Boyd Emerson istui melkein tunnin aivan yksinään _The Grande Dame'n_
kannella Mildrediä odotellen. Kukaan ei häntä häirinnyt, sillä
matkailijat, jotka olivat kiiruhtaneet laivaan tohtori Berryn keralla,
karttoivat häntä, eivätkä merimiehetkään noudattaneet saamiaan ohjeita,
niin että hän sai rauhassa pohtia tätä tilanteen äkillistä muutosta.
Marsh'in odottamaton kukistuminen ja hänen oman yrityksensä siten
joutuminen aivan toiseen valoon eivät häntä niinkään järkyttäneet
kuin muutos, joka oli tapahtunut hänen omissa tunteissaan ja
pyrkimyksissään. Hän oli saapunut laivalle uhkamielellä näyttääkseen,
että hän oli mies ajamaan tahtonsa läpi, ja pakottaakseen Mildred
Wayland'in oivaltamaan asian oikean laidan, mutta nyt kun hän oli
perillä eikä tiellä ollut mitään esteitä, hän alkoi tutkiskella
itseään pääsemättä selvyyteen, mitä hän oikeastaan tahtoi ja toivoi.
Ajatellessaan kirjettä hän tunsi ahdistavan mielipahan asemesta suurta
helpotusta, ikäänkuin hänet olisi vapautettu raskaasta taakasta, mikä
tunne teki hänet kumman levottomaksi. Oliko tuo kolme vuotta kestänyt
taukoamaton ahertaminen uuvuttanut hänet niin, että luopuminen tytöstä
tuntui hänestä nyt todellakin helpotukselta, tytöstä, jota ajatellen
hän oli niin uskollisesti raatanut? Vai oliko syy siinä, että hän
täällä erämaassa, kaikista sovinnaisuuden kahleista vapaana, näki
heidät molemmat, itsensä ja tytön, aivan uudessa valossa? Hän ei
tiennyt.
Aurinko oli jo mennyt mailleen, kun Mildred ilmestyi kannelle, jolla
Boyd käveli edestakaisin sikari hampaiden välissä.
"Missä on neiti Malotte seuralaisineen?" kysyi hän.
"He menivät maihin. Marsh ei halua ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin
intiaania vastaan."
"Kuulin, ettei haava olekaan niin vaarallinen."
"Niin, mutta läheltä piti."