Tullessaan jokapäiväiselle käynnilleen Cherry Malotte näki Willis
Marsh'in ja herra Wayland'in juuri lähtevän tehtaan laiturista,
minkätähden hän kiiruhti päärakennukseen ihmetellen, mitä oikein mahtoi
olla tekeillä. Kaikkialla oli yhtä kiire kuin eilen illallakin ja hän
näki, että miehet olivat olleet työssä koko yön. Toiset lopen uupuneet
olivat heittäytyneet mikä mihinkin pitkälleen saadakseen hetkisenkin
levätä, ennenkuin työnjohtaja potki heidät paikoilleen takaisin.
Kiinalaisten kädet liikkuivat samassa nopeassa tahdissa, ja keltaiset
kasvot olivat ponnistuksesta ja väsymyksestä kalpeat; perkkauspöytien
ääressä työskentelikin vielä eilinen miehistö käyden urhoollisesti
kalakasojen kimppuun, jotka eivät näyttäneet lainkaan alenevan. Toiset
alkoivat jo keskeyttää ja horjuivat parakkeihinsa, toisten jatkaessa
itsepintaisesti jalat pitkästä seisomisesta ja suolaisesta merivedestä
niin turvonneina, että jalkineet oli täytynyt viiltää auki.
Boyd seisoi konttorin ovella ja kertoi muutamin sanoin herra Waylandin
uhkauksesta.
"Luuletteko hänen voivan tehdä meille vahinkoa?" kysyi Cherry
huolestuneesti.
"Sitä en epäilekään."
"Sanokaahan -- minkätähden kääntyi hän teitä vastaan näin äkkiä? Mikä
sai neiti Waylandin suuttumaan teille?"
"Siihen on minun hieman -- hieman vaikea vastata."
"Kuinka niin? Olenhan yhtiön osakas, jonka pitäisi saada tietää kaikki.
Te, George ja minä liittäydymme nyt entistä lujemmin yhteen, niin että
älkäämme salatko toisiltamme mitään."
"No niin, ehkäpä onkin parempi, että tiedätte kaikki", vastasi Boyd
harvakseen. "Mildred ei pidä teistä, ja hänen isänsä mielen on Marsh
myrkyttänyt. Ystävyytemme näyttää heitä harmittavan; he uskovat ja
luulevat -- kaikenlaista."
"Olen siis kaikkien teitä kohdanneiden ikävyyksien aiheuttaja."
"Minua moititaan aivan yhtä paljon -- enemmän kuin teitä. Marsh on
todennäköisesti ottanut selkoa elämänne vaiheista ja kertonut sitten
heille kaiken kuulemansa lorun, jonka he tietysti uskoivat tuntematta
teitä kuten minä. Ystävyytemme ymmärrettiin väärin, mutta selitän
kaikki Mildredille. Ehkäpä saan herra Waylandinkin huomaamaan olleensa
väärässä. Muuta mahdollisuutta ei ole."
"Mitä on Marsh minusta kertonut?" kysyi tyttö.
Hän oli kuolon kalpea.
"Paljonkin, minkä kaiken olisin jollakin toisella kerralla iskenyt
hänelle kurkkuun. Teidän avullanne teen sen heidän kaikkien
läsnäollessa, niin että se nautinto siirtyi vain hiukan tuonnemmaksi.
Tästä teille puhuminen on minulle sangen vastenmielistä, mutta meille
on mitä tärkeintä, ettei asioita enää vääristellä; koetan varustautua
mahdollisimman hyvin tulevaisuuden varalle."
Cherry oli vaiti.
"Jättäkää tuo kaikki minun huolekseni", sanoi Boyd lempeästi. "Pidän
huolen siitä, että Marsh peruuttaa puheensa."
"Ei ole väliä", vastasi tyttö väsyneesti. "Marsh on puhunut totta,
arvaan."
"Totta! Hyvä Jumala! Ette tiedä mitä sanotte!"
"Kyllä." Hän loi Boydin kauhistuneisiin kasvoihin uhmailevan katseen.
"Onhan teidän täytynyt tietää, kuka olen. Fraser tuntee minut ja on
kertonut teille. Tiesitte minun seurailleen kullankaivajien leirejä,
ja miten elin ja mitä ihmiset minusta ajattelivat. Koettelin onneani
yhdessä toisten kanssa ja olin pakotettu suoriutumaan kaikesta vain
omaan neuvokkuuteeni luottaen. Välistä voitin ja välistä hävisin.
Tunnettehan pohjolan olot."
"En tiennyt mitään", sanoi Boyd hitaasti, "enkä olisi voinut sellaista
ajatellakaan -- aivan mahdotonta."
"Miten niin? Eihän sillä ole teihin nähden mitään merkitystä. Olette
elänyt ja niin olen minäkin. Olen tehnyt erehdyksiä -- kenelle tytölle
ei sellaista tapahtuisi, jonka täytyy itse itsestään huolehtia? Mutta
menneisyyteni on omani, asia, joka ei muita liikuta." Toisen ilmeinen
hämmästys sai hänen ylpeytensä heräämään. "Oh, olette järkytetty!
Luulette varmaankin, että kaikki naiset ovat neiti Waylandin
kaltaisia. Eikö mieleenne ole milloinkaan juolahtanut ajatus, ettette
tekään ole enää sama henkilö kuin yliopistosta päästessänne? Nyt
tiedätte, minkälainen maailma on; olette saanut maistaa sen pahuutta.
Vaihtaisitteko elämänkokemuksenne silloiseen viattomuuteenne ja
tietämättömyyteenne? Tiedätte, ettette sitä tekisi, joten teillä
ei ole oikeutta tuomita minuakaan mitenkään erilailla. Eikö ole
aivan samantekevää, kuka olen ja mitä olen tehnyt? En tiedustellut
elämänvaiheitanne, kun annoin teille tilaisuuden voittaa neiti Wayland
omaksenne, eikä teillä kummallakaan ole liioin mitään oikeutta vedota
minun entisyyteeni."
"Sen myönnän."
"Leirien elämän jätin parjausten pakottamana -- minulle tehtiin aina
vääryyttä, ja mikä hyvänsä lienen ollutkin, olen aina käyttäytynyt
rehellisesti tuota tyttöä kohtaan. Mieltäni pahoittaa, että hän nyt
minua syyttää. Rakkautenne häneen olen nähnyt enkä ole milloinkaan
koettanut sitä häneltä riistää. Oh, älkää näyttäkö siltä, etten olisi
voinut toisin menetellä, jos olisin tahtonut. Olisin voinut häntä
sangen helposti vahingoittaa, jos olisin ollut sellainen, joksi
hän minua ajattelee. Mutta minä autoin teitä miten suinkin osasin,
uhrauduin ja tein tekoja, joita hän ei olisi milloinkaan tehnyt."
Hän vaikeni ollen itkuun purskahtamaisillaan, ja Boyd tunsi, että hän
oli oikeassa. Boyd ei voinut unhottaa, miten uskollisen uhrautuvainen
hän oli ollut koko tämän pitkän taistelun ajan. Hän muisti ainakin
sadannen kerran palveluksen, jonka Cherry oli tehnyt Hilliardilta
lainaa hankittaessa, mikä ajatus täytti jälleen hänen mielensä
tuskallisella ahdistuksella.
"Miksi -- teitte tämän kaiken?" kysyi hän.
"Ettekö tiedä?" Cherry katsoi häneen heikosti hymyillen.
Siiloin valkeni hänelle koko totuus ensi kerran. Yllätys sai hänet
melkein sanattomaksi, ja hän sopersi:
"En, luulin -- minä --"
"Sen vähän mitä tein, tein rakkaudesta teihin", sanoi tyttö väsyneesti.
"Eihän hyödytä sitä enää salata, sillä nythän se on samantekevää."
"Olen -- olen pahoillani", sanoi Boyd liikutettuna. "Mikä narri
olenkaan ollut."
"Ei, olitte vain niin syventynyt omiin asioihinne. Elin, näettekös,
omaa elämääni, johon olinkin jotakuinkin tyytyväinen, kunnes te
tulitte, mutta silloin muuttui kaikki. Toivoin kauan, että alkaisitte
minua rakastaa, kuten itse teitä rakastin, mutta turhaan. Ja kun näin
kuinka syvät ja rehelliset tunteenne olivat tuosta toista kohtaan,
ajattelin, että nyt oli minunkin vuoroni uhrautua. Kovaahan se oli,
mutta parhaani tein. Ajattelin, että minun täytyy rakastaa teitä
samalla tavalla, kuin te häntä, Boyd, eikä maailmassa ole mitään, mitä
en tekisi tehdäkseni teidät onnelliseksi. Siinä onkin pieni, surullinen
tarinani kokonaisuudessaan, jolla ei ole enää mitään muuta merkitystä
kuin ettemme voi enää seurustella kuten ennen; minulla ei ole enää
milloinkaan rohkeutta tulla luoksenne. Toteutukoon toiveenne ja olkaa
onnellinen neiti Wayland'in kanssa. Siitä olen vain pahoillani, että
olen aiheuttanut teille ikävyyksiä -- etten kykene enää auttamaan! En
voi! On vain yksi seikka, minkä voin vielä --"
"Ei mitään uhrauksia enää!" huudahti Boyd sortuneella äänellä. "Olen
ollut sokea. Olen jo saanut teiltä aivan liian paljon."
Tyttö seisoi hetkisen virtaa katsellen ja vastasi sitten:
"Minulla on nyt paljon ajattelemista. Menen kotiin. Hyvästi."
"Hyvästi", vastasi Boyd jääden tuijottamaan pois rientävän tytön
jälkeen, jonka silmät olivat olleet kyynelistä kosteat.
Vasta iltapäivällä Boyd näki "sormettoman" Fraserin tiedustellen tältä,
miten löytöretki oli onnistunut.
"Turha vaiva", vastasi seikkailija. "Näyttely nujersi minut."
"Kylmiä, vai mitä?"
"Niin. Olin vähällä vilustua."
"Tapasitteko todellakin jonkun heistä?"
"Varmasti. Kohtasin koko joukon, mutta nimiä en ehtinyt kuulla.
Peninkulman kuljettuani yhdytin ensimmäisen -- solakka ja ryhdikäs
neitonen, jonka äänessä oli jääsirpaleiden kilinää."