"Parahin herra Emerson" -- Marsh kohautti pahoittelevasti olkapäätään
-- "jos olisin voinut uneksiakaan, että hän on ystävänne, en olisi
virkkanut sanaakaan."
"Hän on ystäväni", sanoi Emerson lujasti, "ja minä ihailen häntä, sillä
hän on urhoollinen tyttö. Ellei hänellä olisi ollut rohkeutta uhmata
ohjeitanne, olisin ollut pakotettu karkoittamaan asettamanne vartijat
ja ottamaan säilyketehtaanne haltuuni."
"Emme voi kestitä kaikkia kulkureita; siitä saa neiti Malotte pitää
huolen."
"Ja George Balt, eikö niin?"
Neiti Wayland purskahti iloiseen nauruun. "Kuunnellessani väittelyänne
luulen pian olevani jossakin naisyhdistyksen kokouksessa."
"Kilpailu on niin ankara, että meidän täytyy olla äärimmäisen jyrkkiä
etumme turvataksemme", selitti Marsh toisille. "Matkamiehet, joiden
mielestä tuo kaikki on julmaa sydämettömyyttä, arvostelevat meitä usein
sangen säälimättömästi, mutta meidän on yksinkertaisesti mahdoton pitää
huolta kaikista."
"Kuten sairaista alkuasukkaistannekin. Ilman neiti Malottea olisi
useita kalastajianne kuollut nälkään tänä talvena, mikä olisi voinut
saattaa teidät pulaan ensi kesänä."
"En tiedä, mikä velvollisuus meillä olisi huolehtia heistä. Annamme
heille työtä ja siinä kaikki."
"Mitään laillista pakkoa siihen en tiedä, eikähän siellä ole
alkeellisimmillakaan oikeuskäsitteillä suurtakaan merkitystä, mutta
siitä huolimatta pelasti Cherry Malotte ainakin lapset, muiden muassa
mainitsemanne Constantinen pikku veljen."
"Constantinella ei ole veljeä", vastasi Marsh. "Tiedän sen, sillä hän
oli työssäni."
"Tämä oli pieni punatukkainen poikanen."
"Ah!" Huudahdus oli terävä. "Mikä tauti hänessä oli?"
"Tuhkarokko."
"Paraniko hän?"
"Toiveet olivat ainakin hyvät kun lähdin."
Toinen vaikeni neiti Waylandin tiedustellessa uteliaasti: "Miltä hän
näyttää, tuo salaperäinen nainen?"
"Nuori, hienostunut -- ja kaikin puolin viehättävä."
"Ja varmasti kauniskin?"
"Kyllä."
Tyttö olisi mielellään kysellyt enemmänkin, mutta ateria oli jo
päättynyt ja herra Wayland käskenyt tuoda mielisikarejaan, minkätähden
hän nousi ja poistui Boydin seuraamana toisten jäädessä polttelemaan.
Mutta heidän lähdettyäänkin oli Marsh, omituista kyllä, niin
syventynyt omiin ajatuksiinsa, ettei herra Wayland saanut kaikista
ponnistuksistaan huolimatta keskustelua käyntiin. Hän vastaili
hajamielisesti ja mahdollisimman lyhyesti.
"Miksi et ole ennemmin kertonut minulle tuosta naisesta?" kysyi Mildred
Boydiin kääntyen heidän päästyään musiikkihalliin.
"En tullut häntä ajatelleeksi."
"Ja hän on kuitenkin nuori, kaunis ja hienostunut, viettää romanttista
elämää ja oli sinulle vieraanvarainen --" Tyttö heilautti päätään.
"Oletko mustasukkainen?" kysyi Boyd hymyillen.
"Sellaiselleko? En varmastikaan."
"Muuta en toivoisikaan", tunnusti Boyd rehellisesti. "Jos olisit oikein
todella mustasukkainen, olisin sangen hyvilläni; olisin silloin sinusta
ikäänkuin varmempi, näetkös."
Tyttö istahti pianon ääreen ja löi muutamia hajanaisia sointuja.
"Kalvikhan on paikan nimi, johon aiot nyt lähteä, eikö niin?"
"Aivan niin."
"Luultavasti tapaat siellä sangen usein tuon -- tuon Cherry Malotten?"
"Epäilemättä, koska olemme yhtiötoverit."
"Yhtiötoverit!" Mildred pyörähti kiivaasti ympäri. "Mitä tarkoitat?"
"Hän on osakas yrityksessä. Paikka, johon rakennan tehtaani, on hänen."
"Vai niin", sanoi Mildred kysyen hetkisen kuluttua: "Vaikuttaako tuo
isän uusi yhtiö millään tavalla suunnitelmiisi?"
"Siitä en ole vielä oikein selvillä", vastasi Boyd sydämessään
sama tuskallinen ja ahdistava tunne, jonka tuo yllätys oli äsken
aiheuttanut, mutta jonka hän oli hetkeksi unhottanut.
"Mitä tahtoisit minun tekevän?"
"En mitään muuta kuin ole kiltti äläkä puhu ainakaan vielä sanaakaan
aikeistani isällesi äläkä herra Marshille. En ole asiastani vielä
aivan varma, ja asiain näin ollen ei selkkauksia ja -- ikävyyksiä ehkä
voitaisi välttää. Suunnitelmani menestys merkitsee, näetkös, minulle
niin äärettömän paljon, etten voi ajatellakaan luopua siitä." Tyttö
nyökäytti päätään.
Toiset astuivat samassa huoneeseen, ja Boyd sanoi jäähyväiset.
Tullessaan hän oli ollut toivehikas ja riemuitseva, mutta nyt häntä
vaivasi kumma levottomuus, ja mieli oli täynnä pahoja aavistuksia.
Willis Marsh ei sitävastoin tuhlannut hetkeäkään vapautuakseen
synkkyydestään Boydin poistuttua ja näyttipä olevan vielä tavallista
toivehikkaampi ja huolettomampikin. Mikä sitten lieneekin ollut
syynä hänen hetkelliseen hajamielisyyteensä, ei hän voinut olla
ajattelematta että hänellä oli viime aikoina ollut erinomaisen
hyvä onni, ja kun neiti Wayland alkoi heti kilpailijan mentyä ensi
kerran heidän tuttavuutensa aikana osoittaa vilkasta mielenkiintoa
hänen harrastuksiaan kohtaan kyselemällä tarkoin, minkälainen hänen
toiminta-alansa oikein oli ja minkälaisissa olosuhteissa hän päivänsä
vietti pohjolassa ollessaan, oli hänen tyydytyksensä täydellinen.
Tuo aina niin ylhäisen arvokas neiti Wayland oli nyt niin hilpeä ja
luonnollinen, että kun herra Wayland vihdoin pyysi anteeksi ja poistui
kirjastoon, tunsi Marsh ratkaisevan hetken tulleen.
"Tämä on ollut minulle voittojen päivä", virkkoi hän lopuksi,
"enkä lepää ennenkuin olen kruunannut sen hyvän onneni suurimmalla
saavutuksella."
"Älkää olko ahne", varoitti tyttö.
"Miehelle ominaista."
Mildred naurahti. "Käytettyänne taipuvaista isäparkaani hyväksenne,
tahdotte nyt menetellä samoin hänen viattoman tyttärensä kanssa. Eikö
kunnianhimollanne ole mitään rajaa?"
"Kyllä, mutta sen saavutan vain teidän avullanne."
"Älkää ottako minua lukuun; olen olennoista häilyväisin."
"Toivoa en rohkenekaan, mutta varmuus minun täytyy saada."
"Varoitan teitä."
"Siitä huolimatta aion yrittää vaikka -- vaikka en tiedäkään, miten
oikein alkaa. Se, mitä aion teille sanoa, ei liene teille mitään uutta,
mutta minulle kyllä -- sen vannon -- ja merkitsee minulle kaikki. En
ole siitä milloinkaan ennen puhunut -- teidän on täytynyt huomata se
katseestani. Naisista en ole koskaan paljonkaan välittänyt -- olen
luonteeltani juro, -- mutta --"
"Pyydän, älkää --" keskeytti tyttö hiljaa, mutta Marsh jatkoi:
"Teidän täytyy tietää, että rakastan teitä. Jokaisen miehen täytyy
teitä rakastaa, mutta ei kuitenkaan enemmän kuin minä. Voisin -- voisin
vannoa runollisia lemmenvaloja joukoittain neiti -- Mildred, mutta
sellainen ei miellytä minua. Teette minut hyvin onnelliseksi, jos --"
"Olen pahoillani --"
"Tiedän. Puhun kömpelösti, mutta koko sydämestäni. Isänne suostuu
kyllä, siitä olen varma, niin että ratkaisu on aivan teidän
vallassanne."
Tyttö käsitti heti, että mies oli aivan tosissaan ja odotti selvää
vastausta, minkä antaminen ei tuntunut kuitenkaan niinkään helpolta,
sillä miehen koko olemuksessa oli jotakin peloittavan voimakasta,
joka ei kärsinyt minkäänlaista vastarintaa. Marsh alistui kuitenkin
odottamattoman nöyrästi ja kohteliaasti välttämättömyyteen kohoten
siten suuresti tytön silmissä.
"Onhan se kovaa", hymyili hän, "mutta älkää antako tämän millään
tavalla väleihimme vaikuttaa. Toivon olevani tänne aina yhtä
tervetullut ja saada nähdä teitä yhtä paljon kuin ennenkin."
"Enemmänkin, jos tahdotte."
"Alanpa aavistaa, että tuo herra Emerson on oikea onnenpoika". Hän
hymyili yhä.
Mildred ei ollut tarkoitusta ymmärtävinään ja vastasi:
"Boyd ja minä olemme vanhat ystävät."
"Minulla on kerrottu niin", ja Marsh hymyili jälleen samalla tavoin.
Tuossa hymyssä oli jotakin ärsyttävää -- jotakin merkillisen varmaa,
mikä närkästytti tyttöä, ja kun Marsh sanoi hänelle jäähyväiset tuntia
myöhemmin, oli se vieläkin jäljellä.
Herra Wayland selaili parhaillaan erästä harvinaista, Englannista
saapunutta julkaisua, kun hänen tyttärensä astui kirjastoon. Hän
katsahti ylös ja kysyi:
"Onko Willis mennyt?"
"Kyllä. Hän ei tahtonut häiritä sinua jäähyväisillään." Tyttö lisäsi
hetkisen kuluttua: "Hän pyysi minua vaimokseen."
"Tietysti", hymähti vanhus, "senhän ne kaikki tekevät. No, mitä
vastasit?"
"Samoin kuin aina."
"Hm!" Herra Wayland naputteli silmälasejaan miettivästi kaunismuotoisen
nenänsä korkeaan kyömyyn. "Huonommankin voisit valita. Olen häneen
hyvin tyytyväinen ja pidän hänestä."
"Hän kykenisi epäilemättä pitämään miljoonat koossa, ja hän on
todellakin ensimmäinen, josta olen siihen nähden ehdottomasti varma,
mutta --" Tyttö teki torjuvan kädenliikkeen.
"Toivottavasti et loukannut Häntä?"
Mildredin kulmakarvat kohosivat.
"Suo anteeksi. Olisihan minun pitänyt tietää --" Isä tuijotti hetkisen
kirjaan edessään. "Olet aina niin merkillisen -- tahtoisinpa sanoa --
melkein miesmäisen jyrkkä. Saatpa nähdä, ettei heistä kukaan palaa."
"Oh, kyllä", arveli tytär. "Alton Clyde esimerkiksi --"
Herra Wayland karkoitti Clyden niin halveksivalla murahduksella,
etteivät mitkään sanat olisi voineet selvemmin ilmaista hänen
mielipiteitään tuosta nuoresta miehestä.
"Ajattelehan nyt kuitenkin vielä, ennenkuin lopullisesti päätät",
neuvoi hän. "Jos edes sattuisit muuttamaan mielesi, kuten tytöt
ylimalkaan --"
"Olen jo tehnyt sen -- heti herra Marshin mentyä."
"Hyvä!" huudahti herra Wayland.
"Niin. Olen päättänyt tulla mukananne Kalvikiin."
* * * * *
Samana iltana istui eräässä pienessä, melkein lumeen hautautuneessa
majassa Kalvik-joen jyrkällä äyräällä eräs toinen tyttö pianon
ääressä. Hennot valkoiset sormet tapailivat erään laulun säveltä,
jonka Boyd Emerson oli laulanut, ja hänen unelmoivissa silmissään
väikkyi kuva miehestä, joka kuluneissa vaatteissaan oli seisonut
hänen takanaan katseessaan pohjaton surumielisyys, miehestä, jonka
äänen hän oli vieläkin kuulevinaan. Hän löi hiljaa sävelen viimeisen
soinnun ja samassa puistatti koko hänen olemustaan epätoivoinen
nyyhkytys. Kultakiharainen pää vaipui kätten varaan, ja sydämen
soppiin kätkeytyneet muistot tulvahtivat esille; huulilla tuntui erään
unhotetun suudelman polte, ja hän oli niin orpo ja turvaton.