"En osannut uneksiakaan Constantinen tekevän jotakin sellaista, mutta
hän on enemmän venäläinen kuin aleuti, ja sekä hän että hänen sisarensa
ovat täydellisesti papin vaikutusvallan alaiset. He ovat kiihkeän
uskonnolliset ja heidän käsityksensä iankaikkisesta kadotuksesta on
sangen syvälle juurtunut."
"Oletko tavannut isää?"
"Puhelimme hetkisen."
"Teittekö sovinnon?"
"Emme! Mutta luulen, että asiat alkavat hänelle vähitellen selvitä --
ainakin Marsh'iin nähden. Muu onkin sitten vain ajan kysymys."
"Miten saatoitkaan sallia isän ilmoittaa, että olin kihloissa tuon
miehen kanssa?"
Emerson tuijotti häneen ymmällään. "Minäkö? Suo anteeksi -- mutta
sillehän en mitään mahtanut."
"Olisit karttanut joutumasta riitaan hänen kanssaan. Näytät välittävän
minusta sangen vähän."
Boyd katseli sikarinsa tuhkaa silmissään huvitettu vivahdus, kun
Mildred jatkoi:
"Tuo nainenkin käytti tilaisuutta hyväkseen nöyryyttääkseen minut perin
pohjin."
"Mielestäni hän teki sinulle suuren palveluksen, enkä epäilekään, ettei
tilanne ollut hänellekin aivan yhtä kiusallinen."
"Lorua! Hän sai tilaisuuden kostaa ja riemuitsi voidessaan tehdä minut
naurunalaiseksi."
"En ole milloinkaan kuullut hänen tehneen mitään ala-arvoista", sanoi
Boyd harvakseen. "Hän on auttanut minua lukemattomat kerrat, enkä olisi
ilman hänen apuaan kyennyt milloinkaan suunnitelmiani toteuttamaan.
Paikka, johon tehtaan rakensin, kasvaisi yhä puita ja jäkälää ja itse
olisin vieläkin avuton uneksija."
"Teet tietysti oikein ja kauniisti antaessasi hänelle tunnustuksen
kaikesta, mitä hän on tehnyt, mutta nyt ei hänen apuaan enää tarvita.
Lopetat tietysti heti seurustelusi hänen kanssaan kaiken sen jälkeen,
mitä on tapahtunut." Boyd ei vastannut, ja pitäen äänettömyyttä
myöntymisen merkkinä Mildred jatkoi: "Pelkään, että kotimatka on
hirvittävän ikävä ja yksitoikkoinen. Ajattelin -- sanon isälle, että
hän pyytää sinua palaamaan meidän kanssamme."
"Mutta nythän on kiirein aika. Tehdasta en voi jättää."
"Tehdasta! Onko tuo tehdas sinulle tärkeämpi kuin minä? Et luultavasti
käsitäkään, kuinka hirveästi tämä kaikki on minuun koskenut -- olen
vieläkin peloissani. Hermostun kuoliaaksi, ellei luonani ole joku,
jonka kanssa saan puhella."
"Aivan mahdotonta! En -- en yksinkertaisesti halua lähteä nyt."
"Niinkö? Ja eilen illalla sinun oli epäilemättä samasta syystä mahdoton
tulla."
"Niin oli. Pato täyttyi, joten en voinut poistua."
"Tuo nainen ei päästänyt sinua, tarkoittanet", huudahti Mildred. "Ja
vain hänen tähtensä kieltäydyt nytkin lähtemästä mukaamme."
"Älähän kiihdy, pyydän", lausui Boyd hiljaa. "Siinä mielessä en ole
häntä milloinkaan ajatellut --"
"Tule sitten pois tästä kirotusta paikasta. Vihaan koko tätä maata --
kalastamoita, asukkaita, kaikkea. Olet aivan väärässä ympäristössä,
niin että miksi ei lähteä täältä nyt heti ja alkaa jotakin uutta,
jotakin suurta ja mainehikkaampaa?"
"Oletko selvillä, mitkä toiveet, sieluntuskat ja epätoivoiset
ponnistukset tähän yritykseen sisältyvät?" kysyi Boyd.
"Mutta se ei miellytä minua", kiivastui Mildred. "Se ei ole mikään
hieno yritys. Voithan luovuttaa tehtaan isälle, ja jos tarvitset rahaa,
niin minulla sitä kyllä --"
"Vaiti!" keskeytti Boyd jyrkästi. "Istuhan, haluan hiukan puhella
kanssasi." Hän kietoi huovan tiukemmin tytön hartioiden ympärille
ja saatteli hänet erääseen nojatuoliin. Hänessä tapahtunut muutos
alkoi näkyä yhä selvemmin, muutos, jonka hän nyt huomasi tapahtuneen
jo silloin kun hän kohtasi Mildredin ensi kerran _The Grande Damen_
saavuttua. Silloinkin oli Mildredin myötätunnon puute loukannut häntä.
Tämä ei ollut antanut hänen uurastukselleen pienintäkään tunnustusta
ja oli nyt osoittanut olevansa täydellisesti kykenemätön käsittämään,
mihin kunnia hänet velvoitti. Hänen mieleensä ei voinut juolahtaakaan,
että velvollisuuden tunto ja uskollisuus jotakin toista henkilöä
kohtaan voisivat syrjäyttää hänen tahtonsa. Hän ei huomannut siinä
mitään petosta, että Boyd jättäisi Georgen oman onnensa nojaan.
Boydille selveni kerta kaikkiaan, että heillä oli sangen vähän
yhteistä. Mildred oli auttamattomasti kietoutunut omien mielitekojensa
lujaan verkkoon ja noudatti vain oman tahtonsa lakia, johon toisetkin
saivat luvan myöntyä. Ja mikä vieläkin valitettavampaa, hän ei
ymmärtänyt, lainkaan toisen vilpitöntä riemua saavutetun menestyksen
johdosta, eikä hänellä ollut aavistustakaan ylpeydestä ja mielihyvästä,
jota jokainen tosi mies tuntee jonkun vaikean tehtävän kunnialla
suoritettuaan, tunteesta, joka on jokaisen tosi miehen elämän suola.
Hän, Boyd, oli taistellut urhoollisesti ja epätoivon vimmalla ja
saavuttanut voiton, jonka veroista ei kukaan mies eläessään toista
saavuta, ja nyt, juuri kun hän oli osoittanut toveriensa silmissä
olevansa mies, luja ja luotettava, vaati Mildred häntä raukkamaisesti
luopumaan kaikesta. Oman itsekkyyden sokaisemana tämä vaati häneltä
suurempaa uhria kuin konsanaan. Nyt kun hän oli näyttänyt, mihin hän
kykeni, Mildred tahtoi sitoa hänet kultaisilla kahleilla -- tehdäkseen
hänestä orjan. Johtuiko se ehkä toisen tytön pelosta? Olihan Mildred
ennenkin koettanut häntä auttaa -- omalla tavallaan -- sen hän tiesi,
ja oli liikutettu sitä ajatellessaan, sillä Mildred, jonka hän oli
tuntenut, oli aina toiminut pelottomasti ja vähääkään välittämättä,
mitä isä teki tahi sanoi. Boyd ei ollut milloinkaan ollut niin varma
hänen rakkaudestaan kuin tällä hetkellä, mutta nyt hän ajatteli sitä
kuin jotakin, joka kuului menneisyyteen. Mildredin ansiot olivat
joka tapauksessa sangen heikot hänen vaikutusvaltaansa verrattuina.
Mildred oli antanut huolettomasti omasta yltäkylläisyydestään, kun taas
Cherry --. Boyd näki nyt selvästi ja äkillinen yhteenkuuluvaisuuden ja
kunnioituksen tunne tyttöä kohtaan, joka oli todellakin ollut hänelle
uskollinen koko ajan, hulvahti hänen sydämeensä lämpöisenä laineena.
Se oli jotakin aivan erilaista kuin hänen tunteensa Mildrediä kohtaan,
jota hän oli aina matkan päästä jumaloinut. Mildred oli ollut hänen
unelmansa, etäinen ja saavuttamaton mutta Cherry oli samaa olemusta
kuin hän itsekin.
He istuivat kauan jutellen näiden mietteiden vähitellen lujittuessa
varmaksi vakaumukseksi Boydin mielessä, ja vaikka kansi oli autio,
ei neiti Waylandin tarvinnut lainkaan pyytää kerran niin kiihkeätä
kosijaansa pysymään alallaan.
Boyd ei kyennyt sanoilla tulkitsemaan mielenmuutostaan, mutta Mildred
näki sen, ja ymmärtäen lopulta sen merkityksen hän alkoi taistella
kuin äiti rakkaan lapsensa puolesta. Jos Boydin herääminen oli ollut
hidasta, oli Mildredin vieläkin hitaampaa, mutta huomattuaan mistä nyt
oli kysymys, ettei hänellä ollut enää Boydiin mitään vaikutusvaltaa,
Mildred käsitti yhä selvemmin, mitä hän nyt oli menettämäisillään.
Ollen nainen hän luopui vihdoin vaatimuksestaan. Mitäpä se merkitsi,
vaikka Boyd jäikin tänne kaikkien harrastuksiensa keskukseen?
Pohjola oli vallannut hänet ja Mildred aikoi odottaa, kunnes Boyd
tuli häntä noutamaan. Hän koetti kaikin keinoin saada liekin, joka
oli niin tasaisesti palanut, jälleen syttymään, mutta turhaan, ja
kun viimeinenkin toivonkipinä alkoi sammua, luopui hän kaikista
vaatimuksistaan. Hän ei pyytänyt enää mitään muuta kuin saada omistaa
Boydin rakkaus. Kaikki muu oli toisarvoista. Vihdoinkin hän näki
itsensä selkeästi. Hän oli huudahtaa muistaessaan, ettei Boyd ollut
suudellut häntä sittenkuin Chicagosta lähtiessään, ja kun hän huomasi,
ettei Boyd aikonutkaan sitä enää tehdä, alkoi tuon viimeisen hyväilyn
muisto polttaa ja kirveliä hänen sydäntään. Hän oli melkein iloinen,
kun isä rannalta tulleen höyrypurren saavuttua yhtyi heihin.
Miehet olivat toisiaan kohtaan jäykkiä ja muodollisia, voimatta
unhottaa vielä, mitä heidän välillään oli tapahtunut, ja hetkisen
kuluttua Boyd nousikin ja sanoi molemmille jäähyväiset, sillä nousuvesi
alkoi kohota ja lähdön hetki oli käsissä.
Muutamia merkityksettömiä sanoja ja käden puristus kajuutan ikkunoista
tulvivassa valossa, Mildredin värittömät huulet ja säikähtynyt katse,
ja Emerson kapusi laidan yli häipyen pimeyteen.
Tyttö painautui isäänsä vasten ja kuunteli kuin jähmettyneenä airojen
etenevää loisketta, joka hiljeni hiljenemistään tauoten vihdoin
kuulumasta. Sitten hän kääntyi.
"Hän tuli -- kuten näit!" kuiskasi hän.
Vanhus näki kasvoilla kuvastuvan tuskan ja vastasi lempeästi:
"Niin lapseni!" Hän taisteli silmänräpäyksen. "Ja jos tahdot, niin hän
saa tulla toistekin."
"Mutta hän ei tule. Senpätähden tämä onkin niin kovaa; hän ei tule enää
milloinkaan takaisin."
Mildred kääntyi poispäin ja silloin näki Wayne Wayland jotakin, jonka
estääkseen tämä olisi luovuttanut puolet mahtavasta omaisuudestaan. Hän
huudahti närkästyneesti, mutta Mildred arvasi hänen ajatuksensa.
"Ei, ei, et saa häntä enää milloinkaan vahingoittaa, sillä hän oli
oikeassa ja me väärässä. En -- en sitä ymmärtänyt."
Isä jätti tyttärensä tuijottamaan yöhön ja poistui raskain askelin.
Emersonin valtasi suuri helpotus ja vapauden tunne, kun hän istahti
soutamaan, ja hänen sydämessään soivat ihanat sävelet sulautuivat
täydellisesti veden suloisen hilpeään ja viihdyttävään liplatukseen
purren laitoja vasten; hän tunsi ensi kerran moneen kuukauteen olevansa
nuori ja vapaa. Kuinka sokea hän olikaan ollut! Tyttö oli kyllä
suloinen ja hyvä, mutta -- kolme vuotta olivat saaneet aikaan hänessä
itsessään muutoksen, suuremman kuin hän käsittäkään. Samana iltana,
jolloin Cherry oli kertonut hänelle elämäntarinansa, hän oli alkanut
päästä selville omasta itsestään. Tytön avomielisyys oli havahduttanut
hänet unelmien maailmasta, ja kun hän oli kerran saanut nähdä oman
itsensä kaikessa alastomuudessaan, seurasi kaikki muu itsestään.
Hän oli vielä epäröinyt laivalle tullessaan, mutta siellä sattuneet
tapaukset olivat ratkaisseet pulman. Nyt hän oli varma, että maailmassa
oli vain yksi ainoa nainen, jota hän rakasti, mihin varmuuteen
päästäkseen hän oli saanut käydä sydämessään kiinteätä taistelua omia
ennakkoluulojaan ja ulkopuolelta tulleita vaikutteita vastaan. Fraserin
puheista ja Cherryn omista sanoista hän tiesi, ettei tämän entisyys
ollut sellainen kuin hän olisi toivonut, mutta kun rakkaus tyttöön kävi
ylivoimaiseksi, haihtui kaikki epäröintikin ja hän teki valintansa.
Ainoa, mitä hänen oli vaikea ajatella, oli Cherryn suhde Hilliardiin.
Muut tyttöä vasten sinkautetut syytökset olivat hämäriä ja häilyviä,
mutta tämä oli tosiseikkoihin perustuva, jotka hän itse kaikki
tunsi. Voidakseen suhtautua siihen rauhallisesti hän tarvitsi kaiken
rohkeutensa, mutta samalla hän vannoi, ettei Cherryä olisi mikään
voinut horjuttaa, jos tilanne olisi ollut toisenlainen. Ja oli miten
oli, Cherry oli tehnyt kaiken vain rakkaudesta häneen, joten oli
enemmän kuin halpamaista nyt epäröidä. Entisyydestään vastasi Cherry
itse. Boyd puri hampaansa yhteen ja suuntasi keulan päättävästi
Cherryn rantaan koettaen karkoittaa mielestään tuon kiusallisen
muiston kohdistamalla ajatuksensa tyttöön itseensä. Taistelu, joka
nyt riehui hänen sydämessään, oli hänen elämänsä katkerin, mutta kun
hän kiinnitti purtensa laituriin, oli voitto saavutettu. Hän tunsi
riemuiten, että tuo kiusallinen tapaus oli ainiaaksi pyyhitty pois
hänen mielestään. Noustessaan törmää ylös hän kuuli Cherryn soittavan
ja päästyään lähemmäksi hän erotti selvästi sävelenkin, vienon ja
hellän -- saman, joka oli heidän ensi kerran toisensa kohdatessaan
saanut hänet hetkiseksi unhottamaan kaikki surut ja huolet. Ikkuna
oli auki ja pysähtyen ulkopuolelle hän näki Cherryn soittavan ilman
mitään nuotteja; sormet liukuivat koskettimien yli uneksivasti ja
tiedottomasti. Boyd yhtyi lauluun, hiljaa ja vienosti, hyvän ja
sointuvan äänensä koko sykähtelevällä hellyydellä:
"Sinusta, lempi, unta mä näin
Sä lupasit mun --"
Cherry vaikeni kuin huumautuneena, sillä hän oli ollut kuulevinaan
erään toisen äänen yhtyvän omaansa, mutta sitten hän kätki kasvonsa
käsiinsä ja purskahti itkuun tietäen hyvin, ettei se ollut muuta kuin
hänen omaa kuvitteluaan. Hämärän hetkinä unelmoidessaan hän oli niin
usein kuullut tuon pehmeän äänen säestävän omaansa, havahtuen aina
siihen, ettei se ollutkaan muuta kuin mielikuvituksen leikkiä, erään
muiston heijastusta, joka ei milloinkaan häviäisi.
Päivä oli ollut hänen elämänsä raskain ja tämä hetki kaikista
lohduttomin, niin että suru, joka oli jo kauan hänen mieltään kalvanut,
mutta jonka hän oli tähän saakka sankarillisesti hillinnyt, sai nyt
vapaasti riehahtaa valloilleen.
Kohtaus laivalla oli johtunut vain hänen rakkaudestaan Boydiin, hänen
koko olemuksensa oli kapinoinut sitä vastaan, mutta hän oli ollut
samalla tietoinen siitä, että joku ratkaiseva isku tämän puolesta oli
nyt välttämätön. Muussa tapauksessa olisivat Boydin kaikki toiveet
ja saavutukset rauenneet. Ajatus käyttää Constantinea ja Chakawanaa
välikappaleina oli syntynyt melkein sattumalta, sillä vasta edellisenä
iltana hän oli saanut tietää näiden salaisuuden. Niin täydellistä
menestystä, kuin minkä hän oli saavuttanut, hän ei ollut tohtinut
toivoakaan, voimatta myöskään aavistaa, että kohtaus loppuisi
niin traagillisesti. Hän oli yksinkertaisesti vain toimeenpannut
suunnitelmansa, ja nyt kun tehtävä oli suoritettu, hän antoi surulleen
vallan ja itki kuin pieni tyttönen. Siellä hän nyt on, Boyd,
lemmittynsä luona -- hänelle, orvolle tytölle, heidän onnensa luojalle,
heiltä ei liikenisi enää ajatustakaan. Boydin hilpeästä ja välittömästä
ystävyydestäkään hän ei saisi enää nauttia -- sekin oli nyt mennyttä,
kun totuus oli tullut ilmi.
Suudelma, ensimmäinen ja ainoa, jonka tämä oli hänelle antanut, poltti
jälleen hänen huuliaan. Hän muisti illan, jonka he olivat viettäneet
kahdenkesken tässä samassa huoneessa, jolloin Boydin katse oli saanut
hänen toivonsa elpymään, jolloin Boyd oli näyttänyt horjuvan. Tuon
muiston järkyttämänä hän parahti ääneen ikäänkuin hänen sydämensä olisi
ollut pakahtumaisillaan:
"Boyd! Boyd!"
Samassa kiertyivät voimakkaat käsivarret hänen ympärilleen, ja tuttu
ääni kuiskasi hellästi:
"Niin, armas!"
Cherry hypähti ylös säikähtyneesti huudahtaen ja irroittautui hänen
syleilystään. Piano särähti valittavasti, ja kavahtaen takaisin kuin
jonkun yliluonnollisen ilmestyksen edessä hän tuijotti hetkisen
Boydin punehtuviin ja hymyileviin kasvoihin hengähtäen sitten tuskin
kuuluvasti:
"Te! Miten -- miten olette täällä?"
"Koska rakastan teitä."
Cherry sulki silmänsä ikäänkuin ihanan musiikin lumoissa ja ojensi
sitten kätensä sanoen rukoilevasti:
"Menkää, pyydän, ennenkuin huomaan jälleen vain näkeväni unta."
"Unelmanne ovat toteutuneet", vastasi Boyd hiljaa ja tapaili hänen
kättään.
"Ei, ei!" Ääni sortui. "Sitä ette tarkoita. Ette -- ette tullut
jäädäksenne."
"Jään luoksesi ainiaaksi, jos vain sallit, armaani."
Cherry irroitti kätensä ja siirrähti etemmäksi.
"Mutta miksi olette täällä? Kun lähdin, jäitte sinne -- hänen luokseen
-- raivasin kaikki esteet tieltänne. Voinko enää tehdä enemmin? Hyvä
Jumala! Voinko enää tehdä enemmän?"
Hän huohotti kuin säikähdyksestä suunniltaan.
"Voit. Tulemalla vaimokseni teet minut onnelliseksi."
"Ette tiedä, mitä puhutte." Tyttö ravisti päätään toivottomasti. "Tehän
rakastatte neiti Waylandia."
"En. Neiti Wayland lähtee tänä yönä enkä näe häntä enää milloinkaan."
"Sitten ette mene hänen kanssaan naimisiinkaan?"
"En."
Tumma puna nousi Cherry Malotte'n poskille; hän nieleskeli ikäänkuin
hänen kurkkunsa olisi ollut aivan kuiva ja sanoi vihdoin viivytellen:
"Hän siis sysäsi teidät luotaan kaikesta huolimatta, ja se, mitä
teille tänään sanoin, on saattanut teidät nyt minun luokseni. Teitte
tämän säälistä -- tahi siksi että olette hänelle suutuksissanne. Ei,
ei, Boyd. Sitä en tahdo. Sääliänne en tarvitse ja siitä, minkä hän on
heittänyt pois, en huoli."
"Kesti kauan, Cherry, ennenkuin pääsin selville omasta itsestäni,
sillä olen ollut erään näyn sokaisema", vastasi Boyd. "Olen uneksinut
koko ajan ja vasta tänään havahduin täydellisesti. Olen tullut omasta
vapaasta tahdostani luoksesi, koska rakastan sinua ja tulen sinua aina
rakastamaan."
Tyttö painoi kätensä sydäntään vasten.
"Unhotatte, mikä olen -- ollut!" huudahti hän sydäntä särkevästi. "Ette
voi huolia minusta -- vaimoksenne!"
"Jo tänä iltana", vastasi Boyd ja ojensi kätensä häntä kohti. "Sinua
rakastan ja sinut tahdon omistaa. Muusta en välitä."
Samassa lepäsi Cherry hänen povellaan nyyhkyttäen ja vavisten ikäänkuin
jostakin suuresta vaarasta pelastuneena, ja Boyd upotti kasvonsa hänen
pehmeisiin kiharoihinsa helliä sanoja kuiskaillen. Hetkisen kuluttua
Cherry kohotti ujosti päätään ja painoi hänen huulilleen pitkän
suudelman, sanoen sitten vartaloaan hiukan taaksepäin taivuttaen kasvot
onnesta sädehtien:
"Ehdit vielä pelastua, jos tahdot. Annan sinulle nyt siihen viimeisen
tilaisuuden."
Boyd pudisti päätään.
"Sitten olen tehnyt velvollisuuteni!" Hän painautui lähemmäksi. "Ja
sinä et ole mistään pahoillasi?"
"En. Suren vain sitä, etten voi antaa sinulle muuta kuin nimeni, sillä
jos herra Wayland toteuttaa uhkauksensa, voi käydä niin, että saan
lähteä jälleen maailmalle ja alkaa taas alusta. Minusta voi tulla
köyhääkin köyhempi."
"Silloinhan saan tilaisuuden osoittaa kuinka hellästi sinua rakastan.
Maalliseen tavaraan nähden et voi olla minua köyhempi."
"Onhan sinulla ainakin kuparikaivoksesi."
"Ei minulla ole mitään kaivoksia", vastasi tyttö. "Ei edes pienintäkään
osuutta sellaiseen."
"Mutta -- nyt en ymmärrä."
Tytön katse painui alas.
"Herra Hilliardia ei ole helppo saada taipumaan. Minun täytyi antaa
hänelle kaikki valtaukseni."
"Tarkoitat, että myit osuutesi hänelle?"
"En! Kun näin, ettet saanut mistään rahaa, annoin hänelle osuuteni
kaivokseen, jolloin hän myönsi lainan. Ethän ole siitä minulle
vihainen?"
"Vihainenko!" Emersonin ääni ilmaisi mitä suurinta riemua. "Et tiedä,
miten -- miten onnelliseksi olet minut tehnyt."
"Kuuletko"? Cherry painoi sormensa hänen huulilleen. Hiljaisesta yöstä
kantautui ankkurikettinkien etäinen kolina.
"_The Grande Dame_!" huudahti Boyd. "Se tekee lähtöä."
He menivät ovelle ja katselivat kuinka laivan kirkkaasti pilkottavat
valot tekivät pimeyteen mahtavan kaaren häipyen sitten hitaasti
näkymättömiin lahden ulapalle. Cherry pani kätensä Boydin olkapäälle.
"Kuinka ilmeellinen onkaan sallimus, joka meitä johdattaa", sanoi hän.
"Tuolla tytöllä oli kaikki, mitä maailmassa voi omistaa, ja minä olin
niin köyhä, -- köyhä aina tähän hetkeen saakka. Jumala suokoon, että
hän tulisi kerran yhtä rikkaaksi kuin minä nyt olen!"
Ja _The Grande Dame'n_ kannella seisoi tyttö, jolta ei ollut mitään
puuttunut, yksinäisenä ja orpona partaaseen nojaten, takertuen
katseillaan epätoivoisesti rantojen tummina häämöttäviin ääriviivoihin,
jotka vähitellen hämäräksi juovaksi sulautuen häipyivät taivaanrantaan
viimeisenä merkkinä maasta, jota hän pelkäsi ja vihasi. Hän kääntyi
ja poistui sen tietoisuuden herpaisemana, että hän oli hyvin köyhä ja
kurja, olento, joka ei ollut milloinkaan mitään ymmärtänyt.