"Tietysti ja nimellä Chancy de Benville, joka tekikin suurenmoisen
vaikutuksen, mutta puvussani oli luultavasti jokin vika. Olisipa
minulla ollutkin 'liemi ja kala'-vaatteeni ja parin hehdon vetoinen
hattuni, niin olisin mennyt herrasmiehestä aivan iltikseen. Hiukan
myöhemmin kohtasin toisen, tuommoisen pienen maduronhameisen, jolla oli
litteä nenä."
"Neiti Berry, arvatenkin."
"Auttelin hänet maihin eräästä soutuveneestä ja sanoin olevani herra
Yonker New Yorkista. Hän oli jo hyvällä alulla, mutta Clyde pilasi
kaikki sanomalla minua Fraseriksi. En välitä enää tuosta nimestä, ja
kadun, että otinkin sen."
"Tarkoitatteko, ettei Fraser olekaan oikea nimenne?" kysyi Boyd
ymmällään.
"Eikö mitä. Switzer on ollut nimeni syntymästäni saakka, mutta se on
vielä huonompi kuin Fraser."
"No jopa jotakin!" henkäisi Boyd. "Olette totisesti saavutusten huippu
sillä alalla."
"Koska tässä nyt tuli vaatteista puhe, niin totean teidän olevan hienon
ja korean kuin hedelmäsalaatti. Mihin nyt? Laivalleko?"
"Niin."
"Menkää sitten sukkelaan, sillä laiva lähtee nousuveden tultua."
"Lähtee?"
"Alton kertoi niin ja sanoi seuraavansa mukana."
"Siitä Jumalalle kiitos, mutta tuota toisten äkillistä lähtöä en oikein
ymmärrä. Tunsitteko Cherryn ylimaissa ollessanne?" lisäsi hän voimatta
enää hillitä uteliaisuuttaan, sillä tuo kysymys oli ollut koko ajan
hänen kielellään.
"En."
"Hän sanoi päinvastoin."
"Sanoiko hän niin?"
"Kyllä. Hän luuli, että olette kertonut minulle, kuka hän on."
"No helvetti! Olisihan hänen pitänyt tietää, etten milloinkaan
lörpöttele. Se on hänen asiansa -- minulla on tämän tehtaan
valvomisessa muutenkin ikävyyksiä enemmän kuin tarpeeksi."
"Pahoittelen, ettette sitä tehnyt."
"Miksi? Mitä se olisi hyödyttänyt? Voiko kukaan elää elämänsä
toistamiseen ja tahtooko kukaan nykyisyyden toistuvan? Tulevaisuus se
vain on, jota varten kannattaa elää, ja omasta puolestani uskon, että
hänen tulevaisuutensa on yhtä hyvä kuin kenen toisen hyvänsä."
"Se, mitä hän kertoi, järkytti mieleni."
"En ymmärrä, miksi", murahti Fraser. "Cherry on ihanteeni, jos joskus
menen naimisiin, sillä en voisi sietää vaimoa, jota minun pitäisi
huvittaa paperinukkeja leikkelemällä. Ei, sir! Jos otan kerran
itselleni elämänsulostuttajan, niin valikoin sellaisen, joka tietää
yhtä paljon kuin minäkin; sellainen ei lähdekään tiehensä ensimmäisen
parhaan mustasilmäisen keikarin mukana, joka sattuu oveni avaamaan.
Oletteko milloinkaan kuullut, että joku todellakin viisas nainen
olisi ryhtynyt kotiaan hävittämään? Ette varmastikaan. Sellaista
tapahtuu vain noille juuri koulupenkiltä päässeille punaposkisille
pumpulivauvoille."
Fraser teroitti hammaspuikon ja jatkoi:
"Cherry Malotte on parhain tyttö, mitä milloinkaan olen nähnyt, ja
vaikka hänet on useasti ehkä pantukin lujalle elämän kilparadalla, ei
hän sittenkään keskeytä, vaan kestää maaliin saakka ja voittaa. Siihen
kyetäkseen täytyy olla täysiverinen, joten se onnellinen, joka hänet
saa, voittaa myös elämänsä Derby-juoksun. Ovathan ne nuokin laivalla
olevat tytöt hienoja ja hyvin ruokittuja, mutta te ette tiedä, mihin ne
kykenevät."
"Emme puhu nyt avioliitosta", sanoi Boyd nousten.
Hänen mentyään alkoi Fraser jahkailla ääneen: "Ehkäpä ei. Olen
yksinkertainen mies, joten ehkä puhelimmekin vain ilmoista. Mutta
jos pyydystelette tuota villikukkia poimiskelevaa neitosta, jolla on
niin kylmän kalsea ääni, Cherry Malotte'n asemesta, niin toivon, että
saattekin hänet. Makuasioista ei kannata väitellä, ja tänä aamuna tein
hyväksenne minkä voin."
Wayne Wayland ei ollut suinkaan varma siitä, ettei Boyd täyttäisi
uhkaustaan saapua illalla laivalle, minkätähden hän tahtoi valmistautua
kaiken varalle. Mitään kohtausta _The Grande Dame'n_ matkustajain
läsnäollessa ei voitu ajatellakaan, ja jos tuota nuorukaista
kohdeltaisiin huonosti, tekisi se hänestä marttyyrin Mildred'in
silmissä. Hän puhui asiasta Marsh'ille, joka ehdotti, että matkailijat
söisivät päivällisen maissa ja viettäisivät illan hänen luonaan
tehtaalla. Kun laivalla ei ollut muita kuin Mildred isänsä keralla, ei
mitään häväistystä voinut syntyä, vaikkapa Emerson olisikin niin hullu,
että saapuisi.
"Olen sitäpaitsi antanut määräyksen olla valmiit lähtemään nousuveden
tultua", sanoi herra Wayland. "Tuo mies on vaarallinen, ja kuta
pikemmin saamme Mildredin pois hänen läheisyydestään, sitä parempi. Te
tulette mukaamme, poikaseni."
Mutta kun hän meni puhumaan toimenpiteistään Mildredille, oli tämä
hyvin kiihdyksissä.
"Miksi julkaisit kihlaukseni herra Marsh'in kanssa?" kysyi tyttö
kiivaasti. "Laivalla ei puhutakaan muusta. Millä oikeudella teit sen?"
"Oman itsesi takia", vastasi vanhus. "Emerson, tuo pentu, on pitänyt
meitä molempia jo kyllin kauan narreinaan."
"Mutta en rakasta Willis Marsh'ia!" huusi tyttö. "Unhotat, että olen
täysi-ikäinen."
"Mitä joutavia! Willis on hieno mies ja rakastaa sinua, ja ikäänsä
nähden etevin liikemies, mitä olen milloinkaan tuntenut. Hän on minulle
sovelias ja sillä hyvä."
"Aiotko pakottaa minut hänen kanssaan naimisiin vastoin tahtoani."
Herra Wayland huomasi myrskyn lähenevän.
"Järjetöntä! Ota niin pitkä miettimisaika kuin ikinä haluat; huomaat
lopulta, että olen oikeassa. Tuo lurjus, jonka kanssa olit jo
kihloissa, uhmasi minua ja vieläpä puolusti tuota naista."
Hän kertoi myrskyisestä kohtauksesta Boydin luona lopettaen: "Olipa
onni, että silmämme avautuivat, Mildred. Sinua olen varjellut koko
elämäni ajan, ja sinulle olen antanut kaikki, mitä rahalla voi saada.
Olen säilyttänyt sinut puhtaana, suloisena ja hyvänä -- ja ajatella,
että tuommoinen mies --" Hän aivan vapisi kiukusta. "En voi sietää
henkilöitä, jotka ovat kaikkia siveyskäsitteitä vailla. Olen elänyt
puhtaasti ja samaa vaadin pojaltanikin."
"Sanoitko, että Boyd uhkasi tulla laivalle tänä iltana?" kysyi tyttö.
"Kyllä. Mutta minä vannoin, ettei se tapahdu."
"Ja hän toisti uhkauksensa siitä huolimatta"? Mildredin silmät olivat
merkillisen kirkkaat, ja huulet hymyilivät.
"Niin teki, se roisto! Mutta hänen olisi viisainta pysyä alallaan."
"Sitten hän myös tulee", sanoi Mildred.
* * * * *
Oli hämärä, kun Willis Marsh soudettiin laivalle. Herra Wayland
ja Mildred istuivat kannella nojatuoleissa kultaisena hehkuvaa
auringonlaskua ihaillen, ja vanhuksen piipusta kohosi silloin tällöin
sinertävä savukiehkura tyyneen ilmaan. Marsh kertoi pyytäneensä
vierailtaan anteeksi, että velvollisuudet vaativat hänet toisaalle,
ja siirsi tuolinsa Mildredin lähelle hyvillään siitä, ettei kukaan
voinut häneltä tätä etuoikeutta evätä. Todellisuudessa oli hänet ajanut
laivalle pelko, että Emerson voisi jollakin tavalla käyttää hyväkseen
hänen poissaoloaan. Sitten vasta kun Kalvikin rannat olivat häipyneet
taivaanrannan taakse ja kilpailija jäänyt jälkeen, hän saattoi olla
levollinen ja tytöstä varma. Hän oli saavutuksiinsa tyytyväinen,
vaikka hänen ei ollut onnistunutkaan murskata kilpailijaansa niin
täydellisesti kuin oli suunnitellut. Taistelun jatkaminen oli siirtynyt
vahvemmille hartioille ja hän oli saanut naisen, jota hän rakasti. Hän
oli sitäpaitsi saavuttanut Wayne Waylandin, lännen melkein mahtavimman
raharuhtinaan, rajattoman luottamuksen, joten hänen kunnianhimoisten
unelmiensa toteutuminen näytti ehdottoman varmalta. Hän melkein
toivoi Emersonin tulevan saadakseen nähdä tämän surkean häviön, siinä
odotellessaan parhaansa ollakseen mahdollisimman miellyttävä ja
rattoisa.
Hetkisen kuluttua tuli toinen perämies ilmoittamaan, että eräs neiti
pyrki herra Waylandin puheille.
"Eräs neiti?" kysyi vanhus hämmästyneesti.
"Niin, sir. Hän tuli juuri nyt pienellä veneellä parin alkuasukkaan
keralla. Pysähdytin heidät portaille, mutta hän tahtoo tavata teidät
heti."
"Ah! Jälleen tuo sama nainen." Herra Wayland nipisti huulensa tiukasti
yhteen. "Käskekää hänen mennä tiehensä. En halua häntä puhutella."
"Ymmärrän, sir." Mies kääntyi, mutta Mildred huudahti: "Odottakaa!
Miksi et halua puhutella häntä, isä?"
"Tuota ihmistäkö? Minulla ei ole hänelle mitään sanomista."
"Aivan oikein"! kannatti Marsh luoden puhujaan aran silmäyksen.
"Hänellä on varmasti joku kepponen tekeillä."
"Hänellähän voi päinvastoin olla jotakin todella tärkeätä sanottavana",
väitti tyttö.
"Ei."
Mildred kumartui eteenpäin ja sanoi perämiehelle. "Neuvokaa hänet
tänne. Tahdon tavata häntä."
"Mildred, sinä et saa puhutella tuota naista!" huusi herra Wayland.
"Todellakin ajattelematonta", säesti Marsh pelokkaasti. "Hän ei ole
henkilö, jota --"
Neiti Wayland loi häneen musertavan katseen ja viittasi perämiehelle
nojautuen sitten jälleen tuolinsa selustaan.
"Olen keskustellut hänen kanssaan ennenkin. Hän ei ole lainkaan
vaarallinen."
"Tee sitten tahtosi", murahti isä. "Mutta hyvään tämä ei lopu, sillä
olen varma, että Emerson on hänet tänne lähettänyt."
Willis Marsh kääntelehti hermostuneesti tuolissaan, katse kiinnitettynä
ylähangan puoleiselle laidalle ryhmittyneeseen joukkoon ja kasvoilla
äärimmäisen jännittynyt ilme. Sormet puristuivat lujasti käsinojan
ympärille, ja syvään henkäisten hän hypähti äkkiä ylös ja kiiruhti
tiehensä.
Laidan yli oli noussut Cherry Malotte mukanaan huopiin kietoutunut
mokkasiinijalkainen intiaanityttö -- hento ja arka poloinen, joka
käsiään väännellen ja aivan ymmällään katseli ympärilleen säikähtynein
silmin. Heidän takanaan seisoi jättiläiskokoinen kuparinruskea
sekarotuinen, joka oli merimiehiä päätä ja hartioita pitempi, pieni
lapsi sylissään.
Herra Wayland ja Mildred näkivät Marsh'in puhelevan tulijoiden kanssa,
mutta sanoja ei voinut erottaa. Intiaanityttö kavahti pelästyneesti
takaisin, ja huudahtaen jotakin omalla kielellään pudisti kiihkeästi
päätään ja viittasi valkoihoiseen seuralaiseensa. Marsh oli liidun
kalpea ja heristi nyrkkiään Cherry Malotte'n silmäin edessä. Näytti
kuin hän olisi aikonut lyödä tätä, mutta silloin astui Constantine
väliin luoden vastustajaansa synkän ja uhkaavan katseen, jolloin Marsh
peräytyi askeleen jotakin kiihkeästi selittäen. Cherryn ääni kuului
kirkkaana ja selkeänä:
"Liian myöhään, herra Marsh. On selvintä, että kuuntelette kerrankin
maltillisesti."
Merimiesten kummastuneiden katseiden seuraamana hän meni joustavin
askelin vanhuksen ja tämän tyttären luo, joka oli noussut, Chakawana
hihaan takertuneena ja tuo roteva sekarotuinen äänettömästi
jäljessä seuraten. Willis Marsh'in värittömät huulet nytkähtelivät
hermostuneesti ja hän koetti turhaan tavoitella kiinni Constantinea
aikoen sanoa tälle jotakin.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi herra Wayland.
"Kuulin teidän olevan aikeissa lähteä, minkätähden kiiruhdin
puheillenne --"
Marsh keskeytti käheästi: "Hän on huono nainen, joka on tullut tänne
vain minua parjaamaan."
"Parjaamaan!" huudahti Wayne Wayland. "Sitähän ajattelinkin."
"Kuuluu ammattiin. Hän on tullut rahoja kiristämään."
Cherry kohautti olkapäitään ja hymyili, niin että valkoiset hampaat
hohtivat.
"Herra Marsh on kovin hätäinen. Voitte itse arvostella, onko hän
oikeassa."
Marsh aikoi vastata, mutta Mildred Wayland, joka oli tarkastellut häntä
kiinteästi, ehätti ennen.
"Kuka lähetti teidät tänne, neiti?"
"Ei kukaan. Jos herra Marsh voisi olla hetkisen hiljaa, niin
selittäisin, mitä varten tulin."
"Älkää kuunnelko häntä --"
Cherry pyörähti Marsh'iin päin. "Kun ette kerran voi päästä tästä
mihinkään, niin olkaa vaiti."
Marsh vaikeni.
"Kuulimme herra Marsh'in seuraavan mukananne, minkätähden tulin
pyytämään häneltä rahaa lapsensa ylläpitoon hänen poissaollessaan."
"Lapsensa!" Wayne Wayland kääntyi tyttärensä sulhaseen kasvoillaan mitä
suurin hämmästys. "Willis, sano hänelle, että hän valehtelee."
"Hän valehtelee", toisti Marsh kuuliaisesti, mutta kaikki näkivät hänen
kasvoistaan, että syytös oli tosi.
Cherry kääntyi nyt välittömästi neiti Waylandin puoleen. "Olen nyt
elättänyt tuota pikku miestä ja hänen äitiään vuoden ajan" -- hän
viittasi Constantinen käsivarrella istuvaan punatukkaiseen poikaseen
-- "ja olen jo siihen kyllästynyt. Kun te saavuitte, suostutteli Marsh
Chakawanan viemään pienokaisen erääseen ylempänä olevaan kylään ja
pysyttelemään siellä, kunnes olitte menneet. Mutta Constantine oli
kuullut hänen aikovan naida teidät ja saatuaan myös tietää, että hän
aikoi lähteä tänä iltana, hän nouti sisarensa kotiin toivoen Marsh'in
tekevän mikä on oikein. Marsh oli, näettekös, jo kauan ennen teihin
tutustumistaan luvannut ottaa Chakawanan puolisokseen."
Cherryn kasvojen ilme sai Mildredin niin suunniltaan, että hän olisi
voinut tehdä vaikka murhan. Tuo nainen, jota hän oli halveksinut, oli
nyt hänet peräti nöyryyttänyt. Leimuavin silmin hän kääntyi isäänsä:
"Koska olit niin kiihkeä julkaisemaan kihlaukseni, niin ehkä voit sen
peruuttaa yhtä jyrkästi."
"Hyvä Jumala! Mikä häväistysjuttu, jos tämä vain on totta!" Wayne
Wayland siveli otsaansa.
"Oh, totta joka sana?" sanoi Cherry.
Seuranneen äänettömyyden vallitessa pienokainen soluttautui
Constantinen käsivarrelta kannelle ja painautui äitiään vasten
nähdäkseen kaikki nämä vieraat paremmin. Pienet kasvot olivat laihat
ja alkuasukasten kuosiset vaatteet risaiset ja likaisetkin, mutta
hipiä oli paljon vaaleampi kuin aleuteilla, niin ettei kukaan, joka
hänet näki, voinut syntyperää epäillä. Merimiehet olivat ryhmittyneet
ympärille ja katselivat näytelmää niin kiinteästi, ettei kukaan
huomannut kanoottia, joka sujahti peräntakaa maihinmenoportaille.
Wayne Wayland oli kerrankin niin ymmällään, ettei hän tiennyt,
mitä sanoa, eikä Willis Marsh, jonka pyöreähköt kasvot olivat
kalpeat ja hiestä märät, voinut vielä käsittääkään kukistumisensa
perinpohjaisuutta, vaan odotti pelokkaasti, mitä Mildred tekisi. Tämä
loi häneen vihdoin leimuavan katseen, joka sai hänet tekemään viimeisen
epätoivoisen ponnistuksen.
"Älkää uskoko häntä!" huudahti hän. "Hän valehtelee suojellakseen omaa
rakastajaansa!" Hän viittasi Chakawanaan. "Tuo tyttö on lapsen äiti,
mutta isä on Boyd Emerson!"
"Boyd Emerson kävi Kalvikissa ensi kerran viime joulukuussa", sanoi
Cherry. "Lapsi on kolmen vuoden ikäinen."
"Täällä näyttää olevan minusta puhe", lausui samassa eräs ääni heidän
takanaan. Emerson tunkeutui joukon läpi ja astui suoraan Marsh'in
eteen. "Mitä tämä merkitsee?"
Mildred Wayland painoi vapisevan kätensä sydäntään vasten ja hengähti
syvään. "Tiesinhän hänen tulevan."
Constantine puuttui nyt puheeseen ensi kerran ja lausui Mildrediin
kääntyen:
"Tämä pienokainen herra Marshin. Hän lupaa otta Chakawana vaimokseen,
mutta hän valehteli: hän otta teidät, koska te rikas tyttö" Hän kääntyi
Marsh'iin päin. "Miksi te valehtelette?" Katse oli peloittavan julma
ja uhkaava. "Sanoinhan teille kauan sitten minä tapan teidät, ellette
huoli sisarestani."
"Nyt ymmärrän!" huudahti Boyd. "Sinä juuri annoit hänelle puukon iskun
silloin illalla tehtaalla."
"Niin! Chakawana selitti hänelle mitä pappi sano vaimosta, joka ei
pääse naimisiin. Sisareni sano hän mennä helvettiin, eikä siitä välitä,
mutta pienokaiselle on väärin joutua myös helvettiin."
"Mitä oikein tarkoitat?" kysyi herra Wayland.
"Isä opettaa: jos valkoinen mies ottaa intiaaninaisen luokseen eikä
mene hänen kanssaan naimisiin, niin tuo nainen joutu helvettiin
tuhanneksi vuodeksi -- ehkä kahdeksi, kolmeksituhanneksi. Hän raukka
ei saa milloinkaan nähdä Jeesuksen taloa. Ja se olla hyvin -- hyvin
paha asia!" Sekarotuinen ravisti huolestuneesti päätään. "Chakawana
hyvä tyttö ja käydä ahkerasti kirkossa -- minä anta papille aina paljon
raha, mutta pappi sano se ei auta -- Chakawana mennä naimisiin, tahi
pala helvetissä iankaikkisesti pienokaisen keralla. Chakawana kovin
pahoillaan ja pelkää, sillä pienokainen viaton. Herra Marsh hän sano
vain, että kaikki valetta; hän ei välitä vaikka pienokainen joutu
helvettiin. Kuulittehan sen? Hän ei välitä pikku lapsestaan."
Constantinen silmät olivat kyynelöityneet hänen vaivalloisesti sanellun
uskonnollisen luentonsa kestäessä.
"Chakawana kovin pelkää tuota pahaa paikkaa ja pyytä jälleen herra
Marshia ottamaan hänet vaimokseen, mutta silloin Marsh lyödä häntä.
Minä olisi tappanut herra Marsh'in, ja ellei herra Emerson tulla niin
sukkelaan, herra Marsh mennä itse helvettiin."
Wayne Wayland kääntyi Marsh'iin päin.
"Miksi ette sano mitään?"
"Sanoinhan jo, ettei tenava ole minun!" huusi Marsh. "Ellei se ole
Emersonin, se on Cherry Malotte'n."
"Naitteko sisareni?" kysyi Constantine.
"En!" sähähti Marsh. "Menkää helvettiin ja ottakaa lapsi mukaanne --"
Sekarotuinen hypähti samassa ilman pienintäkään varoituksen huutoa
nopeasti eteenpäin, ja läsnäolijat näkivät jotakin välähtävän hänen
kädessään. Emerson hyökkäsi häneen käsiksi, ja kaikki kolme kaatuivat
kannelle yhteen rykelmään. Mildred kirkaisi, mutta merimiehet sysäsivät
hänet sivulle, jolloin hän säikähdyksestä suunniltaan pakeni isänsä
turviin koettaen kätkeä kasvonsa tämän rintaa vasten. Mutta jokin
pakotti hänet kääntämään katseensa takaisin paikkaan, jossa miehet
taistelivat. Hän kuuli Boydin ärjäisevän merimiehille:
"Pitäkää varanne! Pois tieltä!" Ryhmä hajaantui, ja Mildred näki Boydin
ja intiaanin päässeen jaloilleen ja paiskautuvan hurjasti painiskellen
kajuuttaa vasten, jonka ikkunaruudut pirstoutuivat helähtäen
säpäleiksi. Sekarotuisen kädestä vääntynyt puukko singahti kieppuen
laidan, yli virtaan. Cherry Malotte syöksähti paikalle ja hänen äänensä
kuullessaan Constantine rauhoittui heti.
Wayne Wayland riistihe irti tyttärensä käsistä ja kiiruhti merimiesten
lomitse tunkeutuen kannella makaavan miehen luo, jonka hän oli
määrännyt vävypojakseen. Emerson polvistui hänen viereensä ja nousi
sitten nopeasti huudahtaen:
"Onko täällä ketään lääkäriä"?
"Tohtori Berry! Lähettäkää joku hakemaan tohtori Berryä! Hän on
maissa!" huusi herra Wayland.
"Joutuin! Joku heti noutamaan tohtori Berryä!" käski Boyd.
Merimiesten hajaantuessa joka taholle Mildred Wayland näki näyn,
joka sai hänet sulkemaan silmänsä ja melkein pyörtymään. Hän kääntyi
ja pakeni sokeasti kajuuttaan, jossa Emerson tapasi hänet hetkistä
myöhemmin lepäämässä tajutonna eräässä nojatuolissa ranskalaisen
kamarineitsyen nyyhkyttäessä vieressä.