä kieltä, sillä se soi kuin musiiki ja
laulaessani laulan mieluisimmin Italian kielellä.
_Osvald_ (syrjään). Nyt hän vielä lisäksi laulaakin -- tohtori on
kietonut minun.
_Fransiska_ (menee pianon luo). Tahdotteko säestää mulle jonkun laulun?
(Avaa sen).
_Osvald_. Minä en soita, en ollenkaan. (Syrjään.) Minua itseä tässä
soitatetaan, nauruna pidetään.
_Fransiska_. Hyvin arvattava, miehillä ei siihen ole aikaa, sillä
ennenkuin oppii edes jotakuta valssia kitkuttamaan, saa jo monet tunnit
harjoitella. Meidän tyttö parkain täytyy jokaisen ymmärtää soitantoa,
täyttääksemme vajautta, jos seuroissa haastelo väjähtyy.
_Osvald_. Taide, jolla seura-elämän tyhjäntäpöisyyttä paikataan.
_Fransiska_. Se ei vielä ole mikään taide. Esimerkiksi meiltä väsähtyy
haastelo. Ei mikään ole helpompaa, kuin että minä laulan teille pienen
laulun.
(Istuu pianon eteen.)
_Osvald_. Tuo saattaa minut perikatoon!
_Fransiska_ (avaa nuotit ja laulaa jonkun hellätunteisen laulun, esm.
"Komm" Meyerbeer'ilta, "Abendstille" Gumbert'ilta, "Sehnsucht"
Mendelsohn'ilta, "Heimlich" Schäffer'iltä tai jonkun muun, niin
innottomasti ja tarkkamääräisesti kuin suinkin).
_Osvald_ (hervahtaa alas tuolille). Nuora on kiinnemmäksi vedetty, hän
taitaa kaikkia, kaikkia -- Jumala, hän laulaa. --