"Tiesinhän sen!" huudahti Cherry säihkyvin silmin.
"Ja ellemme voita Marshia, niin jumal'lauta minä tapan hänet!" kiljaisi
Balt vetistävät silmät vihasta liekehtien. "Antakaa minulle jotakin
syötävää", lisäsi hän sitten tyttöön kääntyen, "sillä olen nälissäni
syönyt vain koirien kaloja, niin että vatsani on ruotoja täysi."
Hän sivalsi yltään repaleisen turkkinsa ja heitti sen lattialle
kamiinan viereen mennen sitten tytön opastamana ruokailuhuoneeseen
toisten seuratessa jäljessä.
Cherry istutti hänet pöydän ääreen ja pinosi eteen ruokia aivan
kasoittain, joiden kimppuun Balt kävi kuin nälkäinen karhu, leuka
melkein lautasessa kiinni. Hänen ruokahalunsa oli yhtä hillitön kuin
hänen koko luonteensakin, eikä ruokien makuun ja laatuun kiinnitetty
mitään huomiota. Syödessään hän katseli kiinteästi Emersonia
tuuheiden kulmakarvainsa alta ja murahti silloin tällöin jonkun sanan
vastaukseksi toisen vilkkaisiin kysymyksiin. Cherryä ja Fraseria, joka
silmäili häntä pelonsekaisella kauhulla, hän ei ollut huomaavinaankaan,
eikä hellittänyt, ennenkuin kaikki lautaset olivat tyhjät, jolloin hän
nousi ja virkkoi kädellään huuliaan pyyhkäisten:
"Menkäämme kamiinan ääreen. Olen ollut kolme päivää kylmästä
kohmetuksissa."
Levolle mentyään kuuli Cherry vielä kauan miesten äänten muminan, ja
kun hän seuraavana aamuna ilmestyi aamiaiselle, tervehti Balt häntä
sanoilla:
"Asia on selvä. Huomenna lähdemme."
"Huomenna?" toisti Cherry ymmällään.
"Huomennako?" tiedusteli Fraserkin hätääntyneestä. "Eihän toki! Jalkani
ovat vielä liian kipeät kyetäkseni taipaleelle."
"Aamulla lähdemme. Meillä ei ole aikaa viivytellä", vahvisti Emerson.
Cherry kääntyi kalastajaan. "Niin pian ette voi mitenkään lähteä
jälleen matkalle, George."
"Olen valmis vaikka paikalla", vastasi Balt.
Cherry tunsi äkkiä pelon kouristavaa sydäntään. Entäpä jos heille
tapahtuisi jotakin, eivätkä he palaisikaan. Matka oli vaarallinen ja
George Balt oli Behringin rannikon uhkarohkein mies. Hän loi Emersoniin
säikähtyneen katseen, mutta sitä ei kukaan huomannut, ja vaikka miehet
olisivat nähneetkin loisteen, joka oli nyt syttynyt noihin kirkkaisiin
silmiin, eivät he olisi voineet aavistaa, että se oli nousevan lemmen
kajastusta, yhtä vähän kuin tyttö itsekään ymmärsi, mitä tuo hänen
käsittämätön pelkonsa merkitsi. Hänellä ei ollut myös aikaa pohtia
asiaa sen enemmän, sillä Emerson lisäsi samassa hänen suureksi
kauhukseen:
"Yhdytämme postilaivan Katmaissa."
"Katmaissa!" huudahti Cherry. "Sanoitte menevänne Iliamnan tietä."
"Toinen on lyhyempi."
Tyttö pyörähti Baltiin päin. "Pitäisihän teillä olla sen verran järkeä,
ettette ehdota mahdottomia", tiuskaisi hän vihaisesti.
"Minä en ole sitä ehdottanut, vaan herra Emerson itse", vastasi Balt.
"Hän suorastaan vaatii niin."
"Kannatan aina sitä, mikä on turvallista, joten tehkäämme
suunnitelmamme vain tuota pitempää tietä ajatellen", virkkoi Fraser
piippuaan rauhallisesti ladaten.
"Te ette tule mukaan", sanoi Emerson jyrkän lyhyesti.
"No helvetti!" räjähti toinen. "Miksi en?"
"Ei ole tilaa. Matka olisi siten paljon hankalampi ja rasittavampi --
ymmärrättehän."
"Mutta kuulkaahan nyt. Tehän lupasitte viedä minut Yhdysvaltoihin
saakka", kapinoi seikkailija. "Ette voi jättää minua tänne
yksinäisyyteen elävältä nääntymään, kun kerran _lupasitte_." Hänen
hätänsä oli ilmeinen.
"No olkoon menneeksi", sanoi Emerson hieman vastahakoisesti. "Jos
otatte asian siltä kannalta, niin tulkaa mukaan, mutta vain Seattleen
saakka."
"Seattle menee kyllä mukiin", vastasi Fraser ilostuen. "Siellä keksin
aina jotakin, mutta Kalvik -- huh!"
"Miksi teillä on niin kiire?" kysyi Cherry Emersonilta toisten
poistuttua huoneesta.
"Siksi, että nyt on jokainen päivä kallis."
"Mutta miksi Katmain tie? Nyt on myrskyisin vuodenaika, ja postilaiva
voi myöhästyä parikin viikkoa."
"Aivan niin, mutta jos me myöhästymme päivänkin, voi se merkitä
kokonaisen kuukauden viivytyksen. Laivan pitäisi saapua noin kymmenen
päivän päästä, niin ettemme voi jättää mitään sattumien varaan."
"Tulen olemaan hirveästi huolissani, kunnes saan kuulla teidän päässeen
onnellisesti yli", lausui tyttö äänessään merkillisen hellä ja
surumielinen sävy.
"Mitä joutavia! Onhan vaarallisempiakin tehtäviä suoritettu."
"Olen, tiedättekös, tuuminut, että teidän olisi ehkä sittenkin paras
olla puuttumatta tähän yritykseen", sanoi toinen hieman epäröiden.
"Kuinka niin?" Nuori mies oli hyvin hämmästyneen näköinen. "Luulin,
että olitte asiaan innostunut."
"Uskoani, että kaikki käy hyvin, ei ole mikään järkyttänyt", sammalsi
tyttö, "mutta kun aloin suostutella teitä, ajattelin vain -- vain
itseäni, sillä tämä yritys voi poistaa tieltäni kaikki esteet ja
vaikeudet, mutta --"
"Onhan se minunkin viimeinen mahdollisuuteni", keskeytti Boyd, "Mikä on
saanut teidät nyt horjumaan?"
"En voi muuta, kun näen, ettette käsitä, mihin vaaroihin nyt
antaudutte", vastasi Cherry kiihtyneesti. "Ette tunne miehiä, joiden
kanssa joudutte vastatusten. Tähän yritykseen ryhtyessänne panette
henkenne alttiiksi, sillä Marsh ei välitä mistään -- kuuletteko -- ei
mistään raivatakseen teidät tieltään. Eihän kannata uhrata henkeään
muutamasta dollarista."
"Vai ei!" Emerson naurahti käheästi. "Te ette tiedä, mitä olen valmis
uskaltamaan noista muutamista dollareista, ette sanalla sanoen
voi käsittää, mitä onnistuminen minulle merkitsee. Jos nyt petyn
toiveissani, en pane kortta ristiin torjuakseni Marshin koston --
luulenpa melkein, että olisin valmis auttamaankin häntä."
"Oh, eihän!"
"Siitä voitte ainakin olla varma, että jos hän on häikäilemätön, niin
olen minäkin. Jos hän aikoo nujertaa minut, niin minä -- niin vastaan
tuleen tulella."
Kasvojen ilme oli niin julma, että tytön sydämeen hiipi jälleen tuo
hämärä pelontunne, joka oli häntä viime aikoina vaivannut. Entinen
synkkä epätoivo kuvastui jälleen miehen katseessa, ja silmien outo ja
pahaaennustava hehku ilmaisi, ettei hän aikonut hevillä väistyä.
"Mutta mikä on saanut teidät muuttamaan päätöksenne?" jatkoi Emerson
heikon punan noustessa tytön poskille.
"Muutamia päiviä sitten olitte ventovieras, mutta nyt olette ystävä",
vastasi Cherry vakavasti. "Myötätunto ja vastenmielisyys kasvavat
nopeasti, kun sovinnaisuuden säännöt eivät ole niitä kahlehtimassa, ja
minä pidän teistä liian paljon nähdäkseni teidän ryhtyvän tähän. Olette
liian hyvä mies noiden roistojen uhriksi. Muistakaa, miten George
Baltin on käynyt."
"Balt ei ole vielä oikein yrittänytkään. Nyt vasta hän käy Marshille
vaaralliseksi."
"Ettekö sentään tahtoisi harkita sanojani?" pyyteli tyttö.
"Kuulkaahan", virkkoi Emerson. "Tulin tähän maahan eräässä määrätyssä
tarkoituksessa, ja minulla oli kolme vuotta aikaa toteuttaa
suunnitelmani. Tarvitsin rahaa -- hyvä Jumala, kuinka olin sen
tarpeessa! Puhutaan kyllä rikkauden tyhjyydestä ja sanotaan, etteivät
ihmiset aherra saaliin, vaan työn itsensä takia, ei suuria voittoja
tavoitellen, vaan kilpailun viehätyksen lumoissa, ja ehkäpä maailmassa
on sellaisiakin, mutta minun laitani oli toisin. Tarvitsin kultaa, enkä
välittänyt miten sitä sain, kunhan keinot olivat rehelliset. Etsimisen
jännitys ja löytämisen riemu eivät merkinneet mitään, sillä itse tuo
metalli oli minulle kaikki kaikessa, enkä muusta välittänyt, ja tänne
tulin sentähden, että arvelin täällä parhaiten onnistuvani. Yhtä hyvin
olisin voinut mennä Saharaan tahi Tibetiin. Luovuin paljosta, johon
olin tottunut, ja hylkäsin monta hyvää tarjousta, joita monet ikäiseni
olisivat pitäneet kullan arvoisina, mutta sen tein arvelematta, koska
minulla oli vain kolme vuotta armonaikaa ja kun tiesin, että minun
täytyi luoda onneni tuossa ajassa. No niin, minä aloitin, eikä mikään
vaara ollut niin suuri eikä mikään ponnistus niin rasittava, että
olisin menettänyt rohkeuteni. Kohdistin kaikki voimani tehtävääni,
kunnes en enää muistanut, mitä lepo oli; tehtäväni suorittaminen ei
suonut minulle hetkenkään rauhaa. En tuntenut rasitusten aiheuttamaa
väsymystä enkä ruumiillisia kärsimyksiä, ja unhotin pian kaiken muun
paitsi päämaalini, johon taukoamatta pyrin. Raadoin kuin orja ja
kohdistin työhöni kaiken tarmoni, mutta joku kirous, vei onneni. Niin
juuri, kirous!
"Ensin suhtauduin vastoinkäymisiin rauhallisesti, mutta kun niistä ei
alkanut tulla loppua, raivostuin. Ne vainosivat minua yötä päivää,
seurasivat minua joka askeleella, kunnes huono onneni tuli yleiseksi
sananparreksi. Lopulta kauhistuin, sillä vuodet kuluivat hirvittävällä
nopeudella, ja armonajan viimeinen päivä häämötti jo edessäni.
"Dawsonissa esimerkiksi tein valtauksen, jonka piti näytteistä päättäen
olla erinomaisen lupaava, mutta kun rupesin työskentelemään, en saanut
vaivoistani pienintäkään korvausta. Yritin uudelleen ja yhä uudelleen,
kunnes vihdoin löysin toisen paikan, jonka Canadan hallitus kuitenkin
riisti minulta niin pätevillä syillä, ettei takaisinsaannista ollut
toivoakaan. Minulle tarjottiin valtauksia, joiden omistajat eivät
voineet niitä itse hyväkseen käyttää, ja vaikka tein mitä hekin
olisivat tehneet, oli kaikki turhaa. Vihdoin luovuin kaivospuuhista ja
siirryin erääseen kaupunkiin mielessäni uusi suunnitelma, mutta tuo
kaupunki paloi.
"Olin ensimmäisiä Nomessa ja löin merkkipaaluni toisten viereen varmana
siitä, että nyt ainakin olin osunut oikeaan, mutta vaikka ympärilläni
työskentelevät miehet ansaitsivat päivässä kokonaisia omaisuuksia, oli
valtaukseni tyhjä ja kaivokseni pohja tuon näkymättömän käden puhtaaksi
lakaisema, jonka aina tunsin, mutta jota en voinut milloinkaan välttää.
Vuokrasin hyväksi tunnettuja alueita vain todetakseni, että löydöt
loppuivat samassa ilman mitään järjellistä syytä. Tuo uudistui niin
usein, että omistajat kieltäytyivät antautumasta kanssani mihinkään
tekemisiin, minua alettiin pitää huonon onnen tuojana. Kerran riisti
särkynyt lumikenkä käsistäni suuren omaisuuden, ja kerran saattoi eräs
lahjottu tuomari minut epätoivon partaalle. Määräaikani hupeni yhä
lyhyemmäksi, ja minä vain köyhdyin.
"Topkukin sivuutin kaksi tuntia sen jälkeen kuin ensimmäinen valtaus
oli tehty, mutta toinen osakas, jonka tunsin, oli mennyt kämppään
tulta virittämään ja toinen valehteli minulle luullen, että olin joku
vieras. Kuulin myöhemmin, että samassa kun lähdin jälleen liikkeelle,
tuli ystäväni ulos ja huuteli jälkeeni pyytäen minua pysähtymään, mutta
pakkanen oli tuima ja paksu karvalakkini esti äänen kuulumasta, joka
muutenkin hukkui kuivan lumen kirskuntaan reen jalasten alla. Hän oli
ajanut jäljessäni puoli penikulmaa tehdäkseen minut rikkaaksi, mutta
kohtalon käsi hoiteli ruoskaa yllyttäen koirat yhä kiivaampaan laukkaan
reen jalasten helvetillisen kirskumisen vaimentaessa hänen huutonsa.
Kuusi tuntia myöhemmin oli Topkuk kuuluisa paikka -- olette nähnyt
postimerkit, joten ymmärrätte.
"Nimestäni tehtiin sukkeluus, jonka mainitseminen herätti naurua,
vaikka kaikki kavahtivatkin minua, sillä kullankaivajat ja merimiehet
ovat yhtä taikauskoisia. Kenelläkään ei ole ollut loistavampia
tilaisuuksia tarjolla, mutta kenelläkään ei ole myöskään ollut
niin huonoa onnea. Lopulta menetin kaiken toivon, mutta raadoin
tottumuksesta edelleen pistopuheita kuulematta.
"Kolme vuotta on kylläkin pitkä aika, mutta ne kuluivat pian, ja
kauniista unelmistani olivat vain rauniot jäljellä. En hellittänyt
sittenkään, vaan yritin yhä uudelleen, kunnes eräänä päivänä lopetin
-- ainiaaksi. Ymmärsin, ettei tämä maa ollut minua varten, ja lähdin
pyrkimään kotiin. Kotiin!" Emerson hymähti katkerasti. "Tuo sana
ei merkitse minulle mitään, mutta sinne olin kuitenkin matkalla
masentunein mielin ja toiveet murskana, kun tulin tänne ja te annoitte
minulle tilaisuuden vielä kerran yrittää. Mahdollista kyllä, että
tässäkin piilee vain uusi pettymys, sillä olen kolme vuotta juossut
sateenkaarien jäljessä, mutta yrittämättä en voi olla, kun yksikin
tilaisuus on vielä jäljellä -- en voi. Ja nyt tiedän voittavani, sillä
joku ääni sanoo, että olen vihdoinkin vapautunut painajaisestani."
Cherry oli kuunnellut tarkkaavaisesti nuoren miehen katkerata
kertomusta ja oli syvästi liikutettu, mutta samalla kiihkeän utelias
saamaan tietää, mikä oli se liikkeellepaneva voima, joka oli pakottanut
tuon nuoren miehen lähtemään tänne erämaahan onneaan etsimään. Hän oli
melkein varma, että kysymyksessä oli joku nainen.
"Mutta nythän tulette liian myöhään. Sanoittehan, että aika oli
päättynyt jo kauan sitten."
"Ehkä", vastasi toinen etäisyyteen tuijottaen. "Siitä juuri aionkin
nyt ottaa selvän. Luulen, että on vielä muutamia päiviä jäljellä." Hän
kääntyi tyttöön päin ja lisäsi lujasti: "Kun olette nyt sysännyt minut
liikkeelle ja suonut minulle tilaisuuden koettaa onneani kerran vielä,
niin en voi enää pysähtyä. Sentähden lähdemme huomenna Katmai-solaa
kohti."