"Kodlakin saarella", vastasi iso George päätään kääntämättä ja jatkoi
kuulusteluaan.
"Millä oikeudella laivaväki sivuuttaa tämän paikan aution
säilyketehtaan takia? Eihän Uyakissa ole ketään tähän vuodenaikaan!
Yhtiön juonia kaikki, sanon minä."
"Laiva ei ole minun, joten en mahda sille mitään", sanoi Petellin.
"Miksi ette tulleet muutamia päiviä ennen"?
"Kadunpa totisesti, että suostuin odottamaan solan edustalla", virkkoi
Emerson synkästi. "Ilma ei olisi voinut olla ensimmäisenäkään päivänä
kurjempi kuin mitä se oli toiselle puolelle saapuessamme."
Iso George oli huomaavinaan sanoissa jonkinlaista moitetta
varovaisuutensa johdosta ja pyörähti kiukkuisesti puhujaan päin,
mutta kohdatessaan Emersonin katseen hän malttoi mielensä ja siepaten
lakkinsa ryntäsi ovesta ulos kuumenneita veriään jäähdyttelemään.
"Milloin arvelette laivan tulevan Uyakiin?" kysyi Emerson.
"Viikon kuluttua korkeintaan."
"Onko sinne pitkäkin matka?"
"Eikö mitä -- noin viisikymmentä penikulmaa vain", hymähti Petellin,
mutta huomatessaan omituisen välähdyksen vieraan silmissä hän lisäsi
kiireesti: "Mutta sinne ette pääse. Uyak Bay on salmen-toisella
puolella -- Shelikoffin salmen, ymmärrättehän."
"Mitäs siitä! Voimmehan vuokrata purjeveneen ja --"
"Täällä ei ole nykyjään ainoatakaan, sittenkuin menetin omani viime
vuonna merisaukon metsästyksessä."
"No, pienempiä veneitä ja alkuasukkaita, jotka vievät meidät yli,
lienee sentään aina saatavissa? Tottahan täällä veneitä on?"
"Ei muita kuin nahkaisia -- kajakkeja ja bidarkoja -- tiedättehän, ja
tähän vuoden aikaan on ylimeno sitäpaitsi sula mahdottomuus. Myrskyt
raivoavat taukoamatta, ja Shelikoffin salmi on tämän rannikon vaikein
ja vaarallisin paikka. Ei ole muuta neuvoa kuin odottaa."
Emerson vaipui tuolilleen ja painoi päänsä kätten varaan.
"Haukatkaahan hieman aamiaista", kehoitti isäntä, mutta toinen ravisti
vain päätään. Mies katsahti häneen ymmällään, ja poistui sitten omia
tehtäviään toimittelemaan.
"Olen kuullut puhuttavan tuosta Shelikoffin salmesta", huomautti
Fraser. "Satuin kerran erään karhunmetsästäjän seuraan, joka oli
Kodiakista kotoisin, ja hän kertoi, että tuo paikka on talvisaikaan
todellinen helvetti." Kun Emerson ei virkkanut mitään, lisäsi
seikkailija värittömissä silmissään huolestunut katse: "Olen tähtenne
vilpittömästi pahoillani, toveri, mutta ehkäpä tässä sentään joku neuvo
keksitään, niin että älkää nyt olko noin masentunut."
Emerson istui kauan hievahtamatta tuleen tuijottaen, mutta nousi sitten
äkkiä, ikäänkuin jotakin olisi pälkähtänyt hänen päähänsä, ja astui
ulos. Hän suuntasi kulkunsa rannalle, jossa kylän kaikki kanootit
olivat, ja aloitti huolellisen tarkastelun. Viisitoista minuuttia
myöhemmin hän huusi Baltille, joka myös ilmestyi rannalle:
"Kaikki hyvin! Laivan tavoitamme vielä!"
"Miten sitten?" ärähti kalastaja.
"Täällä rannalla on jotakuinkin tilava, avonainen, nahkainen vene,
oomiak, tiedättehän, jonka vuokraamme. Sitten palkkaamme pari intiaania
viemään meidät Uyakiin."
"Mahdotonta", murahti iso George. "Shelikoffin salmi on tähän
vuodenaikaan paikka, johon höyrylaivatkaan eivät mielellään nokkaansa
pistä."
"Mutta matkahan on vain viisikymmentä penikulmaa."
"Sellaisilla vesillä on viisikymmentä penikulmaa avoveneessä sama kuin
viisisataa -- ellette ole aivan erikoinen onnen poika."
"Mutta muuta mahdollisuutta ei ole. Tuletteko mukaan?"
"Menkäämme Petellinin puheille", vastasi iso George.
Kun isäntä kuuli asian, alkoi hän tehdä kiihkeitä vastaväitteitä.
"Kesällä kyllä, mutta ei nyt", sanoi hän. "Aivan mahdotonta. Salmi
on aina vaarallinen, ja ilmakin on liian kylmä istua koko päivä
avonaisessa veneessä -- palellutte kuoliaaksi."
"Aiomme kuitenkin koettaa."
"Ei, ei, ei! Jos nousee myrsky, niin hukutte varmasti. Eksytte
suunnasta ja --"
"Onhan meillä kompassi. Hankkikaa nyt meille tarpeellinen miehistö,
niin olette kunnon mies. Muusta huolehdin itse."
"Olen varma, etten saa ketään lähtemään", selitti kauppias. "Kaikki
tietävät, mitä se merkitsee, ja --"
"Hakekaa miehet tänne, niin saan puhella heidän kanssaan", keskeytti
Emerson, jolloin kauppias lähti kylän päällikköä etsimään pudistellen
päätään vieraiden mielettömyydelle.
Kun Balt ja Emerson astuivat sisään, huomasi Fraser heti heissä
tapahtuneen muutoksen ja tiedusteli, mitä oli tapahtunut.
"Aiomme soutaa tästä salmen yli veneellä", selitti iso George.
"Mitä! No, ei ikinä! Onko nyt mielettömämpää kuultu! Ettekö käsitä --"
"Kyllä", keskeytti Emerson tylysti. "Teidän ei tarvitse tulla mukaan."
"Sanomattakin selvää. Vai luuletteko minun kykenevän sellaiseen? Kun
olen kerran hädin tuskin päässyt näin pitkälle, en aio enää jättää
mitään sattumien varaan."
"Voittehan odottaa postilaivaa."
"Voin kyllä, ja sen varmasti teenkin. Matkustan turvallisesti tästä
lähtien, niin että voitte olla huoletta."
Toivo tavoittaa postilaiva antoi Baltille ja Emersonille uutta
rohkeutta, mutta kun kauppias palasi kylän päällikkö ja muutamia
metsästäjiä mukanaan, kohtasi heidän ehdotuksensa mitä lujinta
vastarintaa, jota ei rahan mahtikaan kyennyt murtamaan. Käyttäen
venäläistä tulkkina Emerson pyyteli ja houkutteli latoen viimeiset
kolikkonsakin pöydälle, mutta turhaan. Miehet pudistivat vain päätään
ja puhelivat keskenään.
"He sanovat, että pakkanen on aivan liian ankara", selitti Petellin.
"He paleltuvat, eikähän kuolleilla ole rahoista mitään hyötyä."
Eräs alkuasukas virkkoi: "Tämä kuu on kaikista myrskyisin, ja avonaisen
veneen upottavat aallot heti."
"Sittenhän he voivat viedä meidät yli bidarkoilla", väitti Emerson,
joka oli nähnyt rannalla useampia näitä pienempiä aluksia, jotka ovat
mursun nahasta tehtyjä pitkiä aivan umpinaisia kanootteja, keskellä
pieni aukko soutajaa varten. "Eihän heidän ole pakko palata samaa tietä
takaisin, vaan voivat odottaa Uyakissa postilaivaa. Maksanhan niin
suuren palkan, etteivät he saa kymmenessä vuodessa kokoon sellaista
summaa."
Petellin teki parastaan, mutta intiaaneja ei saanut mikään taipumaan.
Kun miehet tekivät lähtöä, sanoi Emerson:
"Kysykää, mitä he tahtovat yhdestä bidarkasta."
"Sata dollaria", ilmoitti Petellin hetkisen neuvoteltuaan.
Emerson kääntyi Georgeen päin. "Luuletteko meidän tulevan kahden
toimeen?"
Kalastaja epäröi. "Kaksi on liian vähän", vastasi hän, "mutta hankkikaa
joku kolmas, niin olen valmis."
Emerson alkoi jälleen neuvotella intiaanein kanssa, mutta nyt olivat
vastaukset ehdottomasti kieltävät. Yksinään, ilman ainoatakaan oman
heimon miestä, joka oli taitava ja kestävä meloja ja johon saattoi
ehdottomasti luottaa, ei kukaan heistä tohtinut ajatellakaan matkalle
lähtöä. Näytti jo aivan siltä kuin kohtalo olisi vierittänyt viimeisen
ja ylitsepääsemättömän esteen noiden kahden valkoisen miehen tielle,
kun samassa "sormeton" Fraser, joka oli vaiti kuunnellut neuvottelua,
lausui katkeralla ja soimaavalla äänellä:
"Eipä taida olla sitten taas muita kuin minä jäljellä. Niinhän se on
aina ollut, hitto soikoon."
_"Tekö"!_ huudahti Emerson äärimmilleen hämmästyneenä ja voimatta
oikein uskoa korviaan. Mieshän oli aina kammoksunut kaikkia rasituksia
ja kieltäytynyt järkähtämättömän johdonmukaisesti tyytymästä
yrityksiin, jotka olivat vähänkin uhkarohkeat.
"Niin, _mielelläni_ en tätä tee", kiivastui Fraser, "siitä voitte panna
vaikka päänne pantiksi, mutta kun nämä arvon herrat" -- päännykäys
intiaaneihin päin -- "ovat liian viisaat lähtemään mukaanne, niin
eihän ole muuta neuvoa kuin että minä lähden. Vai mitä?" Hän katseli
ärsyttelevästi vuoroin kumpaakin.
"Osaatteko hoidella venettä?" tiedusteli iso George.
"Osaanko hoidella venettä!" toisti Fraser halveksivasti hymähtäen.
"Kaikkea sitä vielä kysyykin, aika mies. Ettehän suinkaan luule
olevanne ainoa inhimillinen olento, joka on milloinkaan airoja
kädessään pidellyt, vaikka kämmenissänne onkin pannukakun kokoiset
känsät? Olin ensimmäinen Miles Canon'illa, ja vuonna '98 ansaitsin
suuren kilparynnäkön kestäessä soutajana kauniit summat. Viisikymmentä
dollaria taipaleelta, joka kesti vain kolme minuuttia. Sepäs oli rahan
tuloa se! Osaanko hoidella venettä? Kyllä, hyvät herrat, sen taidon
kyllä osaan."
"Mutta kuulkaahan nyt, Fraser", virkkoi Emerson. "Pelkään, ettette ole
vielä kyllin toipunut kyetäksenne mukaamme. Voihan käydä niin, että
saamme meloa taukoamatta neljäkymmentäkahdeksankin tuntia vasten tuulta
ja virtoja. George ja minä jaksamme kyllä, mutta kuten itse parhaiten
tiedätte, ette te --"
Fraser pyörähti kiukkuisesti puhujaan päin.
"Lopettakaa nyt jo, taivaan tähden!" huudahti hän. "Otaksun teillä
olevan sen verran hienotunteisuutta, ettette enää toitota korvaani,
miten lujilla olitte tähteni Katmai-solassa. Tiedättehän minun uupuneen
vain senvuoksi, että jalkani olivat hankautuneet verille. Elleivät
raajani olisi olleet niin kelvottomat, olisi ylimeno ollut kuin leikin
tekoa, mutta jalkani olivat verillä. Ymmärrättekö? _Jalkani olivat
verillä_." Hän nousi vaivalloisesti ja lisäsi: "Mutta tänään en lähde
minnekään. Olen vielä liian heikko ja kintaanikin ovat kelvottomat. Jos
odotatte, kunnes olen toipunut niin paljon, että voin kuolla mukavasti,
niin menkää ja ostakaa tuo vene, tuo mielettömien surma; teemme
sitten itsemurhan kaikki yhdessä." Hän loi kumppaneihinsa närkästystä
uhkuvan katseen ja lyyhäsi huoneesta, toisten voimatta edes hymyillä
hämmästykseltään.
Pariin päivään ei tehty mitään muuta kuin lepäiltiin ja koottiin
voimia, ja toisen päivän iltana ilmoitti Fraser jurosti ja
vastahakoisesti olevansa valmis lähtemään seuraavana aamuna, minkä
kuultuaan toiset ryhtyivät heti matkavalmistuksiin. Eväitä ja
juomavettä varattiin runsaasti ja rannalta valikoitiin paras kanootti,
joka oli kuitenkin sangen heikko ja vaappera talvista merimatkaa varten.
Tuuli oli tyyntynyt päivä päivältä heidän saavuttuaan Katmaihin, mutta
siitä huolimatta näytti niemien välistä siintävä salmi kovin synkältä
ja uhkaavalta. Petellin alkoi jälleen estellä, mutta miehet eivät
olleet hänen pyyntöjään kuulevinaankaan, vaan menivät levolle siinä
varmassa vakaumuksessa, että varhain aamulla lähdettäisiin, heräten
yöllä raivoisan myrskyn pauhinaan, joka pani tuon ankkurikettingeillä
tuetun rakennuksen huojahtelemaan. Fraser riemuitsi, ja Baltin otsa,
joka oli ollut täynnä huolestuneita ryppyjä, kirkastui, mutta Emerson
oli synkkä ja sanaton. Myrsky riehui kolme vuorokautta tyyntyen sitten
yhtä äkkiä kuin oli puhjennutkin, mutta maininkien pauhu rantaa vasten
ei vaimentunut moneen tuntiin, Emersonin tuijottaessa niiden hyrskyihin
toivottomin ja masentunein katsein. Kun he vihdoin uskalsivat lähteä
liikkeelle -- päivälleen viikon kuluttua Katmaihin tulon jälkeen --
kävi nienten ulkopuolella niin ankara aallokko, että he pääsivät
hädin tuskin kylään takaisin, läpimärkinä, masentuneina ja melkein
puolikuolleina kylmästä ja väsymyksestä. Vaikka Fraser oli täydelleen
toipunut vammoistaan, valitti hän alituisesti vaivojaan, niin että iso
George menetti vihdoin malttinsa ja ärjäisi:
"Vaiti ja paikalla! Eihän teitä ole kukaan pakottanut! Menen vaikka
yksin, ennenkuin rupean kuuntelemaan aamusta iltaan tuota ruikutusta."
"Niin juuri", vahvisti Emersonkin, joka oli myös kyllästynyt
seikkailijan nalkutukseen. "Koetamme suoriutua ilman häntä."
"Vai niin, vai niin?" puhisi Fraser. "Nyt kun olen kyllin terve
kyetäkseni tekemään tuon matkan, ette huoli minusta, vaan jätätte
minut tämän lihavan ryssän armoille. Jaksan sen, minkä toisetkin,
eikähän tämä ole vielä mitään. Sanoin tulevani mukaan, ja minä tulen!
Niin juuri, hyvä herra! Ennen hukun kuin jään tänne tuon venäläisen
pyöriäisen seuraan. On tämäkin paikka!"
"Olkaa ja käyttäytykää sitten kuin mies."
"Te nielette valituksenne, mutta minun laitani on, näettekös, toisin.
Kärsimysten hetkinä virkistyn aina, kun saan olla hiukan äänessä."
Petellin herätti heidät jälleen päivän valjetessa, ja he lähtivät
matkaan, nyt paremmalla onnella, sillä aallokko oli tyyntynyt niin
paljon, että uskallettiin nienten suojasta aavalle merelle. Monta sanaa
ei vaihdettu, sillä jokainen ymmärsi tilanteen vakavuuden ja oudon
aluksen hoiteleminen vaati kaiken huomion. Bidarka on norsunnahasta
tehty, pitkä ja kaitainen, kanootin tapainen alus, jossa soutajat
istuvat pohjalla toistensa takana kukin aukossaan. Pysyäkseen kuivana
oli jokainen vetänyt ylleen väljän "kamlikan" eli hylkeenrakoista
valmistetun umpinaisen paidan tapaisen sadetakin, joita alkuasukkaat
käyttävät merimatkoillaan. Päähine vedetään syvään otsalle ja
kiristetään vetonauhalla tiukasti kasvojen ympärille ja hihansuut
sidotaan samoin ranteisiin, ja kun lähdetään bidarkakanootilla
jollekin pyyntiretkelle, kiinnitetään helmat samanlaisella, kauhtanaan
vartavasten sovitetulla vetonauhalla istuinaukon reunaan, jolloin alus
on aivan vedenpitävä minkälaisessa myrskyssä hyvänsä. Mutta valkoiselle
miehelle on keksintö hankala, ja kun bidarkan hoiteleminen ja melominen
vaatii vielä suurempaa taitoa kuin kanadalaisen puunkuorikanootin,
saivat matkamiehet pinnistää voimansa ja kestävyytensä äärimmilleen.
Mainingit heittelivät hentoa alusta kuin korkkia, ja kylä, joka tuntui
äkkiä niin turvalliselta lämpimine majoineen ja pehmeine vuoteineen,
häipyi yhä kauemmaksi taakse. Kansi ja melat peittyivät vähän väliä
paksuun jääkuoreen, jonka irroittaminen oli sangen hankalaa, ja
mereltä puhaltava purevan kylmä viima tunkeutui luihin ja ytimiin
taukoamattomasta työskentelystä huolimatta. Edessä oli viidenkymmenen
penikulman taival, joka merkitsi kahdentoista tunnin keskeytymätöntä
melomista, mutta he olivat toivehikkaalla mielellä, sillä ilma näytti
kerrankin olevan heille suotuisa, ja rannikko kukkuloineen alkoi
vähitellen häipyä harmaan taivaanrannan taa. He söivät tiheään,
sillä pohjolassa tarvitsee elimistö runsaasti polttoainetta, ja
keskipäivällä oltiin jo niin kaukana salmen levottomasti kohoilevalla
selällä, että Kodiak-saaren rannikko oli selvästi näkyvissä.
Mutta silloin alkoi tuuli kiihtyä, ikäänkuin se olisi kyllästynyt
leikkimään heidän kanssaan, ja pian oli miehillä täysi tosi edessä,
kun tuuli oli samalla kääntynyt vastakkaiseksi, nostattaen vaikean
ristiaallokon, jossa kanootti kieppui ja kääntyili puoleen ja toiseen
soutajien ponnistuksista huolimatta. Kulku hidastui, mutta tuuli pysyi
sentään niin heikkona, että he jaksoivat pitää kanootin kulussa ja
oikeassa suunnassa, ja kun päivä kallistui iltaan, meloivat he yhtä
hellittämättä eteenpäin toivoen, että tuuli tyyntyisi pimeän tullen.
Kello oli melkein yhdeksän seuraavana aamuna, kun Uyakin säilyketehtaan
vartija näki erään alkuasukaskanootin pyrkivän työläästi lahden
perukkaan. Kanootti läheni hitaasti, ja kun hän riensi rannalle,
huomasi hän hämmästyksekseen, että soutajina oli kolme valkoista
miestä, jotka olivat niin puutuneet ja kohmettuneet, että hänen
täytyi auttaa heidät ylös. Yksi oli jo aivan tajuton, mitä vartija ei
lainkaan ihmetellyt kuultuaan mistä miehet tulivat. Sitä hän kuitenkin
kummasteli, että eräs toinen joukosta purskahti itkuun, kun hän kertoi
laivan lähteneen edellisenä iltana. Hän antoi heille virkistäviä
lääkkeitä ja keitti lämmittävää ruokaa, sillä sekä Balt että Emerson
olivat molemmat kuin unissakävijät, ja Fraser niin heikko, ettei hän
tajuihinsa tultuaan kyennyt seisomaan.
"Olipa ikävää, ettette päässeet tänne eilen illalla", surkutteli
vartija. "Laiva käy täällä vain kerran kuussa."
"Viipyykö se kauankin Kodiakissa?" kysyi iso George.
"Kapteeni sanoi viettävänsä joulun siellä. Katsotaanpas -- tänään on 22
-- se lähtee Juneau'hin 26:nnen aamuna; siis kolme päivää."
"Meidän täytyy tavoittaa se", huudahti Emerson. "Jos viette meidät
Kodiakiin niin hyvissä ajoin, että ehdimme laivaan, maksan teille, mitä
vain pyydätte."
"Kernaasti, jos vain voisin", vastasi mies. "Olen täällä aivan yksin
näettekös lukuunottamatta Johnsonia, joka on toisen tehtaan vartija."
"Hankkikaa sitten Herran nimessä meille pari intiaania. Maksun
suuruudesta en välitä."
"Mutta täällä ei ole ainoatakaan alkuasukasta, sillä tämä ei ole mikään
kylä. Nämä kaksi säilyketehdasta ovat ainoat rakennukset, joita minä ja
Johnson emme tohdi jättää oman onnensa nojaan."
Emerson kääntyi ja katsahti Fraseriin, joka oli laihana ja kalpeana
lysähtänyt eräälle tuolille. Tämä huomasi tuon paljon puhuvan
silmäyksen ja vastasi hilpeästi verettömillä ja halkeilleilla
huulillaan väkinäinen hymy:
"Huomenna olen taas valmis, toveri. Varmasti!"
* * * * *
Kodiakin vanha venäläinen kylä, joka on viimeinen jäännös saaren
ensimmäisen asutuksen ajoilta, on saaren vastapäisellä puolella, ja
vaikka asukkaat ovatkin enimmäkseen vain alkuasukkaita ja sekarotuisia,
on siellä melkoinen joukko valkoihoisiakin, jotka viettävät joulun
juhlien ja iloiten. Senpätähden olikin _Doran_ miehistö sangen
tyytyväinen saadessaan viettää joulun siellä, sillä Kodiakissa
ovat tytöt kauniit ja jokainen vieras toivotetaan sydämellisesti
tervetulleeksi. Siellä ryypättiin ja tanssittiin rosoisten hirsiseinien
sisällä, ja meren viiltävä viima unohtui pian punaisina hehkuvien
kamiinain ääressä. Kylä oli täynnä juhlivaa kansaa, ja kun talvi on
levonaika, jonka kestäessä vain jotkut huimapäät antautuvat meren
vaaroihin, herätti eräs yltäpäältä jäätynyt kanootti, joka jouluiltana
laski maihin telakan viereen, kaikkialla suuren hälinän, sillä siinä
oli soutajina kolme valkoista miestä -- joita tuskin saattoi valkoisiksi
sanoa. Kasvot olivat paleltumien mustuttamat ja melkein kauttaaltaan
vereslihalla, ja kintaiden suojaamat kädet olivat pakkasen jäykistämät
ja halkeamia täynnä. Silmät olivat syvällä ja kuopille vajonneista
poskista päättäen olivat miehet sairastaneet kauan jotakin ankarata
tautia, eivätkä he voineet kävelläkään, vaan ryömivät käsin ja jaloin
lumenpeittämän rantakivikon poikki horjahdellen sitten avuttomasti
kylään johtavalle tielle päästyään. Eräs oli niin menehtynyt, ettei
jaksanut nousta kanootista, ja kun pari merimiestä kiiruhti apuun,
soperteli hän sekavia sanoja kielellä, jota kuulee kullankaivajien
leireissä ja pelipöytien ääressä. Toinen, eräs jalkojaan surkeasti
laahaava jättiläinen, hoiperteli laivaa kohti polvet koukussa ja
hartiat kumarassa pää rinnalle vaipuneena ja pitkät kädet voimattomina
sivulla heilahdellen.
Kolmas heistä käyttäytyi kuitenkin kaikista omituisimmin. Tielle
päästyään hän epäsi kädenliikkeellä kaikki avuntarjoukset ja pysähtyi
sitten jalat leveällä tuijottamaan pohjoiseen kulmat tuimasti rypyssä.
Silmät hehkuivat kuopissaan kuin hiilet, ja mustuneet, paisuneet
huulet vääntyivät kaameaan irvistykseen, joka paljasti hampaat. Hän
nosti kätensä ja heristi uhkaavasti nyrkkiään pohjoista taivasta kohti
käsittämättömiä sanoja mutisten ja hoippui sitten kumppaniensa jälkeen.