LIISA (pilkaten). Näkyypä tietävän isommatkin asiat niin meillä kuin
muuallakin. Ette te isä liene kuullutkaan muorin viimeisiä tietoja.
KIVIAHO. Mitä ihmeellisiä ne olisivat?
LIISA. Ne kuuluvat olevan sellaisia, että te kohta menette naimisiin
(rientää pois).
KIVIAHO (its.) Mitä! Minäkö naimisiin ja kenen kanssa? Mitä ihmettä
tämä merkitsee? (Raottaa ovea ja huutaa Liisan jälkeen.) Liisa hoi,
mikä sinulla oli sellainen hätä! Sanoiko Leena, että minä menen
naimisiin? (Its.) Ei tainnut enää kuullakaan. Mutta mitä ihmettä sillä
oli mielessä?
HAKALA (tulee pirttiin). Päivää, Kiviaho! Aiotko naimahommiin, koska
sattumalta sinun sellaista haastavan kuulin lähestyessäni tupasi ovea?
KIVIAHO. Ilman aikojaanhan tässä vain Liisan kanssa oli puhetta kylän
akkain jutuista. Liian vanha ja vaivainen minä jo olenkin aviosäätyyn.
Olisi aika, jolloin parempia asioita ajateltaman pitäisi.
HAKALA. Hui hai, ei vielä hätää! Vanhanahan varaa ja tukea tarvitaan.
Onhan vainio luotu miehelle avuksi.
KIVIAHO. Kyllähän sanassa niin sanotaan.
HAKALA. Ja näetkös, sitävarten kai vaimo tehtiinkin miehen kylkiluusta.
KIVIAHO. No onhan se niinkin, ja semminkin se pitää paikkansa, jos
sattuu hyvä ja sovelias apu olemaan, niin kuin oli vaimovainajani —
rauhassa maatkoon hän tuonelan turpeen alla. — Mutta huonostikin käydä
voi, jos tämä toran ja riidan tullessansa tuo, niin että rähinä ja
tiuske naapurin veräjälle asti illoin ja aamuin kaikuu.
HAKALA. Ei pidä ajatella juuri niitä pahimpia puolia. Eivät ne pikku
riidat kovin vaarallisia ole, tuovat vain pirteämpää mieltä. Ja tokkopa
Leena vielä varsin tasaantumaton hulivili lie.
KIVIAHO. Leenako! Mitä sinä hänestä? — Vai satuitko tullessasi näkemään
Leenaa? Hänen pitäisi tulla meille tänä iltana panemaan muutamia sarvia
selkääni. Alan tulla jo niin raihnaiseksi. —