Huomautus, jonka Willis Marsh teki tytölle heti isän poistuttua,
osoitti, ettei tuo Annex-hotellissa sattunut kohtaus ollut häipynyt
hänen mielestään, ilmaisten myös samalla, ettei Emersonin selitys
Mildredin viittauksen johdosta johonkin uuteen yritykseen ollut
tyydyttänyt häntä.
"Sanoitte, ellen erehdy, että herra Emersonilla oli tiedossaan
jotakin parempaa kuin kullankaivaminen." Hän oli kuin lihallistunut
sydämellisyys, äänessä parahultainen annos ystävällistä mielenkiintoa.
"Olen todellakin utelias saamaan tietää, mikä yritys voi olla niin
edullinen, että se kykenee houkuttelemaan nuoren miehen teidän
viereltänne tuonne erämaahan, ja vieläpä keskellä talvea."
Neiti Waylandin välttelevä vastaus soi Emersonille tilaisuuden koota
ajatuksensa, mutta hän oli kaikesta vielä liian ymmällä voidakseen
täydellisesti eläytyä tilanteeseen. Ensinnäkin oli ehdottomasti
varottava, ettei Marsh saanut tietää mitään hänen puuhistaan, tahi
ainakin mahdollisimman vähän, sillä jos näiden suurten uutisten sarja
merkitsi hänen häviötään, minkä hän jo melkein uskoi, säästyi hän
ainakin nöyryytykseltä myöntää itse joutuneensa tappiolle. Jos hän
taas päätti pyrkiä vääjäämättä eteenpäin ja julistaa röyhkeästi sodan
trustia vastaan, oli vaitiolo ja salassapysyminen sitäkin tärkeämpi.
Jos Marsh edes aavisti, että hän ja Iso-George varustautuivat lähtemään
yhdessä Kalvlkiin -- Kalvlkiin, Marshin lujimpaan linnoitukseen
-- tekisi hän kaikkensa estääkseen heitä pääsemästä perille, mikä
tälle epäilemättä onnistuisikin. Nämä mietteet välähtivät Boydin
mieleen salamannopeasti, mutta hänen onnistui näyttää kohteliaan
välinpitämättömältä huomauttaessaan:
"Suunnitelmani eivät ole vielä kypsyneet keskusteltaviksi."
"Ehkäpä voisin niiden laadun kuultuani --"
Boyd naurahti. "Pelkään, ettei suunnitelmani, joka ohimennen sanoen
koskettelee erästä vesivoimalaitetta, kykene herättämään teidän
kaltaisenne liikemiehen mielenkiintoa." Itsekseen hän lisäsi: "Taivas
varjelkoon! Olenhan pahempi kuin Fraser mahdottomine aatteineen."
"Tuskinpa, jos huuhtomista tarkoitatte!" vastasi toinen. "Neiti
Waylandin sanoista päättäen luulin teidän luopuneen kullanetsinnästä."
"Kun on kerran sitä yrittänyt, niin ei ole muuhun halua", vastasi Boyd
huolettomasti.
"Enkö kohdannut teidät toissa iltana Annex-hotellissa?" kysyi Marsh
ikäänkuin jotakin uumoillen.
Boyd myönsi kohteliaasti.
"Olitte siellä George Baltin kanssa?"
"Aivan niin. Tutustuin häneen Nomesta lähdettyäni; hän oli niin
peräti kyllästynyt Alaskaan, että autoin häntä pääsemään takaisin
Yhdysvaltoihin."
Marshin silmät välähtivät, kun hän kuuli tämän vastenmielisen
uutisen, sillä monet pahat aavistukset olivat ahdistaneet häntä tuon
odottamattoman tapaamisen jälkeen.
"Mies, josta puhumme, on eräs omituinen ja sivistymätön hurjimus, joka
vihaa minua aivan hillittömästi", selitti hän Mildrediin päin kääntyen.
"Otin hänet kerran työhöni, mutta kun hän ei pystynyt mihinkään,
panin hänet pois, minkätähden hän on nyt leppymättömin viholliseni,
joka on uhannut henkeäni lukemattomat kerrat. Voitte siis kuvitella
hämmästykseni, kun toissa iltana näin hänen istuvan viereisessä
pöydässä eräässä täkäläisessä kahvilassa. Näin kaukana Kalvikista,
ajatelkaahan."
"Kuinka omituista!" huomautti neiti Wayland. "Entä mitä hän teki?"
"Herra Emerson pelasti tilanteen neuvokkuudellaan, niin ettei mitään
meteliä syntynyt -- muussa tapauksessa olisin ollut pakotettu
puolustamaan itseäni."
Boyd ei voinut kaikesta huolimatta olla ihmettelemättä, oliko Marsh
todellakin sellainen henkilö, miksi hänet oli kuvattu. Olihan hyvin
mahdollista, että kaikki oli vain Cherryn ennakkoluulojen ja George
Baltin vihan aiheuttamaa parjausta. Tänä iltana ainakin oli Marsh mitä
huomaavaisin ja kohteliain mies.
Kun herra Wayland palasi, oli Mildred saanut keskustelun taitavasti
ohjatuksi muille aloille. Boyd näki nyt yht'äkkiä tuon raharuhtinaan
aivan uudessa valossa. Tähän iltaan saakka hän oli nähnyt tässä
vain tulevan vaimonsa isän, jäykän ja itsevaltiaan vanhuksen,
jonka puolittain halveksiva suvaitsevaisuus, niin loukkaavaa kuin
se usein olikin, ei ollut vielä kertaakaan kärjistynyt avoimeksi
vihollisuudeksi. Nyt oli toisin. Wayne Wayland oli nyt hänen
kilpailijansa, jolta hän ei voinut toivoa vähintäkään armeliaisuutta
tahi sääliä niin pian kuin ilmeni, että heidän taloudelliset etunsa
olivat keskenään ristiriidassa. Hän tunsi vanhuksen siksi hyvin. Mitään
vakavampaa yhteentörmäystä ei ollut vielä sattunut, mutta totuuden
täytyi tulla ilmi ennemmin tahi myöhemmin, ja kun tuo jykeväleukainen,
rautatahtoinen mies saa kuulla, että nuorukainen, jolle hän oli kotinsa
avannut ja jota hän oli pitänyt jotakuinkin vaarattomana, oli rohjennut
asettua hänen tielleen, ei hänen närkästyksellään ole mitään rajaa.
Samalla selveni Emersonille oman asemansakin kierous. Hän oli kuullut
salaisuuksia, jotka eivät häntä koskeneet, mutta joita hän saattoi
käyttää hyväkseen, ja kun vielä tämä tuli Waylandin tietoon, pitäisi
vanhus häntä ei vain julkeana ja tunkeilevana vihollisena, vaan myös
petturina, joka oli armotta murskattava.
Yritys, jonka menestyksestä hän oli tunti sitten ollut niin varma
ja johon hän oli uhrannut niin paljon työtä ja huolta, näytti nyt
aivan toivottomalta. Jo ajatuskin koettaa pitää puolensa noita miehiä
vastaan, joilla oli käytettävänään varoja ja kokemusta rajattomasti,
tuntui hänestä niin mahdottomalta, että hän tuli melkein sairaaksi. Hän
tiesi, ettei häntä olisi huolittu mukaan, vaikkapa hänen yrityksensä
olisi ollut jo valmis ja käynnissäkin. Wayne Waylandin käytös oli
ilmaissut sen jo kauan sitten, ja keskieräisine suunnitelmineen hänelle
olisi vain naurettu. Kaikki kilpailu oli sitäpaitsi päätetty säälimättä
tukahduttaa.
Boyd aivan hätääntyi. Jos tämä suunnitelma raukeisi, niin mikä
sitten neuvoksi? Oliko enää muuta jäljellä, oman toimeentulonsakin
ansaitakseen, kuin palata takaisin kullankaivajan mieltäsynkistävään
ja katkeraan yksinäisyyteen? Nyt hänellä olisi kyllä ollut rohkeutta
pakottaa herra Wayland myönnytyksiin, mutta nyt oli Mildred itse
peruuttanut lupauksensa suostua avioliittoon, joka olisi erottanut
hänet heti olosuhteista, joihin hän oli tottunut. Jos hän tahtoi saada
tytön omakseen, täytyi hänen pelata tämä uhkapeli loppuun saakka, kävi
miten kävi.
Ilmoitus, että päivällinen oli valmis, keskeytti hänen synkät
mietteensä, ja hän meni ruokailuhuoneeseen herra Waylandin kanssa, joka
pujotti kätensä hänen kainaloonsa ikäänkuin tahtoen siten varata Willis
Marshille tilaisuuden seurustella häiritsemättä Mildredin kanssa.
"Merkillinen mies", kuiskasi vanhus Marshia tarkoittaen --
"kykenevimpiä liikemiehiä, mitä olen milloinkaan tavannut."
"Niinkö?"
"Aivan totta. Hänellä on sitäpaitsi aina satumaisen hyvä onni, niin
että kaikki hänen yhtiötoverinsa aivan jumaloivat häntä. Jos olisin
teidän asemassanne, poikaseni, ottaisin hänestä oppia, sillä hän sopii
esikuvaksi kenelle hyvänsä."
Päivällispöydässä puheltiin ensin aivan ylimalkaisista asioista, mutta
sitten johti neiti Wayland, omituista kyllä, keskustelun takaisin
äskeiseen uomaan alkaen kysellä kaikenlaista tuosta vasta perustetusta
Pohjois-Amerikan säilykeyhtiöstä ja osoittaen niin poikkeuksellista
mielenkiintoa tätä isänsä uutta yritystä kohtaan, ettei herra Wayland
voinut olla siitä huomauttamatta.
"Mikä kumma sinua oikein vaivaa, Mildred?" ihmetteli hän. "Ethän ole
milloinkaan ennen puuhistani välittänyt."
"Älä nyt nolaa minua, isä kiltti", pyysi hän. "Olen aivan tosissani,
tahtoisin niin mielelläni kuulla kaikki tuosta uudesta trustistasi.
Pieni maailmani alkaa ehkä kyllästyttää minua."
"Neiti Mildred on todellakin isänsä tytär", huomautti Marsh
ihailevasti. "Mutta pelkään, ettei asia huvita herra Emersonia?"
"Oh, kyllä", vastasi Mildred hymyillen. "Eikö totta, Boyd?"
Puhuteltu punehtui kiusallisesti vastatessaan myöntävästi.
"Kertokaahan nyt, olkaa niin hyvä", jatkoi tyttö. "Ette voi kuitenkaan
muuta ajatellakaan, eikähän täällä ole multa kuin me neljä. Puhelkaamme
siis vapaasti ja luonnollisesti, sillä tämmöinen kaavamainen seurustelu
on hirvittävän väsyttävää."
"No, no!" huudahti hänen isänsä. "Seuraukset yhdessäolosta noiden
kesyttömien lännen miesten kanssa alkavat jo näkyä." Hän oli selvästi
hyvillään tyttärensä odottamattomasta innostuksesta ja valmis
noudattamaan tämän mielijohdetta.
Hän ja Marsh todellakin aivan pulpahtelivat riemusta saatuaan työn,
johon he olivat uhranneet kuukausia, onnelliseen päätökseen, niin ettei
tarvinnut paljonkaan houkutella saadakseen heidät puhumaan Mildredin
toivomaan suuntaan. He kertoivat avomielisesti vaikeuksista, joita
heillä oli ollut tuon jättiläisyrityksen perustamiseen, kuvasivat
leikkiä laskien vastoinkäymisiä, jotka olivat uhanneet tehdä tyhjäksi
kaikki heidän saavutuksensa, ja imartelivat toistensa sitkeyttä ja
neuvokkuutta.
Emerson tunsi olonsa yhä kiusallisemmaksi. Hän ihmetteli, mahtoiko
Mildredillä olla joku määrätty tarkoitus ja mahtoiko tällä olla
aavistustakaan siitä, mitä tämä kaikki hänen suunnitelmilleen
merkitsi. Ja kuta pitemmälle jouduttiin, sitä selvemmin hän käsitti,
minkä peloittavan muurin Mildredin isä oli aivan tietämättään heidän
välilleen nostanut.
"Tähän saakka olemme saaneet työskennellä voimia säästelemättä",
sanoi Wayne Wayland lopuksi, "mutta tulevaisuudessa toivon saavani
nauttia hedelmistä. Nyt olen väsynyt. Olen jo kauan suunnitellut
pientä virkistysmatkaa johonkin ja nyt luulen, että teen keväällä
tutkimusmatkan Pohjois-Amerikan säilykeyhtiön työmaille. Yhdistän siten
huvin ja hyödyn."
"Inhoathan matkustamista aivan yhtä paljon kuin minäkin", huomautti
Mildred.
"Tämä on aivan toista. Ensimmäinen varajohtaja tarjoaa huvipurtensa,
joka on parhaillaan Tyynen meren rannikolla, ensi kesän ajaksi
johtokunnan käytettäväksi."
"Kuinka kauas aiotte mennä?" kysyi Boyd.
"Marshin asemalle saakka."
"Kalvikiinko?"
"Niin on tarkoitus", puuttui Marsh puheeseen. "Maisemat ovat ihanammat
kuin Norjassa, ja ilmasto on kerrassaan suloinen. _The Grande Dame_ on
sitäpaitsi länsirannikon mukavin alus ja niin tilava, että johtokunnan
jäsenet voivat tehdä perheineen ihanteellisen matkan jäätiköiden
reunustamien vuonojen ja keskiyön auringon satumaahan. En voi sille
mitään, neiti Wayland, että kuvaukseni kuulostaa hieman itsekkäältä,
sillä toivon teidän tulevan mukaan."
"Olen varma, ettet katuisi sitä, Mildred", lisäsi herra Wayland.
Boyd tuskin uskoi korviaan. Hekö Kalvikiin? Erämaahan, paikkaan, joka
ei ollut edes kartalle merkitty! Entä jos niin kävisi -- olisiko
hänellä rohkeutta toteuttaa hurja suunnitelmansa? Tuo kaikki tuntui
aivan mahdottomalta! Hän toivoi, että Mildred myöntyisi, mutta pelkäsi
samalla, että Marsh voisi tuommoisella matkalla saada kovin suuren
vaikutusvallan tyttöön nähden. Tämä katsoi kuitenkin nähtävästi vain
omaa mukavuuttaan, koska hän vastasi:
"Varmasti! Olen kovin huono purjehtija enkä pelkää mitään niin kuin
merimatkaa."
"Mutta tätä kannattaa todellakin tuumia", kehoitteli isä. "Teemme
todellisen löytöretken, jota ajatellessani olen yhtä jännittynyt kuin
maalaispoika sirkukseen päästessään."
Marsh auttoi häntä pannen kaiken kaunopuheisuutensa liikkeelle, mutta
Emersonin hämmästykseksi näytti tytön päätös vain lujittuvan.
"Näköaloista ja maisemista pitäisin kyllä", sanoi hän katsahtaen
Boydiin, "mutta toiselta puolelta en välitä mistään sellaisesta, joka
on jylhää ja karua; säilyketehtaista kuulen mieluummin puhuttavan kuin
että kävisin niitä katsomassa. Niiden tuoksua en varmastikaan sietäisi,
ja sitäpaitsi kieltäydyn rupeamasta merikipeäksi." Katseessa oli uhmaa,
jota Emerson ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.
"Olen suuresti pahoillani", tunnusti Marsh vilpittömästi. "Maassamme ei
ole ketään naisia, näettekös, ja kuusi kuukautta ilman sanaakaan tahi
hymyäkään ihastuttavan sukupuolenne puolelta saa miehet vihaamaan sekä
itseään että tovereitaan."
"Eikö siis Alaskassa olekaan naisia?" kysyi tyttö.
"Kaivosleireissä kyllä, mutta me kalastajat elelemme yksinäisyydessä."
"Entä alkuasukkaat, nuo siveät ja arat intiaanityttöset? Muistan
lukeneeni niistä."
"Hirveitä olentoja", selitti Marsh. "Latuskanenäisiä ja hyvin -- hyvin
likaisia."
"Ei sentään aina!" Tämä odottamaton ja jyrkkä vastaväite osoitti, ettei
Boyd voinut enää hillitä huonoa tuultaan ja vastenmielisyyttään Marshia
kohtaan. "Olen nähnyt hyvinkin miellyttäviä alkuasukasnaisia, etenkin
sekarotuisia."
"Missä sitten?" kysyi toinen epäilevästi.
"Esimerkiksi Kalvikissa."
"Kalvikissa!" huudahti Marsh.
"Niin juuri. Tunnettehan Chakawanan, tytön, jota sanotaan
'Lumilinnuksi'?"
"En."
"Hän ainakin tuntee teidät sangen hyvin."
"Ah, jokin salaisuus!" huudahti neiti Wayland.
Marsh sinkahutti Boydiin terävän katseen, ennenkuin hän vastasi:
"Otaksun teidän tarkoittavan Constantinen sisarta. Puhuin vain
ylimalkaan -- onhan luonnollisesti poikkeuksiakin. Samalla myönnän
erehtyneeni, kun sanoin, ettei Kalvikissa ole ainoatakaan valkoihoista
naista. Herra Emerson on luultavasti tavannut Cherry Malotten?"
"Kyllä"! myönsi Boyd. "Hän oli meitä kohtaan erittäin ystävällinen."
"Lisää paljastuksia", nauroi neiti Wayland. "Kuka hän on, pyydän?"
"Sen tahtoisin sangen mielelläni tietää", vastasi Emerson.
"Suurenmoista!" huudahti Mildred. "Ensin kaunis intiaanityttö ja
sitten eräs salaperäinen valkoinen nainen! Kalvik on varmaankin hyvin
mielenkiintoinen paikka."
"Tämä valkoinen nainen ei ole suinkaan mitenkään salaperäinen", vastasi
Marsh. "Hän on aivan tyypillinen -- miten nyt sanoisin, tuommoinen
kaivosleireissä aivan tavallinen olio, joka on sattunut ajautumaan
tiellemme."
"Ei suinkaan", huudahti Boyd vihaisesti. "Neiti Malotte on hieno
nainen" -- Marsh naurahti lyhyesti -- "ja kun vertaa hänen käytöstään
muihin Kalvikin valkoihoisiin, vie hän ehdottomasti voiton."
Marsh kohotti hiukan kulmiaan ja virkkoi sitten Mildredille
anteeksipyytävästi: "Hän ei ole sellainen, josta kannattaisi
keskustella."
"Mistä te sen tiedätte"? kysyi Cherryn sankari. "Voitteko moittia häntä
jostakin?"
"Hän on saanut Kalvikissa paljon häiriötä aikaan ja on aiheuttanut
meille suurta harmia."