(Edelliset ja kaksi vierasta miestä).
TOIVOLA. (Istuen kiikkutuolissa sanomalehti kädessä, laulaa sävelellä
"Laulajapoika").
Järven laineet ja tuima tuuli
Tuntee mun huoliani :,:
Ahtolan armas hellä helma
Kätkee mun suruani :,:
Kun istun yksin rannalla
Ja itken ikävääni
Niin silloin järven aaltoset
On mun ystäväni :,:
Toiveeni petti ja neitoni jätti
Mun järven aaltoloihin :,:
Usein olen upottanut
Kyyneleeni noihin :,:
ISÄNTÄ. (Tullen veitikkamaisesti viinapullo kädessä). Passaako ottaa
ryyppy? Ei Toivolalla taida vielä kumminkaan olla parempia aineita
kotona. (Ottaa ryypyn).
TOIVOLA. Minä en käytä väkeviä juomia itseäni enkä muitakaan ihmisiä
varten ja kiitän siis vaan teidänkin tarjouksestanne, nauttia en saata
kumminkaan pullostanne.
ISÄNTÄ. Soo'oh! No mimmoinen te olette, kosk'ette tahdo sitä hyvää
tehdä, että ottaisitte, kun minä ilman maksua tällä kerralla annan ja
ottaapa papitkin, jotka ovat parhaita herroja ja sentähden minäkin
toisinaan otan pienen naukun ja luulin teidän tekevän samoin. Se suuri
tukkiherra, jolla kuuluu olevan rahaa niin kuin muutakin paperia, oli
viime suvena Mikkolassa ryypännyt oikein miehen tavalla. (Juo
puollostaan ylpeänä).
TOIVOLA. Kyllä, -- kyllä maailma on vielä mustia matoja täynnä ja kauan
saamme taistella viinaa vastaan, tuota hirmuhaltiata, joka vallitsee
ylhäisten hoveissa ja alhaisten hökkeleissä. Kauan saavat raittiuden
harrastajat tehdä työtä isänmaassamme ennenkuin kansaamme syvälle
juurtunut juoppouden pahe eli salainen kalvava tauti saada poistumaan.
ISÄNTÄ. Olisiko Toivolalla rahaa minulle antaa? On semmoinen ahtaus
rahasta, kun viljakin on halpahintaista, eikä mistään saa rahaa.
TOIVOLA. Kyllä, (antaa muutaman setelin). Tässä on 20 markkaa.
ISÄNTÄ. Palkollisetkin saavat niin paljo palkkaa. (Menee).
TOIVOLA. Kirottu viina! Sinä saastainen heittiö, olet heidät turmellut
ja turmelet yhä; mutta varro vaan, kerran sinun täytyy kuitenkin
väistyä. Jos et ennen anna meille voittoa, kun armejasi ovat niin
suuren suuret muka ja sinä itse luulet saavasi vain hallita ja vallita,
niin täytyy sinun vihdoin kumminkin lannistua koska tohtori Tervejärki
saa kansassa parannuksia toimeen.
EMÄNTÄ. (Tulee kavalan näköisenä). Ei minun sovi sentään vähällä
Toivolaa pitää. Kuluu leipääkin ja muuta niin paljo. -- Toivola on hyvä
ja käy syömään sinne toiselle puolelle nyt.
TOIVOLA. (Varustautuu lähtemään). Johan me siitä sovimme minun tänne
tullessani. Ei siitä nyt puhuta. (Menee).
EMÄNTÄ. (Yksin). Mimmoinen se Toivola mahtaa olla? Onkohan se mikään
herra?
MÄNNISTÖN MAIJA. (Tulee kielevänä). Hyvää päivää!
EMÄNTÄ. Päivää! Minä tässä juuri puhun itsekseni Toivolasta. Mahtaako
se mikään herra ollakaan? Taitaa vaan olla joku maan kulkuri, jolla ei
ole rahaa, ei muuta? Kuka ne kaikki kulkurit tietää?
MAIJA. Kaikki tässä nyt herroja on! Ohhoh.
EMÄNTÄ. Istu! -- istu, että saadaan vähän jutella.
MAIJA. (Seisoa töröttää vaan vielä hetkisen). Istua saanut olen. Vai
Toivola sen nimi on. Ei herroilla semmoisia nimiä ole. Kyllä minä sitä
kohtakin ajattelin, kun se aivan jalkapatikassa asemaltakin tuli ja
kantoi vielä laukkuansa. Minä itse katselin tuota Mattilan Mantan
kanssa ja sanoinkin: mikä kisälliroikko tuokin on. Niin minä juuri
sanoin. Ei ne semmoiset mitään herroja ole. Mikkolan herra, se suuri
tukkiherra, jolla rahaa on ja rikas kuuluu olevankin, antoi
kyytimiehellensä viime suvena aina ryyppyjä ja sai meijänki äijä siltä
kerran päänsä täyteen. Semmoiset ne vasta herroja ovat. Mitä tuommoiset
Toivolat! Johan minä sitä äijälle sanoin. Vai Toivola sen nimi on. Vai
Toivola, kun nyt vain muistaisin. Kaikkia niitä teillekin tunkee. Johan
minä sitä sanoin.
EMÄNTÄ. Sanos muuta. Minä olen ollut koko päivän niin kiukkuinen. Ei
pitänyt tuliaisiakaan ja ylpeä näyttää olevan. Toista oli Mikkolan
herra, se suuri tukkiherra, ja antavathan laukkuryssätkin aina jotakin
ja ovat niin ystävällisiä.
On kaikkia tässä maailmassa ja niin -- -- -- (hiljaa). Nyt tulee se
Toivola.
TOIVOLA. (Tulee ajatuksissaan, emäntä ja Maija, katsoen kieroon
Toivolaan, menevät vitkaan näyttämöltä). Kuinkahan minulta mahtaa tässä
talossa kulua tämä kesä. Väki näyttää olevan vielä aivan raakaa ja mikä
kummallinen akka lienee ollut tuo vieraskin. Olenhan kuitenkin täällä
luonnon helmassa, kaukana kaupungin vilinästä, täällä Hämeen
herttaisessa maakunnassa. Täällä runollisuuden maassa, jossa siintävät
selät lainehtivat lehtojen lomissa. Käytän näitä mainioita maisemia
hyväkseni, näitä, joille sieluni kauan on ikävöinyt.
ISÄNTÄ. (Tulee veitikkamaisesti piippunysä suussa). Tulin katsomaan,
kaunis ilma siellä nyt onkin. Satoi hiukan aamulla. (Istuu).
TOIVOLA. Niinpä niin. (Istuu kiikkutuolissa). -- -- -- Tuossa on minun
kirjoittamiani kertomuksia, joista luulen saavani 200 markkaa ja tuossa
on vihkonen runoelmia, jotka omalla kustannuksellani ai'on painattaa
(ottaa käteensä muutaman vihkon). Oletteko te kuulleet mitään Elias
Lönnrotista.
ISÄNTÄ. En.
TOIVOLA. Tässä sattuu olemaan juuri edessäni runontapainen, jonka
lausuin hänen hautausjuhlassaan. (Lausuu):
Miksi seisoo kalmistolla
joukko suuri suruisia?
Miksi häilyy kansa tässä
kyynel silmistä vuotaissa?
Miksi mustalla murheen hunnulla
luonto tässä verhoaa?
Miksi kellot kumajaa,
kaipaavasti kaikuaa?
Miksi soipi Suomen kannel
suruisasti näin?
Siksi seisoo surun
saatto kalman kartanolla nyt,
Kun on meiltä miehistämme
surman saaliina sortunut,
rakas, hellä Eliaamme mennyt.
Siksi soipi Suomen kannel
surun virttä haikeaa,
Siksi hylkää sydämemme
murheen tunteili' ainiaan.
Pois on mennyt kansanlapsi,
pois on lasten ystävä,
pois on sankar' arvollinen
siis on meillä ikävä.
Raskaita, kaihon kaipauksen
kyyneleitä vuotaa nyt;
surun sumut, pimeyden pilvet,
murheen usvat mielemme
nyt on peittänyt.
Suuri on kaatunut
kansalainen, liitänyt
kuolon kitahan,
siitä surevi suomalainen,
häntä seuraten hautahan.
Ehkä kutsui Luoja
hänen pois
Suomen saloilta
kulkemasta.
Vaikk'ei häntä nyt kanssamme ois!
Ja vaikka hän on herenyt laulamasta,
Elääpi kuitenki kaikusa maine,
versoaa virkeä hedelmä,
kauan säilyypi oiva aine,
töistä ja toimista ylevä.
Köyhänä, pienenä matalassa
majassa Sammatin
töllissä syntynyt on.
Alhaisna, nöyränä
Kurjuutta kärsien
Kohonnut hän on
arvohon.
Hän, joka kai'utti
Suomen soissa ja saloissa
runottaren luomaa kannelta,
hän, mi ilmoille saati
somat, soreat Suomen
laulut ja veisut
syntyneet Suomelan sammolta.
Hän on muinaisuutemme
henkiin herättänyt,
elomme, olomme
pyrintöihin uusiin edistänyt.
Hänen ovat ansiot,
suuret ja monet,
kansamme, kielemme
kehityksessä,
hänen ovat muistot
ja pyhimmät tunteet,
meillekin jalossa
merkityksessä.
Taivaahan taatto taitti hänen meiltä
täysin tuleentuneena tähkäpäänä;
täytyyhän vihdoin ihmisen
näiltä murheen mustilta teiltä,
aavikoilta avaroilta manalaan mennä.
ISÄNTÄ. (Haukottelee). Sopisko Toivolan -- -- -- niin -- jos
passaisi --- -- --
TOIVOLA. (Innolla).
Täytyyhän kerran,
kutsuissa Herran,
tuonelan kellojen soidessa,
jättää meidänkin
tämä maallinen maja
ja taivahasen tuonne pyrkiä.
Jospahan silloin
elämän illoin
saisimme Eliaan
vaunuilla matkustaa.
Muistaas sinä
suruinen suomalainen
että sulta on kaatunut
kansalainen,
mi työssä, toimessa,
meistä muista on eroavainen. --
Eläös sinäki nuorukainen,
pyrkiös nuori nainen
toivosi samahan satamahan,
jotta viimein, kun kutsuvi
Luoja tuonelan tuvalle
täältä pois,
onnellisena, autuaana
käskeä Hän sun vois.
Pieni, kuin sinapin siemen,
suuretki toimemme ovatpa vain,
jos ei niissä säteile rakkaus Luojaan
ja maahamme, kansaamme ain'.
Sopisi sentään toivon
siivillä lentää
elämän ehtoona
korkeuteen,
jos olisi tullut toivottu
turva -- ja iloisella
mielellä saisi kohota
kirkkauteen.
Kullakin meillä on
uskottu leiviskä
jot' ei maahan kaivaa saa,
vaan halulla hartahalla
tulee meidän sitä kartuttaa.
Työhön on Luoja meidät luonut
luonnon suurehen salihin,
Maailman katoavaan
hetkeksi suonut
valmistuaksemme
taivaisihin.
Tänäpänä viettää pohjosen kansa
sumeata surun juhlallisuutta,
tänäänhän kätketään
syntymäseurakunnassansa
mies, minkä arvoa,
oivallisuutta kertoa
ei voi kielin.
Lepäös rauhassa
vaipunut miesi
äitisi helmassa
rakkaassa!
Synnyinmaasi
ja kansasi liesi
jo hehkuvi täydessä
tulessa.
Eläköön muistosi,
kasvakoot istuttamat
taimesi,
että niistä rehottaa
toivorikkaat puut.
Kansamme kauan
muistakoon miestä,
min nimi on Lönnroth!
ISÄNTÄ. (Aikoen hitaasti lähteä). Ei ne kuulu minuun. Ei semmoiset
Lömprukit. Oliko hän se pappikaan edes.
TOIVOLA. Ei hän ollut pappi; mutta kuitenkin vaikutti hän Suomessa
paljoa enemmän kuin moni pappi; toisella kerralla selitänkin hänestä ja
hänen töistänsä enemmän.
ISÄNTÄ. Eikö Toivolan passaisi antaa rahaa meidän pojalle, kun hän kävi
viemässä Toivolan kirjan?
TOIVOLA. Minä annoin hänelle jo 10 penniä. Tässä on vielä 15 penniä.
ISÄNTÄ. Tarvitsisin minä myös rahaa, kun palkollisetkin maksaa niin
paljo ja raha on niin halpaa.
TOIVOLA. (Kiivaasti). Aina vaan ruikutatte! Myykää talonne, jotta
saatte rahaa!
ISÄNTÄ. Ei nyt taida olla kellään niin paljo rahoja, kun minä tahdon
talostani.
TOIVOLA. Paljonko tahdotte?
ISÄNTÄ. 20,000 markkaa ja hyvät harjaiset.
TOIVOLA. Eiköhän 10,000 markkaa piisaisi!
ISÄNTÄ. (Halveksuen). Ei suinkaan Toivola ostaisi, vaikka minä myisin
taloni 10,000 markallakin. Ei teillä niin paljoa rahoja ole.
TOIVOLA. Ehkäpä on sentään.
ISÄNTÄ. Tuos on käsi (lyö kädellään Toivolan käteen). Jos Toivolalla on
10,000 markkaa, niin minä annan koko taloni teille.
(Samassa tulee 2 miestä näyttämölle).
TOIVOLA. Hyvä! No niin! kuulkaa miehet, että tämä isäntä myy nyt heti
minulle talonsa 10,000 markasta.
ISÄNTÄ. Annan kyllä minä taloni teille, kun Toivola vaan nyt antaa
rahat, ne 10,000 minulle.
TOIVOLA. Jahah! kauppa on siis selvä pitemittä mutkitta (ottaa
setelilompakon). Tässä niitä on. (Lukee 10,000 markkaa).
ISÄNTÄ. Oijoi! Kuka olis uskonut?
TOIVOLA. Rahat saatte nyt siis ja minä saan talon, kuten puhuttu on.
(Antaa rahat isännälle).
ISÄNTÄ. En minä sentään tiedä.
TOIVOLA. Kyllä minä tiedän ja nämä vieraat myös tietävät, jotta kauppa
on selvä. Eikö niin?
VIERAAT. Joo, kyllä se niin on, kuin herra sanoo.
TOIVOLA. Minä olen ollut aivan köyhä ja ryypiskellytkin joskus hiukan
väkeviä juomia. Mutta nyt olen noin 10 vuotta ollut maistamatta väkeviä
juomia ja olen sen ajan kuluessa säästänyt 10,000 markkaa, joilla nyt
sain ostaa talon.
ISÄNTÄ. Minä annan rahat teille takaisin.
TOIVOLA. Antakaa vaan, jos tahdotte; mutta minä en anna taloa, sillä
onhan kauppamme ollut aivan selvä. "Sanasta miestä, sarvesta härkää."
ISÄNTÄ. Minun täytyy sanoa tämän vaimolleni. (Menee suutuksissa).
TOIVOLA. Siinä nähdään, mitä juoppous, raakuus, tuhma ylpeys ja ahneus
voivat vaikuttaa. Tämä isäntä esimerkiksi on luullut yksinänsä vain
saavansa hallita ja vallita. Hän näkyy kunnioittavan ihmistä
rikkautensa mukaan. Minua on hän pitänyt köyhänä ja siis arvottomana.
Nyt saa hän kuitenkin nähdä kerran "ettei ole koiraa karvoihin
katsomista". (Isäntä tulee samassa juosten ja emäntä samoin, hutkien
miestänsä luudalla selkään sekä tyttö viimein perässä itkien).
EMÄNTÄ. Vai sinä, senkin lurjus!
TOIVOLA. Ystävät! Ei täällä tämmöistä elämää tarvita. Kyllä se näytelmä
saa olla näyttämättäkin. Elkää toki tänne tulko tappelemaan. (Vie
isännän näyttämöltä ja emäntä, yhä lyöden miestään luudalla, seuraa
häntä pois).
TYTTÖ. (Itkien). Minun täytyy sitte lähteä kotoani, syntymäkodistani.
Oi! voi!
TOIVOLA. (Palatessaan). Älä sure impi ihanainen. Minulla on nyt emännän
virka avoinna. Jos haluat kanssani jakaa elämän ilot ja surut, niin
katsahda tänne ja anna kätesi minulle, niin minä annan sydämeni
ikuisesti sinulle! (Tyttö antaa tenhottomasti kätensä Toivolan käteen
ja molemmat poistuvat näyttämöltä esiripun laskiessa.)