HAKALA. Ei, vain että muistaisin ohi kulkeissani pistäyä täällä
sanomassa, että laitettaisiin sauna lämpimäksi. Ja kerkesi tuo paljon
muutakin haastaa, vaikka en kaikkea kuunnella viitsinyt.
KIVIAHO. Vai puhui muutakin. No oliko erinomaisempaa haastettavaa?
HAKALA. Muori puhui tytöistä ja pojista. — Mitähän tuosta kuunteleisi.
Mutta se minun korviini kiinni sävähti, kun sanoi Saarimäen Juhon
aikovan tähän Kiviahon torppaan isännäksi.
KIVIAHO. Mitä! Saarimäen Juhoko pyrkisi minun torppaani? Mitä sinä
oikeastaan tarkoitat?
HAKALA. Tarkoitan sitä mitä sanoin. Ja minusta tuntuu, ettei puhe
aivan perätöntä liene. Kuulin itsekin Juhon puhuvan Niemisen kanssa
torpankirjoista.
KIVIAHO. Mutta onko tämä järjen puhetta? Saarimäkikö ajaisi minut pois
omalta maaltani?
HAKALA. Näyt unohtavan, että olet Niemisen torpassa.
KIVIAHO. Tämä torppa on laillisesti kirjoitettu minulle
kahdeksikymmeneksi viideksi vuodeksi.
HAKALA. Mutta vuokra-aika on jo loppuun kulunut, sanoi Nieminen, eikä
uusia kontrahtikirjoja liene vielä tehty.
KIVIAHO. Tosiaankin! Sen olen ihan unohtanut. Onko siis jo niin paljon
aikaa kulunut siitä, kun tänne mökkiä hommasin. Kaksikymmentäviisi
vuotta! — Maltahan. Siitä on nyt seitsemän vuotta kun vaimovainajani
kuoli, ja me elimme yhdessä yhdeksäntoista vuotta. Vuosi jälkeen
häittemme muutimme tähän uudistorppaan. Siis olen raatanut tässä ja
raivaillut Kiviahon kontua kaksikymmentäviisi vuotta. Miten ihmeen
tavalla minä olen koko ajan kulun unohtanut. — Mutta nytkö pitäisi
minun vanhoilla päivilläni ottaa keppi käteen ja lähteä pois? Ei, se on
mahdotonta.
HAKALA. Mutta minkä vuoksi mahdotonta. Kun kontrahti-aika on loppuun
kulunut, niin on Niemisellä valta ottaa torppaansa kenen hän tahtoo.
KIVIAHO. Minun on vaikea uskoa, että Nieminen käyttäytyisi niin
armottomasti. Hän on aina kunnon miehenä pysynyt, ja luulen hänen
olleen minuun tyytyväisen.
HAKALA. Niin näytti.
KIVIAHO. Kaksikymmentäviisi vuotta sitte oli tämän tuvan ympärillä
vain viljelemätöntä metsää ja kivikkokangasta, missä ketut ja jänikset
viettivät häiritsemätöntä elämää. Nyt on tässä peltoa enemmänkin kuin
yhden torpan tarpeeksi, ja pellon takana aukenee vihanta niitty,
jonka omin käsin raivasin. Mutta on tällä paikalla kysyttykin työtä
ja voimia. Muistan vielä selvästi, kuinka vaimovainajanikin raatoi
nuoruutensa päivinä aamusta varhain iltaan myöhään. Ehkä hän lienee
tehnyt enemmänkin kuin voimansa sallivat.
HAKALA. Hän oli tosiaankin ahkera ihminen. Ja helläluonteiseksi häntä
sanottiin. Huomasin minäkin, kuinka rakkaasti hän kohteli ainoata
tytärtään.
KIVIAHO. Eihän se huoli ja vaiva ole sentään hukkaan mennyt, sillä
parempi on nähdä asuttua kuin autiota maata. Kuitenkin kävisi mieleni
katkeraksi, jos toinen tulisi ja riistäisi työn hedelmät pois. Toivoin,
että saan tämän konnun perinnöksi jättää tyttärelleni.
HAKALA. Tyttärellesi kai Saarimäkikin torppaasi hommaa.
KIVIAHO. Mitä sinä tarkoitat?
HAKALA. Tarkoitan vain, että taitavat olla yksistä tuumin.
KIVIAHO. Häh! Mitä minun tyttärelläni on tässä asiassa tekemistä?
HAKALA. Hyvinpä vähän olet tehnyt havaintoja, kun et tiedä, että
Saarimäki on jo kauan Liisaa silmäillyt. Ja tokkopa Liisa lieneekään
vastahakoinen.
KIVIAHO. Mitä! Minunko tyttäreni menisi miehelle, joka vehkeilee
saadaksensa minulta torpan ryöstetyksi. Mutta siitä aikomuksesta täytyy
tulla loppu. — Missähän Liisa viipynee. Minun täytyy tästä asiasta
saada heti selvä. (Menee ulos.)
HAKALA. Niin vain! Minä saanen kyllä asiat oikealle tolalle. Ukko
tyhmeliini näkyy uskovan minua kuin parasta pappia. Mutta nyt pitäisi
tavata Leenaa. (Leena tulee nyyttineen.) Tuossa tuleekin kuin käsketty.
LEENA. Hyvää päivää! Eikö täällä isäntä olekaan kotona? Minua pian
saapumaan käskettiin, ja läksinkin heti, kun Tiensyrjän Jaakon selästä
sarvet pois otin. Juoksin katketakseni, koska Kiviahon hartaasti
odottavan luulin. Täällä ei kumminkaan näy olevan hätäpäiviä.
Liekö saunakaan lämmitetty, koska ei talonväkeä ole kotona yhtään
ristinsielua.
HAKALA. Eikö Leena jo ala kuulua talonväkeen?
LEENA. Mitä Hakala meinaa?
HAKALA. Leenastahan kuuluu tulevan emäntä tähän taloon.
LEENA. Siunaa ja varjele! Johan Hakala oikein hulluja pakisee.
Minustako oikein tämmöisen torpan emäntä?
HAKALA. Eikö olisi mieleen? Suottako Kiviaho niin rakkaana vieraana
pitää.
LEENA. Hyvästi on kyllä minua täällä pidetty, ja olenkin sanonut monta
kertaa, että Kiviaho on niitä kylän parhaita. En ole vaivaloisen
elämäni aikana koskaan tavannut niin hurskasta. —
HAKALA. Ja yksinkertaista.
LEENA. Kyllä hän on ymmärtävä ihminen, sen tiedän. Eipä hän
tarvitsekaan rovastin viisautta kyntääkseen näitä kivisiä ahoja.
Riittäähän meille syntisille ihmisille paljon vähempikin. Mutta etkö
näe, kuinka Kiviaho on hyvä hoksaamaan miten talo on reilassa pidettävä.
HAKALA. Mutta eipä älyä vuosikausiin kuinka ainoa tytär kuhertelee ihan
nenän edessä.
LEENA. Mistä sinä tiedät, vai oletko itse ollut kuhertelemassa?
HAKALA. Kaspa vaan. Näytänpä tietävän enemmän kuin Leena, joka muuten
tavallisesti kylän asiat pohtii ja seuloo. Et liene käynyt Saarimäessä
sarviasi näyttämässä, koska olet noin tietämätön.
(Saarimäki ja Liisa tulevat.)
LEENA. Elä lörpöttele, irvihammas! Ei Saarimäen Juho tähän vävyksi
tule, ei vain.
LIISA. Vai niin. Leenako sen asian niin varmasti tietää?
SAARIMÄKI. Taisi nähdä sarvipussista ennustusmerkkejä.
LEENA. Elä räyhää vanhemmille ihmisille. Saisit olla hieman siivommalla
toisten ihmisten huoneissa.
LIISA. Leena kaiketi kuuluu talonväkeen, vai kuinka?
HAKALA. Totta kai, kun kerran emännäksi aikoo ruveta.
LIISA. Minä tässä olen tähän saakka emännän virkaa hoitanut.
HAKALA. Elä pöyhkeile kalkkunanlapsena, kun oletkin vain pieni
kananpoika.
LIISA. Ja sinä kukonpoikana aioit tulla kananpoikaa katsomaan, vai
millä retkillä kuljet?
HAKALA. Tulin tienoppaaksi vanhalle kukolle, joka vielä kanatarhaan
aikoo.
LIISA (Itsekseen). Mitä se tarkoittaa oikeastaan?
SAARIMÄKI. Hauska virka aikaihmisellä olla kukkojen puhemiehenä. No
miksi et mene jo näyttämään herrallesi kanalan veräjätä?
HAKALA. Ylkämiestä tässä olen odotellut. Se taisi mennä höyheniänsä
sukimaan ja partaansa ajamaan.
LIISA. Nytkö vasta hupsuksi tulet, vai oletko jo ollut ennenkin?
HAKALA. Siltäkö näyttää? No enhän minä koskaan ole viisas ollut sinun
mielestäsi. Mutta eipä tiedä, kummalla meistä tällä kertaa lienee
tyhmyyden naamari silmillä. (Menee ulos.)
SAARIMÄKI. Mitä se tarkoittaa tuo Hakalan Jaakko ja millä retkillä se
kulkee?
LEENA. Eikö liene tullut tietämään, miten ovat ne vanhat rakkaussuhteet.
LIISA. Vai sinua se tuli helssaamaan! No juokse täältä mielitiettysi
perään, niin että sarvet nyytissä kalisee.
LEENA. Kutsumattasi olen tullut ja käskemättäsi lähden. Mutta sinä kai
paremmin tiedät, kuta kyyhkyä Hakala katsoa tahtoi, kun vaan muistelet
muinaisia kuherruksiasi.
LIISA. Häpeä jo ja aseta kerrankin myrkyllinen kielesi! Elä unohda,
että olet nyt meidän tuvassa.