Nousevan lohen pääarmeija alkoi tunkeutua Kalvik-jokeen heinäkuun
ensimmäisenä. Jo viikkoa ennen oli nousu joka päivä kiihtynyt,
tehtaiden vain kokeillessa pyydyksillään, mutta pääjoukko ilmestyi
meren helmasta vasta alkavan kuun ensimmäisenä, jolloin ottelu
alkoi toden teolla. Parvi ilmestyi aamuhämärissä hurjina, tiheään
sulloutuneina joukkoina, jotka saivat matalikot kuohumaan ja lahden
välkkyvän pinnan äkkiä elämään ja rajusti pyörteilemään. Ulkona päilyi
meri yhtä tyynenä ja hymyilevänä kuin konsanaan, mutta jokisuulla
tapahtui äkillinen ja ihmeellinen muutos.
Lähestyvän vuoksiaallon harja vaahtosi ja kiehui tuon valtameren
syvyydestä äkkiä ilmestyneen hurjan ja riemastuksesta mielettömän
joukon temmellyksestä, joka pelottomana ja esteistä välittämättä
syöksyi kohtaloaan kohti. Sinertäviin, hopeanhohtaviin haarniskoihin
puettuna se hyökkäsi jokeen suurissa tiheissä parvissa; virta alkoi
kuohua ja vaahdota, mutta voitettiin, ja joukko riensi eteenpäin
kisaillen ja välähtäviä hyppyjä tehden ikäänkuin nauttien voimastaan ja
kauneudestaan.
Välistä antautuivat lohet evät liikkumattomina virran vietäviksi
kuohuttaen sitten äkkiä tyynen vedenkalvon kohisevaksi laineeksi,
joka rannasta toiseen ulottuen kiiti eteenpäin pauhaten ja kiehuen.
Himmeä liikehtiminen täytti syvemmät väylät, joiden pimennoista
näkyi alituiseen hopeisten kylkien salamannopeita välähdyksiä.
Joukko tunkeutui jokeen vuoksiaallon mukana peräytyen jälleen veden
paetessa, mutta hyökkäsi uudelleen, itsepintaisesti ja kiirehtimättä,
noudattaen merien syvyyksiin saapunutta salaperäistä kutsua, joka ajoi
sitä herkeämättä eteenpäin ja jonka tenhoa se ei riemastuksissaan
yrittänytkään vastustaa.
Kalaveneet miehitettiin ja pian vilisi joella valkosiipistä
perhosparvea muistuttava veneiden paljous, jotka verkkoineen virtojen
vieminä ajelehtivat särkkien yli pyrkien sitten laitoja myöten saalista
täynnä takaisin rannalle. Kömpelöt hinaajat työskentelivät patojen
luona todennellen kirskuvilla nostolaitteillaan täyteen sulloutuneita
satimia, ja tehtaissa nielivät koneet meren saalista yhä nopeammin ja
ahnaammin alati kasvavien kalakasojen ulottuessa koneita syöttäviä
miehiä melkein lanteisiin saakka.
Nyt oli hetki käsillä, jolloin ihminenkin tuli veronsa perimään;
kaikille koitti kuumeisen toiminnan aika, jonka kestäessä ei levosta
ollut puhettakaan. Kiire oli tunnussana, ja elämän mukavuus unohtui.
Emersonin tehtaalla syntyi äkkiarvaamatta kiusallinen pula, kun
viisikymmentä kalastajaa poistui työstä. Palattuaan edellisenä iltana
särkiltä he ripustivat verkot telineihin ja ilmoittivat Emersonille
päätöksensä, minkä tehtyään he kaikista kehoituksista ja houkutuksista
välittämättä, korjasivat tavaransa ja lähtivät rantaa ylös Marshin
tehtaalle. Larsen, päivävuorojen valvoja, toimi joukon puhemiehenä,
ja Boydille selvisi, aivan liian myöhään, millä asioilla mies oli
ollut iltana, jolloin hän oli yllättänyt tämän mennessään Cherryn luo
vierailemaan.
Boydin venemiehistö hupeni täten puoleen, mikä luonnollisesti vaikutti
samassa suhteessa saaliin suuruuteen, vaikkakin patomiehet tekivät
tehtävänsä täysin moitteettomasti. Behringin meren kalastamoilla voi
päivänkin viivytys kumota kaikki laskelmat, ja Boyd huomasi tilanteen,
johon hän oli nyt joutunut, olevan toivottomamman kuin konsanaan.
Marsh oli odotellut vain päänousun alkamista toteuttaakseen katalat
hankkeensa tietäen, että uutta väkeä oli silloin enää mahdoton saada.
Säikähdyksestä suunniltaan Boyd unhotti ylpeytensäkin ja meni suoraan
vihollisensa puheille. Marsh oli jo tervehtynyt saamistaan vammoista,
mutta oli vielä niin arka turvallisuudestaan, ettei hän antautunut
mihinkään keskusteluun kahdenkesken, vaan viittasi pari miestä luokseen.
"Otamme jokaisen, joka vain haluaa tulla, sillä tarvitsemme väkeä",
vastasi hän kuultuaan Emerson'in asian. "Minkä minä sille voin, että
työmaani on miesten mielestä mieluisempi."
"Pakotatte minut menettelemään samoin", sanoi Boyd. "Alan vuorostani
viekoitella teidän miehiänne."
Marsh naurahti ylimielisesti. "Voittehan koettaa. Väkivaltaisuuksia ei
voi välttää, jos lähetätte kiihoittajia työmaalleni -- ja mielestäni
teidän on parasta visusti harkita, ennenkuin ryhdytte mihinkään
sellaiseen, sillä meitähän on kymmenen yhtä vastaan."
Neuvottelu päättyi kiivaisiin syytöksiin ja soimauksiin, ja Boyd
poistui mieli aivan lamassa.
Seuraavana aamuna, kun Cherry tuli tehtaalle, hän oli vielä yhtä
neuvoton, vaikka he olivat valvoneet Ison-Georgen kanssa koko
yön tilannetta pohtien. Cherry ei tuhlannut aikaa hyödyttömään
harmitteluun, vaan kysyi suoraan:
"Mitä aiotte nyt tehdä? Nousu on alkanut, emmekä saa hukata tuntiakaan."
"Olen lähettänyt miehiä kaikille muille tehtaille värväämään kalastajia
hinnalla millä hyvänsä, mutta epäilen, ettei toimenpide hyödytä mitään.
Marsh on aina varuillaan."
Cherry nyökäytti päätään. "He eivät tohdi nyt luopua hänestä, sillä hän
ei sallisi heidän milloinkaan enää palata tänne, jos he sen tekisivät.
Jäljellä olevat miehet ovat tietysti särkillä?"
"Kyllä."
"Montako venettä?"
"Kymmenen."
"Taivas varjelkoon! Ja nousun ensimmäisenä päivänä! Tämäpä näyttää
pahalta. Entä pato?"
"Tyhjä. George on parhaillaan siellä, mutta luulen, että Marshin
suunnitelma korkata se onnistui sittenkin."
Cherry katsahti uteliaasti seuralaiseensa nähdäkseen, miten tämä
suhtautui tilanteen huolestuttavaan muutokseen, sillä hän tiesi, mitä
seuraisi, ellei käännettä, hyvin pikaista käännettä, tapahtuisi.
Hilliardin myöntämän lainan järjestäminen tuottaisi suuria
vaikeuksia, puhumattakaan musertavasta rahallisesta tappiosta ja
muista lukemattomista ikävyyksistä, joita oli edeltäpäin mahdoton
aavistaakaan. Entä mikä vaikutus olisi epäonnistumisella Boydin
yksityisiin asioihin. Tämä oli useamman kerran vakuuttanut hänelle
sanoilla, joita ei voinut väärin käsittää, että tämä yritys oli hänen
viimeinen mahdollisuutensa, viimeinen toivo, jonka toteutuminen
ratkaisi kaikki hänen unelmansa. Suhde Mildred Waylandiin oli siis
tavallaan kokonaan sen varassa, miten tämä Boydin rahametsästys
onnistui. Mitenkähän kävisi, jos Boyd menettäisi lemmittynsä? Joku
ääni Cherryn sydämessä vastasi, että Boyd kääntyisi lohdutusta etsien
naisen puoleen, joka oli koko tämän vaikean ajan häntä tukenut ja
auttanut. Tuo ajatus aiheutti Cherryn mielessä äkillisen liikutuksen.
Mitä välitti hän siitä, onnistuiko heidän suunnitelmansa vai ei! Boyd
oli ainoa mies, jonka hän oli milloinkaan tuntenut, puoliso, jolle hän
oli määrätty. Jos tämä oli Boydin viimeinen mahdollisuus, niin asiathan
saattoivat kehittyä siihen, että tuo hänen niin kauan odottamansa
tilaisuus vihdoinkin ilmaantui; unelmiensa kuningattaren menetettyään
Boyd turvautuisi varmasti häneen. Cherry tiesi sen vaistomaisesti;
katseesta, jonka hän oli silloin illalla kodissaan nähnyt, hän sen
ymmärsi. Hän alkoi väristä, autuaallisen onnen aallon hulvahtaessa
hänen sydämeensä, mutta samassa keskeytti Boydin toivottoman raskas
huokaus hänen mielikuvituksensa lennon. Hänet valtasi syvä sääli.
"Näytän tuottavan onnettomuutta kaikille, jotka minuun liittyvät",
virkkoi Boyd surumielisesti hymähtäen.
Kuinka lapsellinen hän olikaan, ajatteli tyttö hellästi, mutta samalla
niin sankarillisen rohkea taistelun hetkellä! Hänen sydämessään oli
tosi äidillistä osanottoa, kun hän vakavasti kysyi Boydilta:
"Onko kaikki lopussa, ellette nyt onnistu"?
"Kaikki." Väsähtäneet hartiat kohosivat. "Mutta masentunut en vielä
ole. Opetitte minulle taidon pysyä aina lujana, Cherry, ja vaikka minun
täytyisi palata kotiin ilman mitään saalista ja luovuttaa Hilliardille
koko tehdas, niin sittenkin yritän yhä uudelleen, kunnes vihdoin
onnistun. Toivottomuudelle en anna valtaa. Valmistan nyt lohta niin
paljon kuin saamme, ja aloitan uudelleen ensi kesänä."
"Ja ellei se käy -- ellei Hilliard myönnykään odottamaan"?
"Sitten koetan jotakin muuta; ryhdyn jälleen vaikkapa kultaa etsimään
paremman puutteessa."
Cherry Malotte tuijotti tyynenä päilyvälle lahdelle, jossa lauma
pyyntiveneitä ajelehti valtoinaan nousuveden mukana. Eräs hinaaja kulki
ohitse, ja hän näki jäljessä tulevien lotjien olevan täynnä auringon
valossa kirkkaasti välkehtivää saalista, heikosti kuuluvan laulun
sävelen kantautuessa ulapalta. Hän seisoi kauan syviin mietteisiin
vaipuneena eteensä tuijottaen käyden kiivasta taistelua oman itsensä
kanssa, mutta sitten hän kääntyi äkkiä seuralaiseensa päin sanoen
rauhallisesti ja päättävästi:
"Jos lainaatte minulle veneen, niin voin ehkä auttaa teitä."
"Miten?" kysyi Boyd nopeasti.
"Mitäpä siitä -- saanko veneen?"
"Tietysti. Tässä onkin aivan yksi lähellä."
Saatettuaan tytön veneeseen ja heilautettuaan kättään jäähyväisiksi
Boyd asteli allapäin konttoriinsa tosin hyvillään tytön
avuntarjouksesta, mutta varmana siitä, ettei tämä saisi mitään aikaan
kun kerran hän ja Iso Georgekin olivat neuvottomat.
"Sormeton" Fraser oli syönyt ylelliseen tapaansa aamiaisensa
jotakuinkin myöhään, ja ilmestyi hetkisen kuluttua konttoriin, johon
Clydekin pian saapui kasvoilla tuskallisen hätääntynyt ilme.
"Tämähän on kamalaa", huudahti hän melkein itkevällä äänellä. "Miehet
sanovat, että kaikki menee päin hiiteen. Mitä aiot tehdä?"
"Korjaan, mitä onnistumme saamaan", vastasi Boyd.
"Häviämme suunnattomasti."
"Todennäköisesti."
"Olin hullu kun rupesinkin koko hommaan", valitti Clyde. "Jos olisin
Chicagossa tiennyt yhtä paljon kuin nyt, niin olisinpa totisesti jäänyt
kotiin rahojani vahtimaan."
"Tiesit yhtä paljon kuin mekin", sanoi Boyd lyhyesti.
"Kyllähän sinun kelpaa puhua, joka et ole uhrannut yritykseen pennin
pyöreätä, mutta minun laitani on toisin, sillä en pääse milloinkaan
entiselleni, jos nyt menetän rahani."
"Älä nyt tuossa ruikuta", virkkoi Boyd jäykästi. "Jos kerran menetät,
niin menetä kuin mies peliin antauduttuasi."
"Oletko aivan tosissasi, että joudumme häviölle?" huudahti Clyde
heikosti. "Luulin sinulla olevan jonkun suunnitelman, joka pelastaa
meidät. Kuulehan", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "Cherryhän auttoi
meidät kerran ennenkin pulasta. Annapas hänen nyt koettaa, voisiko hän
jotakin Marshillekin."