Emerson katsahti ylös. "Missä on Uyak Bay?"

"Kodlakin saarella", vastasi iso George päätään kääntämättä ja jatkoi

kuulusteluaan.

"Millä oikeudella laivaväki sivuuttaa tämän paikan aution

säilyketehtaan takia? Eihän Uyakissa ole ketään tähän vuodenaikaan!

Yhtiön juonia kaikki, sanon minä."

"Laiva ei ole minun, joten en mahda sille mitään", sanoi Petellin.

"Miksi ette tulleet muutamia päiviä ennen"?

"Kadunpa totisesti, että suostuin odottamaan solan edustalla", virkkoi

Emerson synkästi. "Ilma ei olisi voinut olla ensimmäisenäkään päivänä

kurjempi kuin mitä se oli toiselle puolelle saapuessamme."

Iso George oli huomaavinaan sanoissa jonkinlaista moitetta

varovaisuutensa johdosta ja pyörähti kiukkuisesti puhujaan päin,

mutta kohdatessaan Emersonin katseen hän malttoi mielensä ja siepaten

lakkinsa ryntäsi ovesta ulos kuumenneita veriään jäähdyttelemään.

"Milloin arvelette laivan tulevan Uyakiin?" kysyi Emerson.

"Viikon kuluttua korkeintaan."

"Onko sinne pitkäkin matka?"

"Eikö mitä -- noin viisikymmentä penikulmaa vain", hymähti Petellin,

mutta huomatessaan omituisen välähdyksen vieraan silmissä hän lisäsi

kiireesti: "Mutta sinne ette pääse. Uyak Bay on salmen-toisella

puolella -- Shelikoffin salmen, ymmärrättehän."

"Mitäs siitä! Voimmehan vuokrata purjeveneen ja --"

"Täällä ei ole nykyjään ainoatakaan, sittenkuin menetin omani viime

vuonna merisaukon metsästyksessä."

"No, pienempiä veneitä ja alkuasukkaita, jotka vievät meidät yli,

lienee sentään aina saatavissa? Tottahan täällä veneitä on?"

"Ei muita kuin nahkaisia -- kajakkeja ja bidarkoja -- tiedättehän, ja

tähän vuoden aikaan on ylimeno sitäpaitsi sula mahdottomuus. Myrskyt

raivoavat taukoamatta, ja Shelikoffin salmi on tämän rannikon vaikein

ja vaarallisin paikka. Ei ole muuta neuvoa kuin odottaa."

Emerson vaipui tuolilleen ja painoi päänsä kätten varaan.

"Haukatkaahan hieman aamiaista", kehoitti isäntä, mutta toinen ravisti

vain päätään. Mies katsahti häneen ymmällään, ja poistui sitten omia

tehtäviään toimittelemaan.

"Olen kuullut puhuttavan tuosta Shelikoffin salmesta", huomautti

Fraser. "Satuin kerran erään karhunmetsästäjän seuraan, joka oli

Kodiakista kotoisin, ja hän kertoi, että tuo paikka on talvisaikaan

todellinen helvetti." Kun Emerson ei virkkanut mitään, lisäsi

seikkailija värittömissä silmissään huolestunut katse: "Olen tähtenne

vilpittömästi pahoillani, toveri, mutta ehkäpä tässä sentään joku neuvo

keksitään, niin että älkää nyt olko noin masentunut."

Emerson istui kauan hievahtamatta tuleen tuijottaen, mutta nousi sitten

äkkiä, ikäänkuin jotakin olisi pälkähtänyt hänen päähänsä, ja astui

ulos. Hän suuntasi kulkunsa rannalle, jossa kylän kaikki kanootit

olivat, ja aloitti huolellisen tarkastelun. Viisitoista minuuttia

myöhemmin hän huusi Baltille, joka myös ilmestyi rannalle:

"Kaikki hyvin! Laivan tavoitamme vielä!"

"Miten sitten?" ärähti kalastaja.

"Täällä rannalla on jotakuinkin tilava, avonainen, nahkainen vene,

oomiak, tiedättehän, jonka vuokraamme. Sitten palkkaamme pari intiaania

viemään meidät Uyakiin."

"Mahdotonta", murahti iso George. "Shelikoffin salmi on tähän

vuodenaikaan paikka, johon höyrylaivatkaan eivät mielellään nokkaansa

pistä."

"Mutta matkahan on vain viisikymmentä penikulmaa."

"Sellaisilla vesillä on viisikymmentä penikulmaa avoveneessä sama kuin

viisisataa -- ellette ole aivan erikoinen onnen poika."

"Mutta muuta mahdollisuutta ei ole. Tuletteko mukaan?"

"Menkäämme Petellinin puheille", vastasi iso George.

Kun isäntä kuuli asian, alkoi hän tehdä kiihkeitä vastaväitteitä.

"Kesällä kyllä, mutta ei nyt", sanoi hän. "Aivan mahdotonta. Salmi

on aina vaarallinen, ja ilmakin on liian kylmä istua koko päivä

avonaisessa veneessä -- palellutte kuoliaaksi."

"Aiomme kuitenkin koettaa."

"Ei, ei, ei! Jos nousee myrsky, niin hukutte varmasti. Eksytte

suunnasta ja --"

"Onhan meillä kompassi. Hankkikaa nyt meille tarpeellinen miehistö,

niin olette kunnon mies. Muusta huolehdin itse."

"Olen varma, etten saa ketään lähtemään", selitti kauppias. "Kaikki

tietävät, mitä se merkitsee, ja --"

"Hakekaa miehet tänne, niin saan puhella heidän kanssaan", keskeytti

Emerson, jolloin kauppias lähti kylän päällikköä etsimään pudistellen

päätään vieraiden mielettömyydelle.

Kun Balt ja Emerson astuivat sisään, huomasi Fraser heti heissä

tapahtuneen muutoksen ja tiedusteli, mitä oli tapahtunut.

"Aiomme soutaa tästä salmen yli veneellä", selitti iso George.

"Mitä! No, ei ikinä! Onko nyt mielettömämpää kuultu! Ettekö käsitä --"

"Kyllä", keskeytti Emerson tylysti. "Teidän ei tarvitse tulla mukaan."

"Sanomattakin selvää. Vai luuletteko minun kykenevän sellaiseen? Kun

olen kerran hädin tuskin päässyt näin pitkälle, en aio enää jättää

mitään sattumien varaan."

"Voittehan odottaa postilaivaa."

"Voin kyllä, ja sen varmasti teenkin. Matkustan turvallisesti tästä

lähtien, niin että voitte olla huoletta."

Toivo tavoittaa postilaiva antoi Baltille ja Emersonille uutta

rohkeutta, mutta kun kauppias palasi kylän päällikkö ja muutamia

metsästäjiä mukanaan, kohtasi heidän ehdotuksensa mitä lujinta

vastarintaa, jota ei rahan mahtikaan kyennyt murtamaan. Käyttäen

venäläistä tulkkina Emerson pyyteli ja houkutteli latoen viimeiset

kolikkonsakin pöydälle, mutta turhaan. Miehet pudistivat vain päätään

ja puhelivat keskenään.

"He sanovat, että pakkanen on aivan liian ankara", selitti Petellin.

"He paleltuvat, eikähän kuolleilla ole rahoista mitään hyötyä."

Eräs alkuasukas virkkoi: "Tämä kuu on kaikista myrskyisin, ja avonaisen

veneen upottavat aallot heti."

"Sittenhän he voivat viedä meidät yli bidarkoilla", väitti Emerson,

joka oli nähnyt rannalla useampia näitä pienempiä aluksia, jotka ovat

mursun nahasta tehtyjä pitkiä aivan umpinaisia kanootteja, keskellä

pieni aukko soutajaa varten. "Eihän heidän ole pakko palata samaa tietä

takaisin, vaan voivat odottaa Uyakissa postilaivaa. Maksanhan niin

suuren palkan, etteivät he saa kymmenessä vuodessa kokoon sellaista

summaa."

Petellin teki parastaan, mutta intiaaneja ei saanut mikään taipumaan.

Kun miehet tekivät lähtöä, sanoi Emerson:

"Kysykää, mitä he tahtovat yhdestä bidarkasta."

"Sata dollaria", ilmoitti Petellin hetkisen neuvoteltuaan.

Emerson kääntyi Georgeen päin. "Luuletteko meidän tulevan kahden

toimeen?"

Kalastaja epäröi. "Kaksi on liian vähän", vastasi hän, "mutta hankkikaa

joku kolmas, niin olen valmis."

Emerson alkoi jälleen neuvotella intiaanein kanssa, mutta nyt olivat

vastaukset ehdottomasti kieltävät. Yksinään, ilman ainoatakaan oman

heimon miestä, joka oli taitava ja kestävä meloja ja johon saattoi

ehdottomasti luottaa, ei kukaan heistä tohtinut ajatellakaan matkalle

lähtöä. Näytti jo aivan siltä kuin kohtalo olisi vierittänyt viimeisen

ja ylitsepääsemättömän esteen noiden kahden valkoisen miehen tielle,

kun samassa "sormeton" Fraser, joka oli vaiti kuunnellut neuvottelua,

lausui katkeralla ja soimaavalla äänellä:

"Eipä taida olla sitten taas muita kuin minä jäljellä. Niinhän se on

aina ollut, hitto soikoon."

_"Tekö"!_ huudahti Emerson äärimmilleen hämmästyneenä ja voimatta

oikein uskoa korviaan. Mieshän oli aina kammoksunut kaikkia rasituksia

ja kieltäytynyt järkähtämättömän johdonmukaisesti tyytymästä

yrityksiin, jotka olivat vähänkin uhkarohkeat.

"Niin, _mielelläni_ en tätä tee", kiivastui Fraser, "siitä voitte panna

vaikka päänne pantiksi, mutta kun nämä arvon herrat" -- päännykäys

intiaaneihin päin -- "ovat liian viisaat lähtemään mukaanne, niin

eihän ole muuta neuvoa kuin että minä lähden. Vai mitä?" Hän katseli

ärsyttelevästi vuoroin kumpaakin.

"Osaatteko hoidella venettä?" tiedusteli iso George.

"Osaanko hoidella venettä!" toisti Fraser halveksivasti hymähtäen.

"Kaikkea sitä vielä kysyykin, aika mies. Ettehän suinkaan luule

olevanne ainoa inhimillinen olento, joka on milloinkaan airoja

kädessään pidellyt, vaikka kämmenissänne onkin pannukakun kokoiset

känsät? Olin ensimmäinen Miles Canon'illa, ja vuonna '98 ansaitsin

suuren kilparynnäkön kestäessä soutajana kauniit summat. Viisikymmentä

dollaria taipaleelta, joka kesti vain kolme minuuttia. Sepäs oli rahan

tuloa se! Osaanko hoidella venettä? Kyllä, hyvät herrat, sen taidon

kyllä osaan."

"Mutta kuulkaahan nyt, Fraser", virkkoi Emerson. "Pelkään, ettette ole

vielä kyllin toipunut kyetäksenne mukaamme. Voihan käydä niin, että

saamme meloa taukoamatta neljäkymmentäkahdeksankin tuntia vasten tuulta

ja virtoja. George ja minä jaksamme kyllä, mutta kuten itse parhaiten

tiedätte, ette te --"

Fraser pyörähti kiukkuisesti puhujaan päin.

"Lopettakaa nyt jo, taivaan tähden!" huudahti hän. "Otaksun teillä

olevan sen verran hienotunteisuutta, ettette enää toitota korvaani,

miten lujilla olitte tähteni Katmai-solassa. Tiedättehän minun uupuneen

vain senvuoksi, että jalkani olivat hankautuneet verille. Elleivät

raajani olisi olleet niin kelvottomat, olisi ylimeno ollut kuin leikin

tekoa, mutta jalkani olivat verillä. Ymmärrättekö? _Jalkani olivat

verillä_." Hän nousi vaivalloisesti ja lisäsi: "Mutta tänään en lähde

minnekään. Olen vielä liian heikko ja kintaanikin ovat kelvottomat. Jos

odotatte, kunnes olen toipunut niin paljon, että voin kuolla mukavasti,

niin menkää ja ostakaa tuo vene, tuo mielettömien surma; teemme

sitten itsemurhan kaikki yhdessä." Hän loi kumppaneihinsa närkästystä

uhkuvan katseen ja lyyhäsi huoneesta, toisten voimatta edes hymyillä

hämmästykseltään.

Pariin päivään ei tehty mitään muuta kuin lepäiltiin ja koottiin

voimia, ja toisen päivän iltana ilmoitti Fraser jurosti ja

vastahakoisesti olevansa valmis lähtemään seuraavana aamuna, minkä

kuultuaan toiset ryhtyivät heti matkavalmistuksiin. Eväitä ja

juomavettä varattiin runsaasti ja rannalta valikoitiin paras kanootti,

joka oli kuitenkin sangen heikko ja vaappera talvista merimatkaa varten.

Tuuli oli tyyntynyt päivä päivältä heidän saavuttuaan Katmaihin, mutta

siitä huolimatta näytti niemien välistä siintävä salmi kovin synkältä

ja uhkaavalta. Petellin alkoi jälleen estellä, mutta miehet eivät

olleet hänen pyyntöjään kuulevinaankaan, vaan menivät levolle siinä

varmassa vakaumuksessa, että varhain aamulla lähdettäisiin, heräten

yöllä raivoisan myrskyn pauhinaan, joka pani tuon ankkurikettingeillä

tuetun rakennuksen huojahtelemaan. Fraser riemuitsi, ja Baltin otsa,

joka oli ollut täynnä huolestuneita ryppyjä, kirkastui, mutta Emerson

oli synkkä ja sanaton. Myrsky riehui kolme vuorokautta tyyntyen sitten

yhtä äkkiä kuin oli puhjennutkin, mutta maininkien pauhu rantaa vasten

ei vaimentunut moneen tuntiin, Emersonin tuijottaessa niiden hyrskyihin

toivottomin ja masentunein katsein. Kun he vihdoin uskalsivat lähteä

liikkeelle -- päivälleen viikon kuluttua Katmaihin tulon jälkeen --

kävi nienten ulkopuolella niin ankara aallokko, että he pääsivät

hädin tuskin kylään takaisin, läpimärkinä, masentuneina ja melkein

puolikuolleina kylmästä ja väsymyksestä. Vaikka Fraser oli täydelleen

toipunut vammoistaan, valitti hän alituisesti vaivojaan, niin että iso

George menetti vihdoin malttinsa ja ärjäisi:

"Vaiti ja paikalla! Eihän teitä ole kukaan pakottanut! Menen vaikka

yksin, ennenkuin rupean kuuntelemaan aamusta iltaan tuota ruikutusta."

"Niin juuri", vahvisti Emersonkin, joka oli myös kyllästynyt

seikkailijan nalkutukseen. "Koetamme suoriutua ilman häntä."

"Vai niin, vai niin?" puhisi Fraser. "Nyt kun olen kyllin terve

kyetäkseni tekemään tuon matkan, ette huoli minusta, vaan jätätte

minut tämän lihavan ryssän armoille. Jaksan sen, minkä toisetkin,

eikähän tämä ole vielä mitään. Sanoin tulevani mukaan, ja minä tulen!

Niin juuri, hyvä herra! Ennen hukun kuin jään tänne tuon venäläisen

pyöriäisen seuraan. On tämäkin paikka!"

"Olkaa ja käyttäytykää sitten kuin mies."

"Te nielette valituksenne, mutta minun laitani on, näettekös, toisin.

Kärsimysten hetkinä virkistyn aina, kun saan olla hiukan äänessä."

Petellin herätti heidät jälleen päivän valjetessa, ja he lähtivät

matkaan, nyt paremmalla onnella, sillä aallokko oli tyyntynyt niin

paljon, että uskallettiin nienten suojasta aavalle merelle. Monta sanaa

ei vaihdettu, sillä jokainen ymmärsi tilanteen vakavuuden ja oudon

aluksen hoiteleminen vaati kaiken huomion. Bidarka on norsunnahasta

tehty, pitkä ja kaitainen, kanootin tapainen alus, jossa soutajat

istuvat pohjalla toistensa takana kukin aukossaan. Pysyäkseen kuivana

oli jokainen vetänyt ylleen väljän "kamlikan" eli hylkeenrakoista

valmistetun umpinaisen paidan tapaisen sadetakin, joita alkuasukkaat

käyttävät merimatkoillaan. Päähine vedetään syvään otsalle ja

kiristetään vetonauhalla tiukasti kasvojen ympärille ja hihansuut

sidotaan samoin ranteisiin, ja kun lähdetään bidarkakanootilla

jollekin pyyntiretkelle, kiinnitetään helmat samanlaisella, kauhtanaan

vartavasten sovitetulla vetonauhalla istuinaukon reunaan, jolloin alus

on aivan vedenpitävä minkälaisessa myrskyssä hyvänsä. Mutta valkoiselle

miehelle on keksintö hankala, ja kun bidarkan hoiteleminen ja melominen

vaatii vielä suurempaa taitoa kuin kanadalaisen puunkuorikanootin,

saivat matkamiehet pinnistää voimansa ja kestävyytensä äärimmilleen.

Mainingit heittelivät hentoa alusta kuin korkkia, ja kylä, joka tuntui

äkkiä niin turvalliselta lämpimine majoineen ja pehmeine vuoteineen,

häipyi yhä kauemmaksi taakse. Kansi ja melat peittyivät vähän väliä

paksuun jääkuoreen, jonka irroittaminen oli sangen hankalaa, ja

mereltä puhaltava purevan kylmä viima tunkeutui luihin ja ytimiin

taukoamattomasta työskentelystä huolimatta. Edessä oli viidenkymmenen

penikulman taival, joka merkitsi kahdentoista tunnin keskeytymätöntä

melomista, mutta he olivat toivehikkaalla mielellä, sillä ilma näytti

kerrankin olevan heille suotuisa, ja rannikko kukkuloineen alkoi

vähitellen häipyä harmaan taivaanrannan taa. He söivät tiheään,

sillä pohjolassa tarvitsee elimistö runsaasti polttoainetta, ja

keskipäivällä oltiin jo niin kaukana salmen levottomasti kohoilevalla

selällä, että Kodiak-saaren rannikko oli selvästi näkyvissä.

Mutta silloin alkoi tuuli kiihtyä, ikäänkuin se olisi kyllästynyt

leikkimään heidän kanssaan, ja pian oli miehillä täysi tosi edessä,

kun tuuli oli samalla kääntynyt vastakkaiseksi, nostattaen vaikean

ristiaallokon, jossa kanootti kieppui ja kääntyili puoleen ja toiseen

soutajien ponnistuksista huolimatta. Kulku hidastui, mutta tuuli pysyi

sentään niin heikkona, että he jaksoivat pitää kanootin kulussa ja

oikeassa suunnassa, ja kun päivä kallistui iltaan, meloivat he yhtä

hellittämättä eteenpäin toivoen, että tuuli tyyntyisi pimeän tullen.

Kello oli melkein yhdeksän seuraavana aamuna, kun Uyakin säilyketehtaan

vartija näki erään alkuasukaskanootin pyrkivän työläästi lahden

perukkaan. Kanootti läheni hitaasti, ja kun hän riensi rannalle,

huomasi hän hämmästyksekseen, että soutajina oli kolme valkoista

miestä, jotka olivat niin puutuneet ja kohmettuneet, että hänen

täytyi auttaa heidät ylös. Yksi oli jo aivan tajuton, mitä vartija ei

lainkaan ihmetellyt kuultuaan mistä miehet tulivat. Sitä hän kuitenkin

kummasteli, että eräs toinen joukosta purskahti itkuun, kun hän kertoi

laivan lähteneen edellisenä iltana. Hän antoi heille virkistäviä

lääkkeitä ja keitti lämmittävää ruokaa, sillä sekä Balt että Emerson

olivat molemmat kuin unissakävijät, ja Fraser niin heikko, ettei hän

tajuihinsa tultuaan kyennyt seisomaan.

"Olipa ikävää, ettette päässeet tänne eilen illalla", surkutteli

vartija. "Laiva käy täällä vain kerran kuussa."

"Viipyykö se kauankin Kodiakissa?" kysyi iso George.

"Kapteeni sanoi viettävänsä joulun siellä. Katsotaanpas -- tänään on 22

-- se lähtee Juneau'hin 26:nnen aamuna; siis kolme päivää."

"Meidän täytyy tavoittaa se", huudahti Emerson. "Jos viette meidät

Kodiakiin niin hyvissä ajoin, että ehdimme laivaan, maksan teille, mitä

vain pyydätte."

"Kernaasti, jos vain voisin", vastasi mies. "Olen täällä aivan yksin

näettekös lukuunottamatta Johnsonia, joka on toisen tehtaan vartija."

"Hankkikaa sitten Herran nimessä meille pari intiaania. Maksun

suuruudesta en välitä."

"Mutta täällä ei ole ainoatakaan alkuasukasta, sillä tämä ei ole mikään

kylä. Nämä kaksi säilyketehdasta ovat ainoat rakennukset, joita minä ja

Johnson emme tohdi jättää oman onnensa nojaan."

Emerson kääntyi ja katsahti Fraseriin, joka oli laihana ja kalpeana

lysähtänyt eräälle tuolille. Tämä huomasi tuon paljon puhuvan

silmäyksen ja vastasi hilpeästi verettömillä ja halkeilleilla

huulillaan väkinäinen hymy:

"Huomenna olen taas valmis, toveri. Varmasti!"

* * * * *

Kodiakin vanha venäläinen kylä, joka on viimeinen jäännös saaren

ensimmäisen asutuksen ajoilta, on saaren vastapäisellä puolella, ja

vaikka asukkaat ovatkin enimmäkseen vain alkuasukkaita ja sekarotuisia,

on siellä melkoinen joukko valkoihoisiakin, jotka viettävät joulun

juhlien ja iloiten. Senpätähden olikin _Doran_ miehistö sangen

tyytyväinen saadessaan viettää joulun siellä, sillä Kodiakissa

ovat tytöt kauniit ja jokainen vieras toivotetaan sydämellisesti

tervetulleeksi. Siellä ryypättiin ja tanssittiin rosoisten hirsiseinien

sisällä, ja meren viiltävä viima unohtui pian punaisina hehkuvien

kamiinain ääressä. Kylä oli täynnä juhlivaa kansaa, ja kun talvi on

levonaika, jonka kestäessä vain jotkut huimapäät antautuvat meren

vaaroihin, herätti eräs yltäpäältä jäätynyt kanootti, joka jouluiltana

laski maihin telakan viereen, kaikkialla suuren hälinän, sillä siinä

oli soutajina kolme valkoista miestä -- joita tuskin saattoi valkoisiksi

sanoa. Kasvot olivat paleltumien mustuttamat ja melkein kauttaaltaan

vereslihalla, ja kintaiden suojaamat kädet olivat pakkasen jäykistämät

ja halkeamia täynnä. Silmät olivat syvällä ja kuopille vajonneista

poskista päättäen olivat miehet sairastaneet kauan jotakin ankarata

tautia, eivätkä he voineet kävelläkään, vaan ryömivät käsin ja jaloin

lumenpeittämän rantakivikon poikki horjahdellen sitten avuttomasti

kylään johtavalle tielle päästyään. Eräs oli niin menehtynyt, ettei

jaksanut nousta kanootista, ja kun pari merimiestä kiiruhti apuun,

soperteli hän sekavia sanoja kielellä, jota kuulee kullankaivajien

leireissä ja pelipöytien ääressä. Toinen, eräs jalkojaan surkeasti

laahaava jättiläinen, hoiperteli laivaa kohti polvet koukussa ja

hartiat kumarassa pää rinnalle vaipuneena ja pitkät kädet voimattomina

sivulla heilahdellen.

Kolmas heistä käyttäytyi kuitenkin kaikista omituisimmin. Tielle

päästyään hän epäsi kädenliikkeellä kaikki avuntarjoukset ja pysähtyi

sitten jalat leveällä tuijottamaan pohjoiseen kulmat tuimasti rypyssä.

Silmät hehkuivat kuopissaan kuin hiilet, ja mustuneet, paisuneet

huulet vääntyivät kaameaan irvistykseen, joka paljasti hampaat. Hän

nosti kätensä ja heristi uhkaavasti nyrkkiään pohjoista taivasta kohti

käsittämättömiä sanoja mutisten ja hoippui sitten kumppaniensa jälkeen.

Hopeaparvi: Seikkailuromaani · 第 20 / 71 题