I. Taivaan jumalat ja haltiat.

Zevs. -- Juppiter.

Ylhäisin ja mahtavin jumala on isä _Zevs_, taivaan, yläilmojen ja koko

mailman valtias.

Taivaan ilmiöt varhaimmin herättivät ihmisiä uskomaan korkeampia

henkiolennoita. Mikä onkaan mieltä valtaavampi kuin ääretön sinikorkeus

ihmeineen! Sieltä aurinko lempeillä säteillään valaisee ja lämmittää

maita, siellä säihkyy tuhannet tähdet, sieltä valua sade, joka lämpimän

liitossa luo kasvikunnan maata kaunistamaan, siellä salamat leimuvat ja

ukonpilvet ankarasti jylisevät, sieltä on syntyisin myrskyt ja

lumipyryt. Eipä kumma, jos noita suuria, osasta pelottaviakin ilmiöitä

nähtäissä luultiin ylhäisten olentojen niissä toimivan. Väkeväpä käsi

se sieltä varmaan ukonnuolia ampui maahan; mahtava isäntä se siellä

puhui pilvissä ilmain ääristä niin ääriin. Ken ei hänen vihaansa

pelkäisi ja suosiotansa pyytäisi! Tämmöinen "ilmojen isäntä, taatto

taivahinen, vallanpitäjä pilvissä" oli muinais-suomalaisilla Ukko

ylijumala. Helleenien "Ukko", joka monissa kohden anastaa saman aseman

uskonnossa ja palveluksessa, oli _Zevs_.[22]

Hän on lähinnä taivaan jumala, asuu ja vallitsee pilvien päällä,

yläilmoissa.[23] Kaikki liike ja elonilmeet tuolla ylhäällä lähtevät

hänestä, tai ovat hänen tahtonsa alaisina. Hän kerää pilvien synkät

sarjat,[24] joista ikäänkuin huvikseen singahuttaa salamia ja jyristää

hirveän mahtavasti;[25] hän nostaa vihurit meriä myllertämään, mutta

myöskin leyhkeät suvituulet merenkulkijain iloksi; hän lähettää lumet

ja rankat säät, mutta lempeät suvisateetkin,[26] joiden vihmoista

nääntyvä kasvikunta virkoo. Hänestä riippuu viljan kasvu ja siten

ihmisten ja eläinten elo ja menestys. Hän antaa kesän ja talven; on

kaiken elämän alkulähde maan päällä.

Mutta maata korkeampi on taivas, eikä Zevsin valta rajoitu vaan maan

eloja ja oloja säätelemään. Hän hallitsee koko mailmaa ikitahdollansa:

sen alaisina ovat jumalatkin.[27] Minkä muotoiseksi Zevsiä ajateltiin?

Ukonilman ihmeilmiöissä on vilkas mielikuvatti aina halusti toiminut ja

moni myytti on niistä alkunsa saanut. Niistä Zevsinkin kuvalle aiheet

otettiin. Hän on ylevä, usein ankarannäköinen jumalaishahmo, joka astuu

pilvien äärtä tai ajaa kolistaa nelivaljakossaan taivaan tanterilla,

viskellen vihoissaan särmäkkäitä salamia. Hän salamoi ja jyristää

heiluttamalla egiidiänsä,[28] joka -- myrskyisen ukkospilven kuvana --

on taivaansepän Hefaistoksen takoma kauhukilpi, sadan kyynpään

reunustama, kamalasti tuijottava Gorgon-pää keskellään. Tällä

tyrmistyttää Zevs vihollisensa ja ruhjaisee ne salamoillaan.

Luonnon alalta ulottaa Zevs valtansa hengen aloille ja kohoo siinäkin

yleväksi. Niinkuin hän sääntelee vuodenaikain vaihekulkua, niinkuin hän

luonnossa ja jumalien kesken valvoo järjestystä, estäen riitaisia

voimia yltymästä toisiaan vastaan ja säännellen kaikki sopuisaan

yhteistoimintaan korkeampia tarkoituksia varten, samoin johtaa ja

järjestelee hän ihmiselämää. Zevs oli helleenein silmissä laillisen

järjestyksen ilmetty perikuva, yhteiskunnan ja valtioaatteen edustaja,

valtiolaitoksen suojelija, kuningasvallan perustaja. Hänelle on

kuningasten tili tehtävä hallituksestaan. Älkööt siis antako valtansa

hurmata itsiään ylpeästi sortamaan alempiansa, sillä ei keltään, olipa

jos kuinkakin köyhä ja alhainen, saa ihmisoikeuksiansa riistää.

Kerjurit ja turvattomat muukalaisetkin ovat Zevsin[29] turvan alaisia.

Valtiota vaalien suopi hän suojansa myös kansan neuvottelu-kokouksille;

kaikkialla valvoo hän oikeutta ja totuutta ja rankaisee siveellisten

lakien rikkomista, joissa toimissa hänellä on Themis, Dike ja Nemesis

apulaisinaan, valvoopa myös valan ja liittojen pyhänä pitoa.[30] Näin

on hän inhimillisen yhteiskunnan tuki ja turva. Tarvittaissa astuu hän

sotatanterelle, niinkuin hän muinoin oli gigantit ja titaanit

taistelussa voittanut, ja jakelee kelle voittoa, kelle vauriota. Mutta

isänmaan puolesta sotivaa uljasta nuorisoa hän suosii ja suojelee, sekä

torjuu tämän tarmolla vainolaisten rynnäköt ja pelastaa maan.[31]

Valtion juuri on perhe, ja tämänkin terve elämä on Zevsin huolena. Hän

varjelee taloa pahasta, on kodon vartia, kotilieden suojelija.[32]

Siksipä jumalalla oli joka talossa alttarinsa, juuri kotiliedellä,

jolla perheenisäntä hänelle uhrasi. Tämän juurella saivat muukalaiset

ja maanpakolaiset turvaa, sillä Zevs oli itse säätänyt vieraanholhousta

pyhäksi velvollisuudeksi -- erittäin tärkeä asia aikana, jolloin vieras

ja vihollinen muuten olivat synonymisiä käsitteitä.

Zevsin käsissä on ihmisten kohtalo, mikäli ei Sallimuksen ikivalta ole

häntäkin ylempänä. Hänen aitassaan on kaksi ammetta, täynnä lahjoja,

toinen hyviä, toinen pahoja. Näitä jakelee hän kuolevaisille,

tavallisesti sekotellen jokaisen osaan kumpaakin lajia, kelle enemmän

hyvää, kelle enemmän pahaa. Kurja se ken saa osansa vaan pahasta

ammeesta: hän on vitsana itselleen ja muille (Il. XXIV, 527 ss.).

Etupäässä Zevs kuitenkin on armollinen ja lempeä, jumalain ja ihmisten

armias isä, joka suo hyvää lapsilleen. Häneltä saadaan onnen antimet,

häneltä terveys sekä jalo, kelpo, urhea mieli, häneltä apua hädässä.

Koko elämä suhteineen, perhe, yhteiskunta, valtio menestyy hänen

armonsa turvissa.

Tahtoansa luultiin ylijumalan ilmaisevan ja tulevaisia ennustavan

yläilmaisilla merkeillä, jyrinällä ja leimauksilla, lintujen lennolla,

mutta myös unennäöillä y.m..[33] Ennuspaikoissa eli orakeleissa näitä

hämäriä, yliluontoisia enteitä tutkittiin ja seliteltiin. Väliin Zevs

myös Apollonin suun kautta (Delfoissa) julisti tahtoansa.

Zevsiä palveltiin kaikkialla Kreikan kansan asumusaloilla, joka sekin

todistaa hänen palvelustansa ikivanhaksi. Häntä palvelivat jo pelasgit,

joilla ammoisista ajoista oli Epeiroksen _Dodonassa_, hänen pyhäkkönsä

ja ennuspaikkansa. Siellä kasvoi ikivanha pyhä tammi, jonka lehtien

suhinasta papit, _selloi_, ilmaisivat jumalan tahtoa uskoville.

Sittemmin pääsi muita mainiommaksi palveluspaikaksi _Olympia_

Elis-maassa Alfeios-joen rannalla. Sen templiä koristi Feidiaan tekemä

ihana Zevsinkuva, jota katselemaan matkustajia tulvi likeltä ja kaukaa,

samoin kuin nuo joka neljäntenä vuonna täällä Zevsin kunniaksi

vietettävät Olympian juhlakilvat, helleenien suuri kansallisjuhla,

tekivät tästä koko Hellaan kansan yleisen yhtymäpaikan.

Muuten taivaan jumalaa yleensä palveltiin, ja hänelle uhrattiin

kaikilla korkeilla vuorenhuipulla, joilla hänen luultiin oleskelevan.

Zevsin pyhiä vuoria olivat Troian Ida, Messenian Ithome, Attikan

Hymettos, Boiotian Kithairon, Fokiin Parnassos, Thessalian Pelion ja

Oita, Rhodos saaren vuori y.m. Lykaionilla Arkadiassa uhrattiin hänelle

ihmisiäkin vanhimpana aikana. Hänen mieluisin olinpaikkansa oli

Thessalian Olympos, jossa muutkin ylijumalat asuskelivat kirkkaassa

eeterinloistossa. Tuskinpa oli sitä maakuntaa tai valtiota, missä ei

Zevsin juhlia vietetty. Attikassa lepytettiin vihaista jumalaa

(maimáktes) talvimyrskyjen alkaessa uhrimenoilla ja niiden lopussa, kun

häntä luultiin jo lempeäksi (meilikhios), kunnioitettiin häntä toisilla

juhlilla. Kreetan saarella vietettiin hänen syntymäänsä, jopa

kuoloansakin, asettaen näin jumalaa keväällä elpyvän ja syksyllä

riutuvan luonnon kanssa yhteyteen. Vanhimmista ajoista perityissä

palvelusmenoissa pidettiin aina silmällä jumalan alkunaista

luontaismerkitystä ja palvelu jäi enemmin tai vähemmin luonnonuskon

kannalle. Kesähelteellä, kun lehti, nurmi ja oras oli kuivuuteen

nääntymäisillään, rukoiltiin ilmojen isäntää lempeillä sateilla

virvoittamaan janoista maata, ja monilla loihduilla ja taikatempuilla

koetettiin ikävöityä vettä pilvistä herutella. Kodin ja valtion

palvelusmenoissa ilmestyi enemmin uskonnon siveellis-henkistä puolta,

ja sivistyksen edistyessä tämä saikin etusijan. Koska tämä puoli Zevsin

olennossa oli hyvin rikas ja syvällinen, kuten ylempänä viittasimme,

saatamme arvata että kultti sen mukaan kehittyi syvämieliseksi ja

monipuoliseksi. Kuinka ulkonaiset palvelusmuodot lienevätkään

vaihdelleet, perusaatteena oli niissä aina Zevs kaiken hiisimäisen

sekasorron, raakuuden, julmuuden häätäjänä, pimeyden poistajana,

valistuksen, sivistyksen ja onnen tuottajana, jota tointa

prototyypisesti kuvaa hänen voittonsa giganttien taistelussa.

Inhimillisen sivistyksen alkuluojana harrastaa hän miehenkuntoa

(aretae, virtus) sen tärkeänä osana ja vaikuttimena, joka taas kysyy

ruumiin reippautta. Kun siis voimisteluharjotuksille annettiin pääsijä

suurissa Olympian kansanjuhlissa, oli aivan kreikkalaisen uskon

mukaista, että nämä asetettiin Zevsin ja Herakleen ylisuojan alaisiksi.

Zevs on puhdistaja.[34] Hänestä lähtee eeterinkirkkaus, hän poistaa

varjot hengenkin mailmasta. Kun ihminen, kuten luultiin, kohtalonsa

ajamana oli joutunut pahan tielle ja synti omituisella lumouksellaan

häneltä hämmentää järjen ja hurmaa häntä rikoksiin ja tuhotöihin,

silloin Zevs ryhtyy ilmoja puhdistamaan: rankaisee syyllistä, kostaa

veren viat, mutta on myös valmis, rikosta kaduttaissa, leppymään. Tämä

aate ilmestyy useammassa tarussa. Jos siis Zevs on tuomari ja kostaja,

on hän sen ohessa myös leppeä isä.

"Jumalain ja ihmisten isällä" oli koko joukko puolisoita ja perillisiä.

Eipä tästä kuitenkaan saa -- ilvenäytelmäin tekijöiden tapaan, jotka

laskivat pilaa Zevsin lempisuhteista sekä miten ne herättivät hänen

oikean puolisonsa Heran mustasukkaisuutta -- päättää, että

kreikkalainen olisi ajatellut ylijumalaansa irstaaksi ja halpaa

aistillista himoa suosivaksi. Ei suinkaan. Kun kaikki luonnonelämä

vaihtelevine muotoineen käsitettiin jumalallisten olentojen

elonilmiöiksi ja vaikuttamiksi, oli luonnollista, että tuon yhä

nuortuvan luonnon elonvaiheet helposti kuviteltiin samojen jumalien

sikiöiksi, että luonnon ja hengenkin eloa etupäässä käsiteltiin vaan

siitosten ja syntymisten muodossa. Vaan koska Zevs ylipäänsä on kaiken

sekä luonnon että hengen elämän juuri ja lähde, niin kellepä ellei

hänelle olisi annettu suurin joukko lapsia tässä merkityksessä? Lisäksi

palveltiin häntä niin monessa paikassa ja palvelustarut, kulttimuodot

kehittyivät eri paikoilla riippumatta toisistaan. Zevsin puoliso sai

siis eri paikoilla eri nimen, samoin kävi lasten. Näin tuli hän saamaan

monta vaimoa ja lasta, vaikka nuo monet eri nimet tarkoittivat usein

samoja henkilöitä ja osaksi aiheutuivat samoista luonnonsyistä. Dodonan

l. pelasgien Zevsin puoliso oli _Dione_, Afroditen äiti. Muuten hänen

vanhimmaksi aviovaimokseen mainittiin merenneito _Metis_ (äly), josta

hän sai tyttären Pallas Athenen. Toinen puolisonsa oli titaanintytär

_Themis_, josta hänelle syntyi horat (ajattaret) ja moirat

(onnettaret). Arkadian Zevsin puoliso on _Maja_ ja Hermes on heillä

poika. _Demeter_ (maaemo) synnyttää hänelle Persefonen (kasvullisuuden

jumalattaren), meretär _Eurynome_ kariitit (sulottaret), _Mnemosyne_

(muisto) muusat (runottaret), _Leto_ Apollonin ja Artemiin. Nuorin

jumalaissukuinen puoliso on _Hera_, joka lahjoitti hänelle Ares,

Hefaistos ja Hebe-lapset.

Oli Zevsillä vaimoja ihmistenkin tyttärissä. Näistä mainittavin on

_Semele_, Theban Kadmos kuninkaan tytär, josta syntyi hänelle Dionysos

l. Bakchos jumala; edelleen _Leda, Danaë, Alkmene, Europa ja Io_

nauttivat yläjumalan lempeä.

Veistokuvia oli Zevsistä muinoin ääretön joukko, kaikista kuuluisin

Feidiaan (500-432) tekemä; ken sen sai nähdä, se kreikkalaisten

mielestä oli onnellisin ihminen maan päällä. Korkealla istuimella

mahtaili yli 40 jlk. korkea jumalaishahmo, alastomat osat muovailtuina

norsunluusta, tukka, parta ja vaatteet valettuina kiiltävästä kullasta.

Hänen oikeassa kädessään liehui voiton hengetär, vasemmassa oli

valtikka jonka kärjessä kultakotka istui. Ylevää majesteettia säteili

kasvoilta. Siinä esiintyi samalla mahtava Olymponvaltias, jolle ei

kukaan vedä vertoja voimassa ja nerossa, sekä lempeä, armias jumalain

ja ihmisten isä, lahjain ja siunauksen suoja. Tarmokasta voimaa osotti

tuo kahdenpuolen päätä valtavissa laineissa valuva, leijonanharjan

näköinen tukka, samallainen pitkä parta, korkea otsa ja vankkavartinen

nenä, leveä ponteva rinta; vaan puolittain aukeevan suun ympärillä

eleli lempeä lohdutuksen mieli. Monta vuosisataa ilahutti ihana

taideteos vanhaa mailmaa, kunnes se vihdoin hävisi kansainvaellusten

myrskyissä. -- Sama käsitys on yleensä säilynyt kaikissa säilyneissä

taidemuistoksissa: se on mailman armias herra, joka tuntien voimansa

autuaana mahtailee Olympon ylängöllä. Hänen kuvansa lisä-esineitä on

tavallisesti: valtikka, ukonnuoli, kotka, mailmanpallo istuimen

juurella, Nike. Hänen suortuviaan kiertää seppele hänen pyhän puunsa

tammen lehdistä.

* * * * *

Rooman _Juppiter_[35] taivaanvalon ja ilmakehän jumala, koko mailman

valtias, jumalain ja ihmisten isä ja kaikkivaltias kuningas, vastaa

kaikin puolin Kreikan Zevsiä. Sateen ja ukonilman isäntänä on hän

Juppiter _pluvius ja tonans_, paon pysäyttäjänä tappelussa J. _stator_

ja saaliinantajana J. _feretrius_.

Juppiter Latiaris oli latiolaisen liiton suojelia, jonka kunniaksi

Latiumin heimot joka vuosi viettivät Albanusvuorella _feriae

latinae_ juhlan. Vihdoin Juppiteriä palveltiin Rooman valtion

turvana, nimellä _Optimus maximus_ Capitoliumin komeassa templissä,

Capitolinus-vuorella, jota pidettiin ikäänkuin koko valtakunnan

sydämmenä. Hänen rinnallaan palveltiin siellä myös Junoa ja Minervaa.

Täällä konsulit virkaan astuessaan uhrasivat jumalalle ja sotaan

lähtiessään tekivät hänelle lupauksia, tänne voittojuhlain kulkueet

nousivat, tänne tulvi ääretön aarre uhrilahjoja, joita sotapäälliköt,

kansalaiset, ulkomaiset kuninkaat ja kansat pyhittivät ylijumalalle.

Sittekun vanhin, tasavallan ensi vuonna vihitty Juppiterin templi,

jossa hänen polttosavi-kuvansa seisoi salama kädessä, 400:n vuoden

perästä paloi ja uudestaan rakennettu templi, jossa jumalan kultakuva

mukaili Olympian Zevsiä, vähä väliä hävisi tulipalojen kautta, rakensi

Domitianus sinne Juppiterin templin joka pysyi pystyssä noin 8

vuosisataa.

Juppiterin kunniaksi vietettiin vuosittain _ludi romani l. magni_,

joihin kuului juhla-atria, juhlakulkue, kilpaurheiluja ja näytelmiä.

Juppiterin pappi oli _flamen dialis_.

Hera. -- Juno.

Zevsin laillinen puoliso oli _Hera_, Kronoksen ja Rheian vanhin tytär,

jonka nimi alkuaan lienee merkinnyt "keväätärtä".[36] Keväällä taivas

ja maa solmivat keskenään rakkausliiton, josta kasvikunta sikiää ja

versoo uuteen eloon. Tähän perustuu Zevsin ja Heran avioliitto. Toisen

selityksen mukaan Zevsin puoliso naispuolena edustaa samaa luonnonalaa,

taivasta ja yläilmoja, jonka miespuolinen edustaja Zevs on. Tämmöisenä

taivaan jumalattaren nimi oikeastaan oli _Dione_ (= Juno)[37] s.o.

"loistotar", kun Zevs on "loistaja". Päästyään aviopuolison asemaan

peri sitte keväätär Hera myös loistottaren arvon. Hän vallitsee Zevsin

rinnalla taivaan kuningattarena, halliten hänkin ilmojen ilmiöitä.

Herakin lähettää sumua ja myrskyä ja käyttää tarvittaissa salamia ja

jyrinää. Palvelusneitoinaan on hänellä horat (vuodenajattaret) ja Iris

(sateenkaaren haltia); häntäkin ihmiset palvelevat vuorilla, häneltäkin

hedelmöittävää sadetta anellaan. Etupäässä hän kuitenkin on, mitä

alkuaankin oli, Zevsin puoliso, ja semmoisena häntä tarut, taide ja

runous useimmiten kuvaavat. Niinpä jutellaan hänen häistään, miten

maaemo silloin hänen kunniakseen loi povestaan hesperiidein kultaomenia

kasvavan puun, ja häitten muistoa naiset sitte aina viettivät keväisin

kukilla seppelöiden jumalattaren alttaria -- kaikki kajahdelmia

keväänjumalattaren toimen aioilta.

Zevsin ja Heran avioelämää ei kuvata aivan kehuttavaksi. He elävät

epäsovussa. Aiheen tähän luuloon antoi jo naiivinen kansanuskonto. Kun

myrskyt metelöivät pilvissä, sanottiin taivaan isännän ja emännän

torelevan. Tätä uskoa kehittivät runoilijat edelleen uusilla aiheilla.

Kun näet juteltiin, miten Zevsillä oli monta lemmikkiä sekä taivaan

tyttärissä että ihmisten immissä, oli mielikuvituksen helppo tähän

luoda lisiänsä. Zevs on muka uskoton aviomies, jota Hera yhtä äkäisesti

toruu ja pistelee kuin hän vimmatusti vihaa ja vainoo noita suosituita,

jotka ovat häneltä varastaneet miehensä lemmen. Siitäpä sitte Zevskin

joskus suuttuu ja pitelee pahasti, kurittaapa tylystikin vaimoansa

(Il. XV, 18 ss.).[38] Näin autuaallisten sulorauhaa häiritsee moni

ikävä rettelö ja jupakka ja jumalattaren jaloa kuvaa rumentaa ilkeän

riitaisuuden ja lemmenkateuden varjo, kuitenkin vaan runoilijain

mielikuvitelmissa, sillä uskossa ja veistotaiteen luomissa ne olivat

hänelle vieraita. Jotenkin ihanteellinen on vielä Homeronkin hänestä

luoma kuva.

Heran luonnonmerkitys unohtui jo varhain (ainoastaan joku symboolinen

sivuseikka säilyi siitä). Hän on naissukupuolen lempeä, armias ja

uskollinen suojelija. Hän on avioliiton säätänyt ja ankarasti hän sen

pyhyyttä puolustaa. Hän on kerrassaan uskollisen ja uskollisuutta

vaativan aviovaimon perikuva. Tämmöiseksi taide häntä esitteli,

yhdistäen hänen kuvaansa vaimon päähyveet, miellyttäväisyyttä,

arvollisuutta ja lujuutta, joka tosin vähän vivahtaa kovuuteen. Hänen

kauneutensa on jalo, mutta hieman kylmä. -- Tunnusesineinään on hänellä

tavallisesti valtikka ja otsaripa, uhrimalja kädessä, granaattiomena

hedelmällisyyden kuvana, riikinkukko, hanhi tai keväänennustaja käki

lempilintuina.

Heraa palveltiin ensiltään vain Argoossa. Homerossa ovat Argos, Mykene

ja Sparta hänen lempikaupunkinsa. Mikäli hänestä varttui varsinainen

avioliitonjumalatar, leveni hänen palveluksensa laajemmalle.

Pääpyhäkkönsä oli hänellä Argoon ja Mykeneen välillä _Heraion_, jossa

seisoi hänen, Polykletoksen kullasta ja norsunluusta tekemä kaunis ja

uhkea pystykuvansa.

Roomalaisilla _Juno_ vastaa Heraa. Taivaan ruhtinattarena on hän

_regina_, avioliiton suojelijana _pronuba_, lastensynnytysten auttajana

_lucina_ (valoon saattaja). Hänen juhlaansa _matronalia_ (1 p.

maalisk.) viettivät naiset.

Pallas. Athene. -- Minerva.

Taivaan jumalia on myös _Athene eli Pallas (Pallas Athene)_, jonka

synnystä kerrotaan näin. Zevs nai Metis nimisen okeanottaren; mutta kun

pelkäsi tästä syntyvän pojan itseään väkevämmän, nielaisi hän

puolisonsa. Syntyipä siitä kuitenkin sikiö: Hefaistos kirveellään

halkaisi Zevsin pään ja esiin karkasi täysissä sotatamineissa, välkkyvä

keihäs kädessään, uljas jumalatar Pallas, meren kohistessa ja maan

järistessä.

Tämä syntymätaru näkyy allegorisesti kuvaavan ukonilmaa, jonka jyrinää

ja salamia täten olennoitiin. Mutta tuo luonnonvoimain purkaus

puhdistaa myös ilman ja virkistää luontoa, taivas loistaa sen perästä

kahta kirkkaampana, maa elpyy uudestaan, kun yläilma, eeteri,

luonnonaloista korkein, entistään viljavammin uhkuu valoa, iloa, elon

voimaa. Athene edustaa molempia: hän on leimuva salama ja salamain

puhdistama, elähyttävä eeteri. Tästä luonnonmerkinnön kaksinaisuudesta

aiheutuu hänelle sekä sotaisa että rauhaisa, lempeä puoli, ja varsinkin

jälkimmäinen kehittyy edelleen rikkaaksi ja moninaiseksi, käsittäen

luonnon ja hengen iloja.

Athene on siis ensinnäkin, kuten nimensä _Pallas_ s.o. "keihään

heiluttaja" osottaa, sodan jumalatar, joka innostaa urhoja tappeluun,

suoden sankareille voittoa ja saalista.[39] Riehuu kyllä raju Areskin

taistelun telmeessä, mutta hän harrastaa vain tappelua ja surmaa

semmoisenaan. Toisin Athene. Hän taistelee tarkoitusta varten, ei ylly

raivoon, vaan pysyy aina järkevänä. Niinpä hän suosii sankareita,

semmenkin älykkäitä (niink. Odyssevsiä), vie heitä voittoon ja suojelee

heidän linnojansa ja kaupungeitaan vainolaisilta.[40] Hän sotii rauhan

hyväksi ja rauhan siunatuita lahjoja hän runsain käsin jakelee.

Eeterin eloa antavana jumalattarena hän lähinnä antaa elämää ja

terveyttä sielulle ja ruumiille, torjuu tauteja, kasvattaa nuorison

reimaksi; hän edistää sopivilla säillä maan viljavuutta ja

kasvullisuutta, suojelee maanviljelystä ja karjanhoitoa. Hänen lempeän

suojansa alla laiho kypsyy vainioilla, hedelmät puissa. Hän on

ihmisille auran ja haravan antanut. Mutta maanviljelyksen perusteella

on inhimillinen yhteiskunta ja sivistys syntynyt. Niinpä sama jumalatar

välillisesti joutuu näitäkin holhomaan. Yhteiskuntajärjestyksen ehdot:

siveellisyys ja lakisäädökset, sen hedelmät: kansan onni ja menestys,

elinkeinot, jopa korkeinkin hengen viljelys, tieteet ja taiteet --

kaikki Athenen mahtavan egiidin turvissa viihtyvät ja on hän siis

tältäkin puolen "kaupunginsuojelija". Hän suojelee rauhaa ja

rauhallisia elinkeinoja, siis ennen mainittujen lisäksi

laivanrakennusta,[41] teollisuutta ja käsitöitä, etenkin naisten

kotiaskareita: kehruuta, kudontaa, ompelua y.m.[42] Näin jumalattaren

olento laajenee erittäin rikkaaksi ja ääretön ala aukenee hänen

toiminnalleen. Voipa sanoa että hänessä on Hellaan kansa esittänyt

syvimpiä elon-aatteitansa.

Kirkas, ylhäinen valo-ilma, joka ikäänkuin luo sillan näkyväisen ja

näkymättömän, aineen ja hengen mailmojen välillä, kuvailee

symboolisesti hengen valoa, viisautta, älyä, järkeä -- ja niinpä Athene

jo yksinkertaisen luonnonsymboliikankin tiellä sai henkisen

merkityksensä, tuli viisauden, opin ja älyn haltiaksi. Vaikka tämä

eetillinen puoli kehittymistään kehittyi ja pääsi käsityksessä ja

kultissa miltei etusijaan, eipä siltä luonnollinenkaan puoli joutunut

unohduksiin. Ne liittyivät kumpikin niin likitysten toisiinsa, että

eeterin lempeä valtias ja älyn ylhäinen jumalatar oli vain saman

jumalais-olennon eri ilmi-muotoja. Siinä on merkityksen syvyys, aatten

korkeus, toimialan avaruus, joissa kohden ainoastaan Zevs ja joinkin

määrin Apollon Athenelle[43] vertoja vetävät. Zevs, Apollon ja Athene

käsittävätkin yhteensä kaiken jumalallisen voiman kreikkalaisen

mielestä.

Näin tätä jumalatarta yleensä käsitettiin, kuvailtiin ja palveltiin

varsinkin siinä kaupungissa, joka oli Kreikan henkisen elämän keskus,

Atheenassa, jossa hänellä oli Akropoliin kalliokunnaalla kaksi komeaa

templiä Erechtheion ja Parthenon. Hän oli Attikan pääjumalatar ja taru

kertoo kuinka hän siksi tuli. Hän ja merenvaltias Poseidon kilpailivat

Attikan omistamisesta: kumpi paremman lahjan loisi maalle, hän sen

saisi -- niin sääsi Zevs. Poseidon loi hevosen korskean, mutta Athene

antoi öljypuun versoa maasta. Tämä nähtiin hyödyllisemmäksi ja niinpä

Athene voitti kilpansa. -- Oli hänellä muitakin palveluspaikkoja:

Argos, Korintho, sittemmin Sparta, Arkadia, Rhodos y.m. Pallaan

kunniaksi vietettiin joka viides vuosi suuri juhla, _panathenaia_,

jolloin komea juhlakulkue vei hänen templiinsä lahjoja, ja

urheilu- sekä soittokilpoja toimitettiin kaiken kansan nähden. Tämän

ohessa oli myös vähempiä juhlia.

Taide koetti Athenen kuvauksissa etupäässä esittää hänen edustamiaan

siveellis-älyllisiä aatteita, mutta ei siltä jättänyt sikseen

luontais-merkitystäkään. Niinpä viisauden jumalatar kuvataan

sotajumalattareksi, jommoisena hän jo syntymähetkestään asti ilmestyi,

kypäri päässä, keihäs kädessä, suomushaarniska rinnan suojana. Kilpenä

on hänellä alkuaan (Homerossa) egiidi (= salama), sittemmin tuijoittaa

panssarin keskeltä kamala meduusanpää l. "gorgoneion", joka sai

viholliset kauhusta kivettymään. Tämä muoto sopii Pallaalle taistelussa

ja linnansuojeliana (Pallas prómachos, P. poliás). Se oli hänellä jo

vanhimmissa esityksissään, n.s. _palladioissa_, jotka olivat kömpelöitä

puuveistoksia; taikausko luuli niiden pudonneen taivaasta ja niitä

käytettiin tehokkaina varjeluskeinoina sodanvaaroissa. Pääpiirteissään

sama muoto, milloin sotainen, milloin rauhainen puoli selvemmin

esiteltynä, periytyi sitten varsinaisille taideteoksillekin. Monet

mestarit kuvasivat Pallasta, mutta muita mainiommat olivat Feidiaan

Athenen kuvat. Hänen tekemänsä oli tuo suunnattomaan suuri, ehkä 70

jalan korkuinen, vaskesta valettu kolossikuva, joka kohoten Atheenan

linnanvuorelta näkyi kauas merelle. Jäljennöksistä päättäen lienee

jumalatar seisonut promachos-asemassa, kilpi vasemman käden varalla,

korkealle nostettu oikea nojaten keihoon valmiina idän barbaareja

torjumaan. Vielä kuuluisampi kauneudestaan ja kalleudestaan oli se

Pallaankuva, Athene Parthenos, jolla Feidias koristi jumalattaren

juhlatemplin samalla vuorella: 40:n jalan korkuinen kullasta ja

norsunluusta tehty. "Neitsyellinen jumalatar oli seisaalta kuvattu,

rauhallisena, suojaa suovana, voittoa antavana. Kultakypärä kattoi

kauniin vakavan pään, rinnan peitti panssari meduusanpäineen, koko

vartalon pitkä alasvaluva kultavaate; kilpi oli rauhallisesti maahan

laskettu, keihäs nojausi siihen; voitotar liihotti jumalattaren

kädellä, voitonseppeltä pidellen". Työ oli kaikittain aineen laadulta

ja suoritukseltaan mitä etevintä ja kallisarvoisinta. "Siinä oli

taiteilija ikiajoiksi määrännyt Athenen luonteen, tuon vakavan

viisaudenjumalattaren, Attikan lempeän suojelijan, ja jaloimmista

säilyneistä jälkikuvista tuntuu vieläkin tuon ylistetyn esikuvan

heikkoa jälkikaikua" (Lübke). Yhteisenä ominaismerkkinä Pallaankuvissa

on siveellinen vakavuus, ankaran puhdas neitsyellisyys. Tivissulkuiset

huulet ja esiintyvä leuka osottavat pontevaa mieltä ja tahdon tarmoa,

katse ja ryhti voimaa ja arvollisuutta. Neitsytjumalatar ei ole alasti,

vaan viljaviin vaatteihin verhottu.

Muutamia eläimiä esiintyy jumalattaren kuvissa, symboolisesti kuvaten

hänen luonteensa puolia, käärme älyä, pöllöhaukka miettiväisyyttä,

kukko valpasta sotamieltä.

Athenen vanha nimitys _Tritogeneia_, jonka mukaan hänen isänsä olisi

_Triton_ s.o. kohiseva virta, viittaa hänen syntymäänsä vedestä, s.o.

Okeanosta, josta Hesiodin mukaan kaikki jumalat ja koko mailma ovat

alkunsa saaneet; sentähden häntä palveltiin Triton nimisten lampien

luona, jommoisia oli useissa paikoin. Tämännimisenä hän ei kuitenkaan

suurempaa huomiota herättänyt.

* * * * *

Italiassa kunnioitettiin vanhastaan _Minervaa_ älyä ja voimaa suovana

sekä salamoitsevana jumalattarena. Hän muistutti muodoltaan niin paljon

Pallas Athenea, että heitä ruvettiin pitämään ihan samana. Minervan

vahvin puoli oli kuitenkin äly ja kekseliäisyys, jonka tähden etenkin

taideniekat ja runoilijat, mutta alhaisetkin ammattimiehet häntä

ihailivat. Samoin luultiin hänen naisten värttinää ja kangaspuita

suosivan. Hänen juhlansa oli _quinquatrus_ (maaliskuussa); silloin

saivat koulut lomaa, jonkatähden opettajatkin olivat hänelle

kiitolliset. Niin yksinomattain edusti hän älyä ja hengen tointa, että

hänen nimellään niitä suorastaan merkittiin (vrt. "pinguis Minerva,

invita M."). Tieteen ja taiteen jumalaksi hän jäi vielä, vaikka

runoilijat kertoilivat hänestä samoja kuin ennen oli Athenesta

lauleltu. Kun Hadrianus perusti Roomaan tieteellisen opiston, antoi hän

sille nimen _Athenaeum_, jota vieläkin käytetään semmoisten laitosten

nimenä. -- Muuten oli Minervalla jo varhain palveluksensa Kapitoliossa

Jupiterin ja Junon rinnalla. Siellä sanottiin säilytettävän hänen pyhää

kuvaansa, palladiumia, jonka Diomedes muka Troiasta ryöstettyään sitte

oli lahjoittanut Aeneaalle -- tarina jota roomalainen kansallisylpeys

mielellään uskoi.

Apollon.

Zevsin jaloin poika on _Apollon_ eli _Foibos_,[44] jonka äiti oli Leto

(Latona) s.o. hiljainen yö. Taivaan eli Zevsin ja yön yhtymästä syntyy

päivänvalo, armas aurinko, jonka edustaja Apollo on luonnonalallaan.

Hän on valon jumala[45] kirkkain ja jaloin. Kauan hänen äitinsä

kateellisen Heran vainoomana etsi paikkaa luodakseen saalaansa, kunnes

löysi sen Delos saarella. Saari, siihen asti ajeltuaan meren ulapalla,

seisahtui kun Foibos syntyi.

Valonvaltias, syntyään vihaten pimeyttä, lähti jo nuorena sotaan sen

valtoja vastaan. Hän ampui kuoliaaksi _Tityos_ hiiden ja _Python_[46]

nimisen lohikärmeen ihmisiä ja eläviä ahdistamasta. Samallaista

taistelua hän jatkaa edelleen, kunnes kevät valkenee maille. Talveksi

lähtee hän hyperborealaisten ("pohjantakalaisten") ikivaloisaan maahan,

josta taas keväisin palajaa Hellaaseen. Tämmöiset tarut kuvaavat vain

sitä suurta muutosta joka keväällä tapahtuu luomakunnassa lämmön ja

valon vaikutuksesta. Apollonin nuolet ovat auringonsäteet, joiden

voimasta talven valta murtuu, lumet sulavat, usvat haihtuvat, eläin- ja

kasvikunta virkoo iloisesti elämään. Näinpä hän myös karjaa holhoo.

Mutta samat säteet kiihtyvät kesähelteellä, mätäkuulla, polttavan

kuumiksi, niin että kasvikunta surkastuu[47] ja taudit tappavat eläimiä

ja ihmisiä. Niinpä Apollon on kostaja, joka nuolillaan lennättää

äkkisurmaa. Hän on tuo "kaukaa ampuva kuuluisa hopeajousi-mies",[48]

jonka näkymätön nuoli tempaa ihmissielun tuonen tuville. Kun tuo käypi

kivutta ja äkisti, pidetään väliin, tilakohdista riippuen, tämmöistä

kuoloa armona eikä rankaisuna (Il. XIV 757 ss.). Jousimiehenä on jumala

kaikkien jousimiesten suojelija (Il. V, 105).

Apollonin luonne on kaksinainen: sotaisa ja rauhaisa, tuima ja lempeä.

Niinkuin hän tauteja lähettää, hän myös niitä suopeasti poistaa ja

parantaa, ollen siten tarmokas lääkejumala.[49] Hänen poikansa

_Asklepios_ (Aesculapius) onkin yksinomaan tälle uralle antaunut. Pahan

poistaja ja turmien torjuja[50] on Apollon laajimmassa merkityksessä

hengen alalla. Puhdas valonvaltias harrastaa henkistä kirkkautta,

siveellistä puhtautta ja yleensä kaikkien henkivoimain sopusointua

ihmiselämässä; siitä syystä hän ei siedä rikoksia, vaan rankaisee

röyhkeitä ylvästelijöitä -- mutta etupäässä hän armolla ja lempeydellä

enemmän kuin kostokeinoilla palauttaa hämmentyneen sopusoinnun. Hän on

sielun vammojen parantaja. Hän puhdistaa sielun syyllisyyden tahrasta,

luo mielen kirkkaaksi, keventää tunnon taakkaa sovinnon suloudella.

Kostotarten vaivaamille suopi hän turvaa (vrt. Oresteen tarinaa!) ja

yksin hän voi tylyn verikoston lain peruuttaa. Tätä jumalallista

sovinnollisuutta lausuttiin ilmi Apollonin palvelusmenoissa; näissä

käytetyt syyn sovitukset epäilemättä suuresti auttoivat lempeämpiä

oikeuskäsitteitä ja tapoja pääsemään valloille sivistyneen muinaisajan

ihmisissä. -- Rauhallista menoa suosiessaan A. myös on teiden ja

huoneiden suojelija.[51] Valtion suojaksi hän hoitaa ja vaalii

nuorisoa.

Rauhattomia mieliä viihdyttelee Apollon tehokkaasti myös sävelten

sulotenholla. Mestarillisesti hän kaiuttelee kitaraansa (forminx)

jumalain kemuissa, runotarten kauniisti laulaessa. Hän onkin heidän

johtajansa (musagetes), Orfevs, Linos y.m. taruajan virsiniekat ovat

hänen poikiaan. Näinpä Apollon muita enemmin on laulun ja runoustaiteen

jumala.

Vielä Apollo valollaan vähinsä väljentää sitä sumua joka peittää meiltä

tulevaisuuden. Hän on ennustaidon jumala ja semmoisena hänen

merkityksensä Hellaan kansanelämässä oli mitä tärkein ja syvällisin

myöhäisiin aikoihin asti. Apollon ei ilmaissut tulevaisuutta

ulkonaisilla merkeillä, mutta hän saattoi valituitansa hurmaustilaan,

jossa hän heidän suunsa kautta julistaa viisauttansa. Nuo, enimmältään

naisia, asuivat varsinaisissa ennuspaikoissa, tai yksikseen, n.s.

sibylloina. Apollonin orakeleita oli useita, esm. _Klaros_ (Kolofonin

luona), _didymaiolainen_ orakeli lähellä Miletoa, _ismeniläinen_

lähellä Thebaa, mutta muita mainiompi oli _Delfoin_ orakeli, joka lähes

tuhannen vuotta pysyi pyhänä ja sai horjumatonta kunnioitusta, etenkin

doorilaisheimolta, sitten koko antiikin mailmalta. Sen päätöksillä oli

ratkaiseva valta aina ja kaikissa asioissa niin Kreikassa kuin

Roomassa. Kun Pythia[52] pureksi pyhän laakerin lehtiä tai istui

kolmijalka-jakkaralleen templissä maanmalon päälle, josta maanalaisia

höyryjä huokui häneen, joutui hän haltioihin ja alkoi ennustella,

neuvon kysyjöille salaviisauden sanoja lausua, joiden ongelmia papit ja

viisaat selvittelivät. Vasta Konstantini Suuri toi Pythian istuimen

pääkaupunkiinsa ja teki lopun orakeleista.

Delfoissa oli Apollonin kultin pääpesä. Siellä kohosi komea templi,

jonne uskovaiset neuvonkysyjät antelivat lahjojaan, niin että niistä

aikaa myöten karttui runsaat aarteet (arviolta noin 10,000 talenttia =

lähes 55 milj. markkaa). Toinen kuulu palveluspaikka oli syntysaari

_Delos_, siellä Kynthos-vuoren juurella templi, jossa juhlittiin

määräaikoina. Moniaalla Kreikassa ja sen siirtokunnissa oli noita

pyhäköitä juhlineen. Atheenassa vietettiin Apollonin kevätjuhlaa,

_delfinia_, etenkin sentakia että tyyntynyt meri taas sopi

laivakululle. Mätäkuun paahteessa lepyteltiin häntä muilla

juhlamenoilla.

Pian roomalaisetkin huomasivat tarvitsevansa jumalaa, jolta saisivat

selvempiä tietäjänsanoja kuin lintu- ja suolienteitä selitteleviltä

papeiltaan, ja niinpä he lainasivat kreikkalaisilta Apollonin, jolle

eivät löytäneet omaa kansallista nimeä. Häntä palvelivat myös

taudinparantajana. Hänen ensimmäinen templinsä Roomassa rakettiin erään

ruttotaudin johdosta (429 e.Kr.). Erittäin harrasti Augustus keisari

A:n palvelusta, jonka ansioksi hän luki voittonsa Aktiumin luona, ja

rakensi hänelle uhkean juhlatemplin Palatinin kukkulalle.

Veistokuvissa on Apollon varteva, jalomuotoinen, ihana, parraton nuori

mies, jonka keltakutrit viljavina valuvat, kasvojen ilme ja katse

säteilee tyyntä ylevää iloisuutta. Tämmöisen perisävyn loivat

hänen kuvilleen etenkin Praxiteles ja Skopas (noin 390-330)

mestariteoksillaan. Säilyneissä teoksissa jumala esiintyy joko sotijana

ja kostajana, viini, jousi ja egiidi aseinaan, tai rauhaisana, kantelon

soittajana. Ensi laatua on kauneudestaan kuuluisa veistokuva Belvederen

Apollo. Jalo voittajan ylpeys loistaa ihmeen kauniista kasvoista ja

koko asennosta, kun hän vasemmalla kädellään ojentaa egiidiä tuhoksi

viholliselle, jota puunrunkoa kiipeävä käärme kuvallisesti merkitsee.

-- Naisellisen pehmeät ruumiinmuodot ja haaveksiva katse on niissä

kuvissa, jotka esittävät häntä kantelensoitajaksi (kitharodos). Pitkä

vaate valuu väljänä hänen yllänsä ja ihaillen näkyy hän kuuntelevan

sävelten sointua.

Apollonin attribuutit ovat: jousi, viini, nuolet, kithara,

laakeriseppele. Laakeri oli, niin tietää taru, alkuaan kaunis neito,

_Dafne_, joka, kun jumala tavoitteli häntä syleilläkseen, pakeni,

muuttui puuksi ja jäi Apollonille pyhitetyksi.

Artemis. -- Diana.

Etelämaissa, joissa suvi enemmältään on poutaa, kuumuus pian

kuihduttaisi kasvikunnan, ellei erittäin viljava yökaste sitä

virkistäisi. Kirkkaina kuutamoöinä nähtiin varsinkin viljalti

kastehelmiä ruohossa kimaltelevan. Siitäpä helposti luultiin tätä

elonnestettä tihkuvan alas kuusta, kuten kuun muutenkin arveltiin

salatenholla vaikuttavan maan hedelmällisyyteen. Tämmöisenä

hedelmöittäjänä kuun haltiaa, kuutarta palveltiin etenkin Arkadiassa

_Artemiin_ nimellä, ja kun sen vuorissa elelee paljo vuohikarjoja,

luultiin hänen varsinkin vuohia kaitsevan. Muuallakin Peloponneesossa

"keto-Artemis"[53] nauttii kunniaa; niinpä spartalaiset taisteluun

lähtiessä uhrasivat hänelle vuohen. Arkadilaiset, kun kauvan jäivät

verraten alhaiselle sivistyskannalle, ajattelivat Artemistaan tuimaksi

ja karkeaksi, luulivatpa hänen väliin ihmisuhriakin vaativan. Tapojen

lauhtuessa kansan mielikuvitus siirsi tuommoisen tylyn Artemiin kauas

pohjolaan, Taurien maahan. Tunnettuhan on, miten Agamemnonin tytär

Ifigeneia, laivaston viipyessä Auliin satamassa, vähällä oli joutua

_taurilaisen_ Artemiin uhriteuraaksi, kun isänsä luvattomalla

riistanajolla oli jumalattaren mielen vihoittanut. Myöskin Attikassa

näytään vanhimpana aikana uhratun ihmisiä _Brauronin_ Artemiille; tyly

tapa hyljättiin sitten, ja sen verran jäi vaan vanhaa jälkeä, että

neitojen naimisiin asti täytyi asua jumalattaren templissä.

Samanlaatuinen, vanhanaikuinen Artemis oli spartalaisten _Artemis

orthia_, s.o. "jäykkä" A., jonka alttarin edessä maan nuorukaiset

kerran vuoteensa ruoskittiin verisiksi, ollen tämäkin jälkeä entisestä

ihmisuhrista. Artemis oli kyllä pellonviljan armollinen antaja, mutta

kuinka hän ilmaiseksi näin kalliita lahjoja soisi! Luultiin hänen

vaativan kalliita vastalahjoja, ihmisverta. Ja kiivas hän olikin vihaan

ellei saataviansa saanut; sen koki m.m. _Oinevs_ (kts. sitä).

Artemis edusti siis ensinnä pellonviljavuutta. Mikäli tälle alalle

ilmaantui muita jumalia tointa ja kunniaa jakelemaan, varsinkin

Demeter, väistyi Artemis vainiolta saloihin, viljellyn luonnon alalta

vapaan, viljelemättömän helmaan. Hän on metsien, laaksojen, norojen,

lähdetten haltio, joka siellä pyhässä hiljaisuudessa toimii suuria.

Hänen hellän hoitonsa alla ruoho rehottaa, puu lehtii, marjat

punertavat, eläimet menestyvät. Koko elimillinen luonto nauttii hänen

vaalivaa hoitoansa, niinpä ihmistaimetkin hentokaiset. Siksi häntä

lapsensynnyttäjät avukseen huusivat.[54] Vesakot, lähdenotkot, joet,

järvet ovat Artemiille pyhiä. Kerrottiinpa Alfeios-virran haltian

syttyneen jumalatarta rakastamaan -- mutta joutiko tämä lemmestä

huolimaan! Hänellä on tärkeämpää tointa. Hänen on johdettavana

luonnonimpien joukko, salottaret, norottaret ja muut jotka sinisalon

sivulla, vuorten onkaloissa kehräilevät lankojaan, kutovat

ihmekankaitaan; hän neitosineen hoitaa koko sitä rikasta elämää joka

luonnon hiljaisessa helmassa taimii, versoo ja kukoistaa. Neitostensa

parvesta loistaa Artemis muita kauniimpana, ja äitinsä Leto sen

nähdessään tuntee sydämmensä ilosta värähtävän.

Näin salon jumalatar neitosineen iloissaan toimii ja luopi elämää.

Usein he huvikseen kisailevat ja karkelevat kukkaisnurmella[55] tai

uivat vilpoisissa puroissa ja lammissa tai uumoilevat saloja, urheasti

riistaa ajellen, niin että metsä kiljahtelee riemusta ja ilohuudoista.

Näin Artemis "nuolia sirotellen"[56] Taygeton tai Erymanthon rinteillä

ajelee metsäsikoja ja arkoja hirviä. Häneltä metsästäjä oppii tarkasti

ampumaan ja kiitollisna uhraa hän Artemiille eränsä esikoiset,

hirvenpään tai karjunsorkat. Hirvenajosta Artemis sai nimen

_clafébolos_, josta eräs kreikkalainen kuukausi nimitäiksen

_clafébolios_. Riistanajo kysyy rohkeutta: rohkea ja uljas onkin

jumalatar, samoin kuin amatsoonillinen seurueensa. Sanotaanpa joskus

noiden kuuluisain nais-soturien juuri olleen Artemiin seurana.

Amatsooni on Artemis itse, sillä hän ei siedä sulhoja eikä naimisia,

vaan tahtoo iäti neitona pysyä. Onneton se mies, joka hänen

neitotunteitaan loukkaa. _Aktaion_ sai metsästäessään salaa nähdä hänen

neitosineen kylpevän, mutta kosto tuli: Artemis muutti miehen hirveksi,

jonka omat koirat repivät kuoliaaksi. Pyhää impeyttä vaati hän myös

neitosiltaan ja naispapeiltansa. _Ifigeneia_ ei suostu _Thoas_

kuninkaan kosintaan; _Atalante_ (ehkäpä toisnimellä = Artemis) vaati

kosioitaan kilpajuoksuun ja tappoi häviölle joutuneet; ahdistavat

kentaurit hän ampui kuoliaiksi. -- Itse impenä Artemis suosii

ihmis-impiä sekä nuoria poikia, yleensä nuorisoa; tätä hän hoitaa ja

vaalii, luoden sille soreutta ja uljuutta. Hänen erityinen suosikkinsa

oli siveä _Hippolytos_.

Laajalti Artemista palveltiin hedelmöittävänä luonnonhaltiana.

Semmoisena oli hänellä templi esm. Efesossa, jossa hänen satanisäinen

kuvansa symboloitsi luonnon ikiuhkuvaa viljavuutta.

Melkeästi on siis Artemiin kasvoista alkuperäinen karmeus sulanut ja se

sulaa sulamistaan, mikäli hän muuntuu siksi, jona hän on paraiten

tunnettu, Apollonin sisareksi. Muunnos on jo Homerissa tapahtunut,

vaikka hän sen ohessa kyllä paikalliskulteissa säilytti alkuperäistäkin

merkitystään. He ovat Artemis ja Apollon saman isän ja äidin lapsia,

Deloksessa syntyneet kumpikin, ja toimivat sopuisasti. Trojan edustalla

sotivat he rinnakkain, Delfoissa palvellaan heitä kumpaakin. Artemis

haavoittaa ja parantaa samoin kuin Apollon. Artemis ampuu hänkin

jousestaan surman nuolia ja tempaa etenkin naisia äkkikuolemaan.

Helppoa, kivutonta kuoloa rukoili häneltä esim. Penelope. Kun Niobe

ylvästeli siitä että hänellä oli useampia lapsia kuin Letolla, niin

Artemis kostoksi äkkinuolillaan ampui häneltä tyttäret, samoin kuin

Apollon pojat.

Tätäkö tietä siis, kehityksen kautta, Artemiista tuli Apollonin sisar?

Eikö hän ollut sitä jo alummin? Eiköhän saloissa samoileva, nuolia

ampuva Artemis saanut aihettaan kuutamosta, jonka kuvat vilottelevat

puiden välitse, jonka säteet vasamain tavoin välähtävät pilvien

välitse? Eikö tämmöinen kuvitelma ollut yhtä likellä kuin se että

auringonsäteistä syntyi Apollonille vasamia? Onhan asiaa niinkin

selitelty: on sanottu, että Artemis jo kuuttarena metsästeli vuorilla,

ampui petoja ja ihmisiä, torjui veljensä rinnalla pimeyden valtoja ja

yleensä ilmaantui Apollonin sisarena, niinkuin kalpea kuu on kirkkaan

auringon sisar. Kuinka liekään ollut, kuitenkin alkuperäinen kuuttaren

merkitys aikasin jäi häneltä syrjään, kun _Selene, Helena, Io_ y.m.

tulivat varsinaisiksi kuuttariksi, ja ainoastaan muutamat seikat vielä

siitä hämärästi muistuttivat. Semmoisia oli soihtu hänen kuvissaan.

Edelleen _Artemis Munychia_ Atheenan satamassa oli oikea kuutar:

täysikuun aikana hänelle uhrattiin pieniä kakkuja, joihin pistetyt

kynttilät mukailivat kuunvaloa, ja kilpaa juostiin soihtujen valossa.

_Hekate_ (kts. sitä) oli myös osalta kuutar, ja semmoisena hän ja

Artemis usein merkitsivät samaa, sittekun Artemiille uudelleen

aljettiin antaa kuuttaren merkitystä. Semmoisena häntä ja Seleneä

sekoitellaan toisiinsa ja Artemis esitetään Endymionia (kts. sitä)

rakastavaksi.

* * * * *

Italiassa palveltiin _Dianaa_[57] vesakkojen, norojen ja lähdetten

haltiana. Hänellä oli pyhiä lehtoja, m.m. Algidus vuorella, jonka

siimeksessä roomalaiset vilvottelivat paahtavalla kesähelteellä. Tästä

syystä sai hän lisänimen _nemorensis_. Uskottiinpa hänen väljemmällekin

vaikuttavan, suovan maalle viljavuutta, suojelevan metsää, sen eläimiä

ja karjoja, josta hyvästä hänelle uhrattiin lehmiä. Tätä Dianaa

palvelivat semminkin sabiinit, ja vielä sittenkin kun heistä Rooman

ikeen alla muodostui plebeijein säätyluokka, jäi Diana näiden

vasituiseksi jumalattareksi. Aventinus vuorella oli kansanmielisen

kuninkaan Servius Tulliuksen rakentama Dianan templi, jonka

perustajaisia plebeijit ja orjat yhdessä viettivät iloisesti. Karanneet

orjatkin nauttivat demokraatisen jumalattaren suojaa, jolloin heitä

kutsuttiin "servi cervi" s.o. "hirvi-orjat", kuvaten siten sitä hellää

hoivaa, jonka jumalatar soi heille, ikäänkuin salojen haltia

hirvillensä. Dianan ja erään _Virbius_ sankarin suhteista juteltiin

samanlaisia vähän kuin hänen ja Hippolytuksen seikoista.

Kun v. 399 e.Kr. Hellaan Apollon pääsi Rooman jumalain joukkoon,

seurasi mukana sisarensa Artemis, joka nyt kokonaan suli yhdeksi

entisen Dianan kanssa, perien tältä vaan kansallisen nimen. Uusi Diana

sai juhlatemplin Roomassa v. 179 e.Kr. ja hänestä kerrottiin nyt aivan

samoja kuin Artemiista. Koska siis esim. uutta vuosisataa aljettaissa

Apollonia kunnioitettiin komealla juhlalla ja Dianakin sai siitä

osansa, rukoili Horatius juhlarunossaan (carmen seculare), että Phoibon

kanssa Diana tuo "salojen suoja ja taivaan kirkas kaunistus varjelisi

valtakuntaa, kasvattaisi uuden uljaan sukupolven ja varsinkin vaalisi

äsken syntyneitä lapsia". Olihan pikkulapset Dianan suosituita,

niinkuin muutkin vesat metsässä ja nurmen nuori kukkaisväki.

Taiteessa on Artemis nuori, solakka, reipas neito, usein metsästäjän

asussa, viini ja joutsi aseinaan, helmat käärittyinä ylös, voidakseen

ketterämmin viidakossa liikkua. Kuuluisin säilynyt pystykuva on n.s.

Versaillesin Diana. Siinä suojelee hän turviinsa paennutta

naarashirveä, koppaa viinestä nuolen, uhkasilmin tähystäen vainoojata.

Toisissa kuvissa esiintyy hän siinä silmänräpäyksessä, kun nuolen juuri

ammuttuaan tähystää miten se lienee osunut saaliiseen. Eräässä kuvassa

katselee hän hellästi ainokaista lemmittyänsä Endymionia.

Artemiin tunnustimet ovat: joutsi, viini vasamoineen, keihäs, soihtu;

pyhät eläimensä hirvi, karhu, karju, koira.

Ares. -- Mars.

_Ares_ on kreikkalaisten sotajumala, Zevsin ja Heran poika. Hän tuli

enemmän äitiinsä kuin isäänsä, ollen yrmeä ja kiukkuinen riitapukari,

joka sopimattomalla käytöksellään usein suututti olympolaisia.[58]

Varsinkin Athene ja Ares aina olivat kahakassa keskenään. Hänen

kotimaakseen mainittiin Thrakiaa. Tuolla talvimyrskyjen maassa, missä

tuimat raakalaiskansat mellakoivat, Ares paraiten viihtyi ja siellä

hänelle suurinta kunniaa osotettiin. Vuolaat Hebros ja Strymon virrat

siellä kerskailivat olevansa hänen poikiaan. Onpa arveltukin, että Ares

alkuaan merkitsee myrskyjen myllertämää pilvitaivasta. Rajuksi hänen

ilmiötänsä ainakin Iliadissa kuvaillaan. Sota on hänen elämänsä; mutta

ei hän suunnittele taistelua järkiperäisesti, silmämäärää myöten, kuten

Athene, ei huoli siitä kumpi puoli voiton vie; sota sotana on hänelle

pääasia, miekan melske, tappelun pauhina, kamala surma on sotajumalan

riemuna. Hän on verenhimoinen: tappelussa kaatunut "juottaa verellään

Aresta". Ares on itse ilmetty taistelun telme, elävä sotahuuto

(_Enyalios_). Kiiltävässä vaski-asussaan, aseet käsissä, ajaa jyristää

hän rajusti veritannerta pitkin seurassaan poikansa Fobos ja Deimos

(pelko ja kauhu), sisarensa Eris (tora) ja sodatar Enyo (= Bellona), ja

murtaa allensa kaikki. Mutta hänen väkevyytensä on samalla hänen

heikkoutensa: hän on väkevä ja nopea, mutta huimuudessaan

lyhytmielinen; silmitön vimma sokaisee hänen järkensä, joten hän joutuu

alakynteen Athenea vastaan -- viittaus siihen että raaka, jos kuinkakin

tavaton voima ei auta ilman älyn ohjausta. Taistellessaan troialaisten

puolella ottelee hän usein Athenen ja tämän suojanalaisten sankarien

kanssa. Kun Diomedes kerran haavoitti häntä, karjui Ares tuskissaan

kuin kymmentuhatta miestä.[59] Toisella kertaa Athene heitti hänet

kumoon suurella paadella, jolloin hän ruumiillaan peitti tynnyrinaloja

maata. Voittipa hänet myös Herakles y.m.

Vaikka kaikki vihaavat ja kauhulla katselevat tuota häviön, taudin,

surman ja surkeuden tuojaa, on kuitenkin yksi joka häntä rakastaa --

lemmenjumalatar Afrodite, joka muuten esiintyy Hefaistoksen puolisona.

Tällä piirteellä on kaiketi tahdottu lieventää sotajumalan tuimaa

ilmiötä, tajuten tehoisaa vaikutusta joka syntyy vastakohtain, karkean

ja suloisen yhtymästä. Tästä lempiliitosta syntyi _Harmonia_ (Sopu),

joka peri äitinsä lempeyden, _Eros_ ja _Anteros_ sekä isäänsä tulleet

pojat _Fobos_ ja _Deimos_. Muitakin morsiamia oli Areella.

Aresta Kreikassa ei aivan yleisesti palveltu. Thebassa häntä rukoiltiin

rutonjumalana. Theban perustaja Kadmos nai Harmonian; olipa siis

thebalaisilla, joiden suonissa juoksi sotajumalan verta, syytä häntä

palvella. Atheenassa oli Ares, sikäläisen tarun mukaan surmattuaan

Poseidonin Halirrothios pojan ja saatuaan syynsä sovitetuksi, antanut

aihetta Areiopagin murhaoikeuston perustamiseen.

* * * * *

Tärkeämpään arvoon ja asemaan pääsi roomalaisten sotajumala _Mars l.

Mavors_. Mutta alkuaan _Mars isä_ eli _Mamers_ ei ollenkaan näyttänyt

sotaisalta, vaan oli hyvänsävyisä keväänjumala, joka soi kauniita

säitä, suojeli suopeasti metsää (_Silvanus_), kasvikuntaa ja karjaa

laitumella, sekä varjeli ihmisiä vahingolta. Semmoisena häntä Italiassa

palveltiin niillä näillä maalaisjuhlilla. Näitä oli _ambarvalia_,

jolloin juhlakulussa kierrettiin peltoja kolmeen kertaan ja rukoiltiin

Marsia niitä siunaamaan. Näitä myös _mamitralia_ (alussa maaliskuuta),

jolloin paksuun pukuun tyrsystetty ukko _Mamurius Veturius_, s.o.

"vanhentunut Mars", lyönneillä ja iskuilla ajettiin pois ihmisten

ilmoilta, ja siten kuvattiin nuoren kevään, eloisan Marsin voittoa

talvesta ja vanhasta vuodesta.[60] Voittoa vietettiin juhlajuomingeilla

ja _saliot_ (salii = "hyppelijät") ilmaisivat ihmisten iloa kevään

tulosta hypellen ja juosten pitkin katuja, käsissään Marsin-kilpi,

ancile, jota lyödä rämistelivät. Näitä kilpiä oli 12, joista yksi

alkuperäinen. Se oli taivaasta pudonnut, kertoi hurskas taru, Numa

kuninkaan käsiin ja hän sai tiedon että sen säilymisestä riippuisi

valtakunnan onni. Estääkseen ancile'n varastamista teetti hän mestari

Mamurius Veturiuksella 11 muuta aivan yhdennäköistä kilpeä. Kilpien

luku osottanee, että ne oikeastaan tarkoittivat vuoden kuukausia ja

koko juhla oli varmaan vaan yksinkertainen kevään vietto, jossa

Marsilla ei ollut mitään valtiollis-sotaista merkitystä. Numa saattoi

kyllä sitten uudistaa juhlan ja antaa sille toisen mielen.

Rauhallinen jumala oli siis Mars alkuansa. Sotaisa taimi piili hänessä,

mikäli kevään jumala taistelee talvea vastaan, jota taistelua

juhlamenoissa kuvailtiin. Tämän toimen sitte sotaisa, vallanhimoinen

Rooman kansa kasvatti suureksi, niin että Marsista tuli yksinomaan

sodan julma jumala ja samalla valtakunnan ylin suojelija, Jupiterin

jälkeen arvoisin. Rooman perustaja Romulus oli hänen poikansa, kertoi

taru, ja siten Mars oli Rooman kansan kanta-isä, kansa oli syntyään

sotainen. Jo Numa kohotti sotajumalan palvelun entistään ylempään

arvoon, johon viittaa taru Marsin-kilvistä, hän myös sääsi sitä varten

erityisen pappisviran (flamen martialis). Aikaisin rakettiin Roomaan

Marsille templi; sinne meni sotaan lähdettäissä päällikkö ja jumalan

kuvapatsaan edessä rämisti keihästä ja pyhää kilpeä huutaen: "Mars

vigila!" (valvo Mars!) Ja Marsin uskottiin astuvan näkymätönnä

sotajoukon edessä, seurueinaan _Pavor, Pallor_ (kauhu, kalpeus) ja

_Bellona_ (vrt. Aresta) vieden sitä voittoon, josta hän sai nimen

_Gradivus_. Hänelle pyhä oli _Campus martius_, Mars-kenttä Roomassa,

jonne nuoriso kerääntyi urheilemaan ja sotakuntoinen väestö saapui

tarkastettavaksi. Tänne myös Augustus keisari, voitettuaan ottoisänsä

Julius Caesarin murhaajat, asian muistoksi rakensi templin mitä

muhkeimman "Marti ultori" (Mars kostajalle).

Kun Roomalaiset tutustuivat Kreikan jumaliin, muuttui heidän Marsinsa

yhä enemmän Areen kaltaiseksi. Silloin hänelle keksittiin Venus

puolisoksi ja lapsia Areen lasten vastavertaisia. Kun sitte aljettiin

uskotella Aeneaan äitiä Venusta Julion-suvun kanta-äidiksi, kostui

siitä Marsille uutta kunniaa. Hän tehtiin uuden keisarikunnan ja -suvun

taivaalliseksi holhojaksi ja varsinkin Augustus kunnioitti häntä

loistavasti.

Taiteessa Ares (ja Mars) kuvataan rotevaksi soturi-nuorukaiseksi; tukka

lyhyt, kähärä, silmät pienehköt, nenä vankka, sieraimet aukinaiset,

ilmaisten kiihkoa. Paraimpia säilyneitä veistokuvia on n.s. _Mars

Ludovisi_, jossa jumala näkyy levähtävän tappelusta ja tuumivan

suloisempia seikkoja, siitä päättäen että pikku Eros veitikka

leikittelee hänen jaloissaan.

Tunnusesineitä: hurtilla ja väinönkotkilla koristeltu kilpi ja keihäs.

Eläimiä: susi, hevonen, palokärki.

Afrodite. -- Venus.

Kauneuden ja lemmen jumalattaren _Afroditen_ synnystä on eri

kertomuksia. Homeros mainitsee hänen vanhemmikseen Zevsin ja _Dionen_;

mutta vanha on myös Hesiodon kertomus, että Afrodite syntyi Uranos

jumalan verellä hedelmöittyneestä merenvaahdosta,[61] yleni

aalloista[62] Kypron rannalle[63] tai, toisin muunnellun jutun mukaan,

ui näkinkengässä Kytheran saarelle.[64] Kaksi jälkimmäistä syntytarua

näyttää että tässä jumalattaressa on yhtynyt helleenisiä ja itämaisia

aineksia. Etäisistä ajoista oli useilla Välimeren saarilla, jopa

Kreikan rannikoillakin, siellä täällä foinikilaisia siirtokuntia, jotka

sinne olivat tuoneet itämaista uskontoa ja kulttia. Siirtokuntain

kreikkalaistuessa säilyi vielä uskonnollisia katsantotapoja ja

palvelusmenoja, joskin muuttuneilla nimillä. Nyt tiedetään että

Itämailla muinoin palveltiin erästä suurta naisjumalaa, joka, minkä

nimen missäkin lienee saanut -- Assyriassa Mylitta, Egyptissä Isis,

Frygiassa Kybele, Efesossa Artemis, Foinikiassa Astarte y.m. --

kuitenkin tarkoitti ja olennoitsi samaa luomiston mahtavasti

hedelmöitsevää elinvoimaa. Samaa taisi Kreikan Afroditekin alkuaan

edustaa. Kun siis mainituissa siirtoloissa huomattiin Afrodite ja

Astarte hengenheimolaisiksi, sulivat he vähitellen ihmisten

käsityksessä yhdeksi jumalattareksi, joka peri kreikkalaisen nimen

Afrodite. Hän oli lähinnä "taivaallinen" (Aphrodite ourania), sillä

taivaasta päin Astartekin hallitsi luomakuntaa. Näin Afroditea kauan

palveltiin varsinkin Kytheran saarella ja Kyprossa, jossa hänellä oli

kuuluisa templi Pafos-vuorella.[65] Saarilta merisyntyisen jumalattaren

palvelus levisi Kreikan manterelle, jopa kaukana Siciliassakin

oli hänellä -- ehkä jo foinikilaisten perustama -- pyhäkkönsä

Eryx-vuorella, josta roomalaiset tunsivat hänet nimellä Venus Erycina.

"Taivaallinen" Afrodite ilmaisi olennossaan taivaan rakkautta maata ja

sen asukkaita kohtaan, ja tämähän kaikkialla luo elämää ja kauneutta

muodoiltaan mitä vaihtelevinta. Tuskin oli Afrodite rannalle astunut,

kun maa hänen jalkainsa juuressa vihoittaa, kukkasia versoo, kevään

sulohenki puhaltelee, kaikki uhkuu eloa ja iloa. Ja missä ikänä hän

liikkuu, nähdään samat ilmiöt: horat (vuodenajattaret) pukevat ylleen

juhlavaatteensa, sulokit ja luonnottaret karkeloivat hänen ympärillään

nuorella nurmella, linnut helistelevät säveliään lehdikoissa. Afrodite

on siis suloinen suvetar, kevään henki joka nuorentaa luonnon.[66]

Mutta keväällä elpyy merikin vilkkaaksi. Siellä joutsenet joikuen

uivat, delfiinit telmivät, valkopurjeet viiltävät sinipintaa. Tästäpä

Afrodite joutui "merettäreksi",[67] ja merimiehet sekä merenkulkijat

rukoilivat häneltä onnea matkoilleen.

Mutta kevään iloa ei kestä kauan; luonto surkastuu taas ja kuolee, ja

siitä suru valtaa Afroditen sydämmen. Tähän tosiasiaan perustuu

runollinen _Adonis-tarina_.[68] Adonis on uljas, kaunis nuorukainen,

Afroditen lemmitty. Yhdessä he saloa käyvät, saalista ajavat,

ilakoivat, kun -- vihainen metsäkarju karkaa päälle ja tappaa

nuorukaisen. Jumalatar on murheeseen murtumaisillaan ja lähtee synkkään

manalaankin armastansa etsimään; silloin Zevs heltyy. Hän sallii sulhon

puolen vuotta, kevään ja kesän, viipyä morsiamensa luona, mutta

syys- ja talvikaudeksi on hänen palattava varjojen maille. Tarun mieli

on selvä: peto on kolkko talvi joka kuolettaa eläin- ja kasvikunnan,

Adonis on luonto joka vuoroin virkoo eloon ja kuihtuu kuoloon, Afrodite

on luonnon henki ja haltia.

Eloa uhkuva suvetar on samalla kaiken kauneuden ja lemmen jumalatar.

Lemmen suloisen ikeen alle taipuvat kaikki: puut, kukat, eläimet,

ihmiset, jumalatkin. Afroditen valta ulettuu kaikkialle maan ääristä

äärihin, hän on "kaikenkansainen" (Pandemos). Tämä nimitys tarkoittaa

siis alkuaan hyvässä mielessä melkein samaa kuin "urania", mikäli

ajatellaan jumalattaren avaraa valtaa. Semmoisena hän herättää

rakkautta, solmii kihlauksia ja avioliittoja[69] ja voipi perhe-elämän

onnella rakentaa yhteiskuntaa. Myöhemmin sana sai perin halvan

merkityksen, tarkoittaen sitä olentoa joka edustaa aistillista,

irstailevaa lemmiskelyä (= Venus vulgivaga).

Lemmen taikavoimaa ei voi kukaan vastustaa, semminkin kun se ilmestyy

kauneuden viehättävässä puvussa. Afrodite on ilmetty ihanuus ja sulous,

jota runoilijat eivät väsy ylistämästä. Hän on "kultainen", "sulosti

hymyilevä" ja hänellä on uumenillaan taikavyö joka kerrassaan hurmaa

katsojan. Sen hän väliin lainaa muillekin, etenkin naisille jotka

valittavat kultiansa kylmenneiksi. Hänellä on seurueena Eros, Pothos,

Himeros (lemmenlintu, sulokaipuu, lemmen halu) ja Hymen (hääilo,

"Kirki"). Kova kivihän sen täytyisi olla, jonka sydän ei sulaisi, joka

ei lemmen syliin vaipuisi! Niinpä lumoo hän julman pedonkin, että se on

kesy ja laupias kuin lammas. Mutta eipä jumalatar myöskään suvaitse

valtansa vastustelua. Sen todistavat Narkissos, Hippolytos ja muut

lemmen halveksijat.

Jos siis jumalatar ilokseen sytyttelee sydämmiä lempeen, on hän itsekin

herkkä syttymään. Olihan niitä useitakin, joille hän sydämmensä antoi:

Adonis, Paris, Anchises y.m. Ares on väliin esitetty hänen

puolisokseen, väliin vaan lemmityksi. Lapsia heillä oli useita (kts.

Ares). Ehkä tämä liitto on vain keksitty näytteeksi että lempi lumoo

julman soturinkin. Ei Afrodite muuten juuri mallisankareita

ihailtavaksensa etsinyt, hän kun rakasti Pariksenkin moista velttoa

teikaria. Mutta Paris olikin kauneuden kilpailussa julistanut hänet

voittajaksi. Siitä hän ihastui ikihyväksi, antaen suositulleen palkaksi

naisista ihanimman eikä ollut näkevinään hänen vikojansa. On

Afroditella laillinenkin puoliso ja juuri se jumala joka _ei_ ollut

kaunis -- ontuva, hoikkasääri, nokinaama Hefaistos. Mikä omituinen

huumori, asettaa moinen olento ihanimman jumalattaren viereen! Ehkäpä

osasi pajajumala vaimolleen sieviä koristeita taoskella. Heidän

liitostaan ei mainita perillisiä.

Muuten on lemmen jumalattarelle mieluisaa kaikki mikä on somaa, siroa,

suloista: kyyhkyset, jänes, kani, joutsen, varpunen, ruusu, myrtti,

omena y.m. -- Taistelun telmeessä hän ei tule toimeen. Jos hän sinne

joskus joutuu, yrittäessään suojella suositultaan, säikähtyy hän pian

ja pakenee. Pienestä naarmusta kirkui hän surkeasti.

Mutta Afroditen puuhat käyvät helposti ihmisille vahingoksi, kun

intohimo sokaisee järjen ja mielenmaltin. Pariin ja Helenan rikollinen

liitto siitti Troian sodan ja äärettömän sarjan surkeutta kansoille ja

perheille. Didon saattoi hurja lempi itsemurhaan. Anchises sai

salalempensä sovittaa halvatuilla jäsenillään. -- Säädyttömän lemmen

suojissa ei viihdy kodillinen onni, joka vaatii siveyden vankkaa

pohjaa.

* * * * *

Astarten-luontoisen Afroditen tulivat roomalaiset tunteneiksi, kun he

(249 e.Kr.) ottivat haltuunsa Sicilian sekä siinä jumalattaren templin

Eryxin vuorella. Koska luulivat valtionsa siitä hyötyvän, siirsivät he

tämän _Venus_ Erycina'n, kuten häntä nimittivät, kotimaahansa

palveltavaksi. Tämä omaksuminen kävi helposti, kun Italiassa vanhastaan

palveltiin _Venus_ nimistä puistojen ja viinitarhojen haltiatarta,

keväätärtä, jolle huhtikuu, kukkasilmujen aukeamisaika (Ap[e]rilis) oli

pyhitetty. Olipa Roomassa 3:kin kotimaisen Venuksen pyhäkköä: yhdessä

sai palvelusta _Venus murcia_ l. myrtin (siveän aviorakkauden

symboolin) jumalatar, toisessa _V. cloacina_ muistoksi sabinitarten

ryöstöstä ja sitä seuranneesta sovinnosta, kolmannessa _V. libitina_

kalmanjumalattarena (kuolema ja elämä asuvat likitysten!). Ulkomaisen

lainan kautta Venuksen merkitys ja kultti melkeästi rikastui. Hänestä

luotiin, samoin kuin Hellaassa, lemmenjumalatar ja kreikkalaiseen

malliin hänelle annettiin puolisoksi Mars. Trasimenon kovan häviön

jälkeen, jumalien vihaa lepyteltäissä, sijoitettiin uhripöytien ääreen

Mars ja Venus vierekkäin samalle patjalle (lectisternium). Tämmöisessä

liitossa Venuksesta kehkesi valtakunnan suojelushenki. Vielä hartaammin

ruvettiin häntä kunnioittamaan, kun roomalaisille selkeni että Troian

sankari Aeneas, Venuksen poika, oli heidän kansakuntansa esi-isä ja

valtionsa perustaja ja runoojat kertoilivat, miten Aeneas

harharetkillään oli saapunut Siciliaan ja siellä Eryx-vuorelle

rakentanut äidilleen pyhän palvelusmajan. Nytpä Venuksen templejä

ilmaantui pääkaupunkiin yhä uusia ja komeampia. Niitä rakentelivat jo

tasavallan mahtimiehet, semmoiset kuin Sulla, Pompejus, Caesar.

Kussakin templissä Venuksella oli eri nimensä: _Venus felix, victrix,

genetrix_. Ennestään löytyi jo _V. verticordia'n_ templi. Kun Augustus

keisari rakensi komean templinsä Marsille, asetti hän tämän kuvan

viereen Venuksen kuvan templin cellaan. Vielä laati Hadrianus komean

kaksoistemplin _Venus_ ja _Rooma_ jumalattarille (Veneri et Romae).

Kuvaustaiteelle oli Afrodite erittäin haluttu aihe. Houkuttelevalta

tuntui tehtävä luoda ilmimuotoon samalla korkein naisellinen kauneus ja

lumoava lemmensulous. Lemmettären omituisilmeinä oli: sirot, solakat ja

samalla rehevät muodot, soikeat kasvot, pyöreän muheat posket ja leuka,

silmä kohtalaisen suuri, lausuen hehkuvaa, hiukeevaa lemmenhalua.

Säilyneistä veistokuvista verrattoman arvokkain on n.s. Melolainen

Venus (Parisin Louvressa), luonnollista suurempi marmoripatsas,

yläruumis alaston, kupeilta alas asti verhottu keveään vaippaan.

Ihmeteltävä on pään ylevä ilme, muotojen tuore vehmaus, jäsenten kaunis

sopusuhta. Kova-onni on särkenyt kuvalta käsivarret ja kädet, niin,

että on miltei mahdoton arvata, mitä hän lienee käsillään tehnyt, mitä

niissä pidellyt (omenaako vai Marsin kilpeäkö vai mitä?), eikä siis

sitä aatetta jota taiteilija on tahtonut ilmikuvata. Kasvojen ele

ilmaisee iloista, uljasta itsetuntoa. -- Mediciläinen Venus

(Florens'issa) on "anadyomene", esittää siis jumalattaren alastonna.

Siinä nähdään vallan nuori neitonen, muodot sillä erinomaisen

säännölliset ja somat, mutta äskenmainitun kuvan jumalallista ylevyyttä

ei jäljeksikään.

Hermes. -- Mercurius.

Zevsin ja Maian poika _Hermes_ on varsin monipuolinen olento, mutta

millainen hän oli alkuperäisesti? Siihen viittaavat muutamat tarut. Kun

Zevs lempi Io neittä, muutti kateellinen Hera neidon lehmäksi, jolle

pani satasilmäisen Argoon vartiaksi. Silloin Zevs lähetti Hermeksen

tappamaan tuon paimenen. Hermes suoritti toimensa siten että hän

soitolla uuvutti uneen Argoksen ja tappoi hänet.[70]

Argos on, niin arvellaan, joko aurinko tai tähtitaivas ja Io on maa,

jota väliin kuvaillaan kaikkia mehullaan elättäväksi lehmäksi (toisten

mukaan Io on = kuu); Hermes on pilvi, joka peittää näkyvistä taivaan,

pilvitaivas. Se taru taas, joka kertoo hänen ryöstäneen auringonjumalan

karjaa vetämällä sitä hännistä takaperin luolaansa, osottaisi pikemmin

että hän on ehkä ukkossäällä käyvä myrskytuuli joka vetää pilvet

puoleensa, niin että ne vastoin tavallisuutta näkyvät kulkevan

vastatuuleen.[71] Olkoon nyt pilvi tai tuuli Hermeen alkuperäinen

merkitys, eihän ne kaukana toisistaan ole. Pilvijumala virkistää maan

mantua hedelmöittävällä sateellaan, antaen siten karjan rehua, viljaa

ja välillisesti kaikenlaista hyvää. Hän on tosiaan "perin hyödyttävä"

(_épioúnios_). Lähinnä elättää ja kaitsee hän karjaa. Siinä toimessa

hän paraiten oleskelee saloissa ja niityillä, kisaten luonnonimpien

kanssa. Eksyneet karitsat kantaa hän lempeästi kotia. Tämmöisenä

palveltiin Hermestä erittäinkin Arkadian vuorimaassa, jonka asukkaat

parhaasta päästä elivät karjanhoidosta. Siellä sanottiin hänen

syntyneenkin Kyllenen vuorella. Kun paimenilla siellä oli toinenkin,

ehkä ala-arvoisempi, jumala, kauriinjalkainen _Pan_, tehtiin tämä

Hermeen pojaksi. Kellä oli paljo karjaa, hänpä rikas; karjan menestys

tuotti auvoa ja onnea. Niinpä Hermes välillisesti edisti kaikkia

elinkeinoja ja yrityksiä, erittäinkin kauppatoimia. Hänestä saatiin

elinkeinojen, kaupan ja kauppiasten jumala, ei sentään vielä Arkadian

yksinkertaisissa paimenkansan oloissa, joissa semmoista jumalaa ei

tarvittu, vaan vasta myöhemmin kun hänen palveluksensa muualle

levinneenä jo oli alkuperästään paljo muuttunut. Vaan ennenkuin

etenemme H:n muita puolia kehittelemään, kerrottakoon eräs hänen

lapsuutensa seikkailu, joka elävästi näyttää, minkä luontoiseksi

Hermestä ajateltiin. Sitä kertova runo on tosin verrattain myöhempi,

mutta sen mytolooginen perusta on vanha. Pikku Hermes ei ollut vielä

montakaan tuntia päivän valoa nähnyt, kun hän karkasi kehdostaan

Kyllenen luolassa; näki luolan suulla kilpikonnan ja teki sen kopasta

soittokoneen. Mutta kun poikaa kovin halutti syödä tuoretta lihaa,

hiipi hän iltahämyssä Apollon veikkonsa lehmikarjaan, varasti 50

härkää, ajoi ne syrjempään, josta niitä ei ollut helppo löytää, sitoipa

vielä hännänpäihin risuja, jotka lakaisivat sorkkain jäljet

näkymättömiin. Teurasti sitten, paistoi ja söi makeaan suuhunsa kaksi

härkää, jonka tehtyään palasi kotiin ja pani maata kehtoonsa olematta

näillänsäkään. Mutta Apollon kaipasi härkiänsä, ja aavistaen juonen

tuli Maian majalle. Pikku varas oli vaan nukkuvinaan viattoman unta,

kunnes Apollon -- vaikka nulikan viisastelu ja vehkeet jo

naurattivatkin häntä -- pakotti hänen tulemaan Zevsin käräjiin ja

tuomaan takasin varastamansa. Nyt tehtiin sula sovinto, Hermes

lahjoitti Apollonille kantelonsa, jonka sävel tätä niin ihastutti, että

hän antoi pojan pitää härät, vieläpä lahjoitti hänelle taikasauvan. --

Tässä jutussa ilmaantuu Hermeen ominaisuutena sukkeluus, viekkaus. Hän

edustaa jokapäiväistä käytöllistä elämänälyä, kuten Apollon korkeampaa,

aatteellisempaa hengen tointa.

Näillä lahjoilla on Hermes oikein omansa niihin tehtäviin, joita

hänelle kansanuskonto omaksui. Hän on siis ensinkin jumalain, etenkin

Zevsin airut ja asianajaja, eikä mikään tavallinen sanansaattaja, kuten

_Iris_, vaan tärkeitä, vaikeita toimia hänelle uskotaan. Niinpä hän

kävi varottamassa Aigisthosta tappamasta Agamemnonia ja naimasta tämän

puolisoa; hän taivutti Kalypson laskemaan Odyssevsin luotansa -- vaikea

tehtävä, joka kysyi sukkelaa päätä ja liukasta kieltä. Näiden lahjain

lisäksi on hän nopsa ja sukkela. Heti käskyn saatuaan hän sitaisee

jalkoihinsa taika-anturat tai (kuten myöhemmin sanottiin) siipikengät

ja tuulen vihuria[72] tai kalalokkia nopsemmin hän kiitää yli maiden ja

merten asioita ajamaan. Hän on siis paljo matkoilla, hän tietää

matkojen vaivat ja vaarat kuolevaisille, voipa niistä myös armiaasti

auttaa. Niinpä matkustajat pyysivät Hermeen apua ja suosiota. Tien

varsilla näki monin paikoin kivikasasta kohoavan pylvään ja sen päässä

Hermeenpään; nämät "hermai" seisoivat siinä muistuttamassa matkajumalan

läsnäoloa ja apua. Kiviröykkiöt olivat vähitellen kohonneet kummuiksi,

kun jokainen ohikulkija heitti kiven läjän lisäksi kunnioittaakseen

Hermestä.[73] Hermespylväitä seisoi myös katujen varsilla ja avoimilla

kaupunginkentillä.

Enimmin matkustelivat silloin kauppiaat, joita Kreikassa tavataan jo

vanhimpina aikoina, sillä Kreikan kansalla on aina ollut luontainen

taipumus kauppaan ja keinotteluun. Hermeessä ilmestyykin varsin selvinä

kauppiaan ominaisuudet, arvioimis-äly, sukkela pää, jopa, jos tarvitaan

viekkauskin. Olipa siis kauppiaalla kaksinkertainen syy turvata Hermeen

suosioon. Ja kun voitonhimo saattaa vietellä keinottelijaa peijaamaan

ja varastamaan, niin saatiin helposti kauppiasten jumalasta

varkaillekin jumala. Olihan Hermes itsekin jo paitaressuna tuossa

ammatissa näppäryyttänsä näyttänyt. -- Vielä nykypäivinäkin pidetään

Hermeensauvaa kauppiasten leimana. Se on kahden kärmeen kietoilema,

usein siipiparilla sirottu raippa.

Jumalain-airuella oli eräs varsin vakava tehtävä. Jos hän muutenkin

ihmisiä opasteli maallisilla matkoilla, tuli hänen vielä opastaa heitä

viimmeisellä ja vaarallisimmalla retkellä, tuonen tuville. Hän on

"sielujensaattaja" (psychopómpos). Kun tapettujen kosijain haamut

kuulivat Hermeen kutsun ja hän koski heitä sauvallaan, "jolla hän

sulkee silmät uneen ja herättää unesta", niin seurasivat ne häntä

hyristen kuten yölepakot vuorenkolossa, ja niin sitä kuljettiin

tiheässä parvessa usmatietä alaspäin (Od. XXIV). Kreikassa olikin

tapana pystyttää haudoille hermeenpylväitä, siinä toivossa että hän

lempeästi opastelisi vainaita. Mutta kuolo ja uni ovat veljeksiä.

Sentähden Hermes myös on unenantaja, nukuttaja. Makuulle mentäissä

iltasin rukoiltiin Hermeeltä hyvää unta ja hauskoja unelmia. Hänen

kunniaksi viimmeinen malja juotiin illallispöydässä -- iltarukous

sekin!

Tämmöiseksi Hermeen kuva vähitellen muuttui yleisessä käsityksessä,

ehkäpä runoilijainkin vaikutuksesta. Olipa kuvan ulkomuotokin

muuttunut. Vanhimman ajan Hermes oli partasuu jörö, -- nyt hänestä oli

sukeunut soma, siloposkinen, lempeä, vilkassilmäinen nuorukainen, jota

nuoriso ihaili ja asetti esikuvakseen. Ja kukas olisikaan ollut siksi

soveliaampi kuin taivaan norja, liukasjalkainen, sukkelasuinen

sananlennättäjä? Juostakoon kilpaa, heitettäköön kiekkoa, oltakoon

painisilla tai nyrkkisillä -- yhtä verraton oli hänen taitonsa

kaikessa. Ja älyllään keksi hän keinot ja sanat joka kohtaan,

selvisi joka pulasta. Hermeen suojan alla olivat siis palestrat l.

volmistelupaikat ja niitä koristettiin hänen kuvillaan. Mikäli nuorison

opetusta uusilla aineilla laajennettiin, luultiin hänen nämätkin

keksineen, niinkuin kirjoituksen, kielten tulkinnan, kaunopuheisuuden

(Hermes logios). Puheenkyky oli saatu häneltä, sentähden uhrattaissa

annettiin hänelle uhrielukan kieli. Henkikyvyt Hermeessä vievätkin

etusijan ruumiillisista, niinkuin sielun sukevuus on norjaa vartaloa

arvokkaampi. Häneltä saatiin sukkelat puheet ja sattuvat sanasutkat.

Jos joku seura äkkiä vaikeni, puheenjuoni katkesi, sanottiin: "Hermes

on huoneessa". Häneltä olivat myös arvaamattomat löydöt ja keksinnöt.

* * * * *

Roomalaisten _Mercurius_ oli, kuten nimikin näyttää (mercari = tehdä

kauppaa), alkuaan vain kaupanjumala ja edusti siis pientä osaa Hermeen

alasta. Kauppiasten yhtiö kunnioitti häntä suojelijanansa, uhraten

hänelle sekä Maia äidilleen (Maia = äiti) toukokuun 13 p. (idibus

Majis). Sitten kun tulivat Hermeen tunteneiksi, siirsivät tälle kaikki

Mercuriuksen tavat ja toimet. Runoilijat ylistelivät siis Mercuriusta

ihmiskunnan sivistäjäksi, kielen luojaksi, laulun ja soittimen

keksijäksi, jopa lauloivat varkaaksikin.[74] Horatius kehuu olevansa

"Mercuriuksen miehiä" (mercurialis)[75] ja sanoo tämän turvissa

pelastuneensa elävänä Filippin tappelusta.

Hermeen plastillinen esitys kehittyi samassa määrin kuin itse jumalan

käsittämistapa. Vanhanaikuisista, usein kömpelöistä pylväs-Hermeksistä

lähtivät ensimmäiset taide-esitykset, joissa hän ilmestyi milloin

paimenena, milloin jumalain-airuena, mutta aina vankkana partaisena

miehenä. Sittemmin aljettiin kuvata Hermestä nuorukaiseksi: hän on

parraton, kiharapäinen, sorja, uljas; korvat, suu, silmät pienet, joten

jumalan ulkoilmiössä ihmeesti yhtyy voimaa ja miellyttävää somuutta.

Lisäksi huomattakoon suun ympärillä liehivä lempeä hymy ja hieman

eteenpäin kallistuvan pään älykäs, tutkiva katse -- ja siinä on Hermeen

pääsävyt kaikki. Tämmöisenä esittää hänet etevin säilyneistä teoksista,

eräs Herkulanosta löydetty luonnollisen suuri pronssikuva. Siinä on

jumalain airut istahtanut kalliolle levähtämään. -- Painiskelun

johtajaa esittää kaunis marmorikuva. Sen hienoilla kasvoilla viipyy

vieno surun varjut, ehkä siitä että hänen vielä täytyy tuota kukkeaa

nuorisoneloa manalle saatella. Erittäin kaunis, vaikka pahimmoiksi

särkynyt veistokuva löytyi Olympiasta kaivettaissa, arvokas siitäkin

että se luullaan Praxiteleen tekemäksi. Jumala pitää Bakchos-lasta

käsivarrellaan, kaunis pää haaveksivasti kallellaan poikaseen päin. --

Kaupan jumalana rahakukkaro kourassa esiintyy hän muutamissa siroissa

kuvissa.

Hermeen tunnusesineet ovat: siipipari jaloissa, päässä tai

matkahatussa, airuensauva (caduceus), uhrimalja, kukkaro.

Hefaistos. -- Vulcanus.

Tulen ja pajojen jumalaa _Hefaistosta_ ei kiitetä kauniiksi. Jos kasvot

olivat kuta kuinkin välttävät, oli muu ruumis, etenkin alaosa, rujo ja

epäsuhtainen, sääret hoikat, lyhyet, toinen lyhempi, joten käynti oli

ontuva. Kun hän lisäksi työnsä takia oli nokinen ja tavallisesti aina

hääri ja puuhasi ähisten, oli koko hänen ilmiönsä naurettava. Kun

jumalain perheessä väliin riidan rähinä hämmentää yhdyselämän

hauskuutta, ei tarvita paljo sovun palauttamiseksi: ukko Hefaistos

ryhtyy vain juomanlaskijan touhuun; ja kun hän siinä puuhaa ja

kiireesti astua nilkuttaa kunkin maljaa täyttelemään, säyseästi toruen

joutavia riitelijöitä, niin ennen pitkää koko olympinen seura nauruun

remahtaa. Sovittajaksi sopii hän sitä paremmin, kun itse on

hyvänsävyinen.

Taru tietää hänen syntyneen taivaassa, mutta väkivallan kautta

joutuneen maan päälle. Kun näet äitinsä Hera näki saaneensa noin

viallisen ja vaivaisen sikiön, heitti hän häpeissään sen alas mereen.

Mutta merenneito Thetis korjasi lapsi raukan ja hoiteli sitä hellästi

yhdeksän vuotta luolassa meren pohjalla Lemnos saaren alla, josta

hoidosta Hefaistos suureksi tultuaan palkaksi takoi hänelle paljo

kauniita koristeita. Toinen tarina kertoo taivaasta putoomisen näin.

Kun Hera ja Zevs kerran taaskin kiivaasti kinastelivat keskenään,

rupesi Hefaistos äitiänsä puolustelemaan; vaan silloinpa Zevs

julmistuen sieppasi pojan säärestä ja paiskasi hänet alas avaruuteen.

Koko päivän putosi hän putoomistaan, kunnes illalla tömähti maahan

Lemnokselle, jossa asukkaat, Sintit, hoitivat hänen ruhjovammojaan niin

että hän parani.[76]

Näiden tarujen hajapiirteistä näkyy se päätös johtuvan, että Hefaistos

alkuaan merkitsi tulen elementtiä. Tuli näytti olevan syntyisin

taivaasta; se on salama joka pilvistä putoo maahan tai mereen, vajoutuu

maan alle ja syöksähtää sieltä taas ylös tulivuorien kuiluista. Tätä

ilmiötä nähtiin monissa paikoin, esim. Kreikan saarilla, semminkin

Lemnoksella. Siellä maanalainen tuli usein puhkaisee kalliokattonsa

ja suitsevia lieskoja leimahtaa esiin, hehkuvia savuisia

Hefaiston-haamuja. Ja niinpä tosiaan tulenliekki leijaa levotonna,

horjahtelee jalatonna, niinkuin Hefaistos itse.

Tulivuorissa tai niiden tienoilla Hefaistos asui; erittäin Hefaistos.

viihtyi hän Lemnoksessa. Siellä on hänellä vuoren sisässä pajansa, ja

kipinät singahtavat ahjosta, kuona valuu vellinä, kun korkea seppä

vasaraansa paukuttaa ja pajarengit, _kabiriit_ -- Aetnassa

kykloopit[77] -- painelevat palkeita. Näin taru kuvaa maanjäristystä ja

tulivuoren purkausta yhdessä. Tulijumalan muoto muuntuu ja säysenee

siinä yhä enemmän siihen suuntaan, että hän edustaa tulta työn ja

sivistyksen palveluksessa, ahjon ja pajan tulta, joka sulattaa metallit

niin että niistä sepän taitavien käsien alla syntyy hyödyllisiä

tarvekaluja ja siroja taideteoksia. Hefaistos on seppien seppä, joka

keksii ja takoo taitehikkaita, kauniita metalliteoksia, kaikkien

maallisten seppien päämies ja suojelija. Näin hän toimialallaan lähenee

likelle Athenea. Atheenassa heitä molempia palveltiinkin yhdessä. --

Erittäin mainittiin Hefaistoksen pajasta lähteneiksi nämä teokset:

hänen oma talonsa Olympilla pajoineen sekä sikäläiset muidenkin

jumalain upeat majat; eräät pöydät jotka itsestään pyörähtivät jumalien

eteen, kun he istuivat atrialle; ne puhekykyiset, liikkuvaiset

kultatytöt, joihin H. kävellessään nojausi; Zevsin, Athenen ja

Apollonin aigis-kilvet; yläjumalan valtikka, merenjumalan

kolmihaarahanko, Heran kultasohva, Herakleen kilpi, Achilleen aseet,

semminkin kauniista, koko silloista elämää esittävistä kuvistaan

merkillinen kilpi,[78] Alkinooksen palatsi[79] y.m. Juonikas oli tuo

Heran istuin; niin mukavasti siihen vaipui, että oli vaikea enää päästä

ylös omin voimin. Kerrankin tarvittiin Hefaistosta auttamaan ylhäistä

rouvaa sohvasta ylös, mutta hän ei olisi viitsinyt tulla. Silloin

Dionysos viinimaljalla viekotteli häntä tulemaan perässään, sillä seppä

maisteli mielellään rypäleen mehua. Tällä hän osasi omaa ja muidenkin

huolia huojennella. Tuskinpa hän muuten olisikaan niin juomanlaskijan

virkaan mielistynyt, ellei tiennyt siitä omaankin suuhunsa pisaroivan.

Hyvissä väleissä hän ainakin on viininjumalan kanssa. Tämä seikka

viitannee siihen, että tulivuorten rinteillä viinirypäleet, maanalaisen

lämmön vaikutuksesta, hyvin menestyvät ja aikasin kypsyvät,

Lemnos-saarelta saivatkin kreikkalaiset Trojaa piirittäessään viininsä.

Tulen käytäntöön liittyy ihmissivistyksen ensi alkeet, sillä tulta

tarvitaan aina elämän tarpeihin, eikä löytyne niin raakaa ihmisheimoa,

joka ei osaisi tulta virittää. Valkean suuri hyöty ja merkitys saattoi

sille aikasin suurta kunnioitusta. Sen henkeä palveltiin jumalana jo

muutenkin loistavan, väkevän, tehoisan ja tuhoisankin luontonsa takia,

niin tietenkin tulivuori-seuduilla, esim. Hefaistoksen kotisaarella.

Yhä suurempaan valtaan pääsi tämä palvelus, kuta enempää merkitystä

tulen käyttö sai ihmisten oloissa, niin että m.m. opittiin metalleja

sulattamaan ja niistä valamaan tai takomaan kaluja ja aseita jos

jonkillaisia. Näin Hefaistoksesta vähitellen tuli arvoisa ja huomattu

jumala, etenkin siinä kaupungissa, joka oli metallitakeiden ja yleensä

teollisuuden pääpesä, Atheenassa. Siellä kunnioitettiin ihmiskunnan

hyväntekijöinä Athenea, Promethevsiä ja Hefaistosta, ja atheenalaiset

osottivat heille kiitollisuuttansa jokavuotisen tulisoihtujuhlan

vietolla, jolloin nuorukaiset, palavat soihdut käsissään, juoksivat

kilpaa ja se palkittiin, ken ensin ehti perille soihtunsa sammumatta.

Kaunis juhla muistutti alkunaista tulen ryöstöä ja samalla tuo elämän

arkitouhuissa alkunaisen pyhyytensä pilannut tuli jälleen ikäänkuin

kirkastettiin.

Kun valkea tuotti näin perin suurta hyötyä ihmislapsille, kehittyi

käsitys, että tämä kallis taivaanlahja oikeastaan oli luvattomasti

meille saatu. Tuli oli muka taivaasta varastettu ja varas oli kuuluisa

titaani Promethevs. Hänen ja Hefaistoksen välillä on olennossa ja

toimissa paljon yhtäläistä. He tarkoittanevatkin alkuaan samaa

tulenhaltiaa, jota eri heimot palvelivat eri nimellä. Vähitellen

Hefaistos sai valta-aseman, yleni jumalaksi ja Promethevs aleni

herokseksi, kun voitollinen heimokunta korotti omat jumalansa valtaan

ja voitettu jumalineen väistyi halvempaan asemaan.

* * * * *

Oli roomalaisillakin alkuperäinen tulenhaltio _Volcanus_, sekä hyödyn

että tuhon tuottaja. Taajaan asuttua Roomaa raiskasi tulipalot usein

pahasti ja koetettiinpa sentähden kaikin tavoin lepyttää jumalaa,

varjella tavaraa ja taloja hänen vihaltansa. Hänelle pyhitettiin

patsaita, annettiin polttouhriksi kaloja ja sotasaalista. Mutta

muistettiin tulen tuottamaa hyötyäkin, tiedettiin ihmisten vasta sen

avulla kohonneen metsäläisten ja paimentolaisten alhaisesta tilasta

maanviljelijöiksi, jotka asuvat paikoillaan ja elävät paremmissa

oloissa. Se on Vulcanus jumalan ansio, joka kotiliedeltä loimottaa

auvojansa, hän on kodin, kaupungin, yhteiskunnan perustaja. Semmoisena

häntä palveltiin. Kun Servius Tullius lakisäännöillään järjesteli

Rooman yhteiskuntaa, kehuttiin häntä Vulcanuksen pojaksi ja hänen

hiuksillaan nähtiin välisti välähtävän isänsä lieskoja. Tulen jumalalla

oli pyhä paikka _Volcanal_, ikivanha uhriliesi Comitiumin

kokouspaikalla, jossa hänelle vietettiin volcanalia juhlaa.

Kun Roomalaiset tulivat tuntemaan Hefaistoksen, omittivat runoilijat

tämän toimia ja luonnetta Vulcanukselle. Tästä varttui m.m.

vaskikalujen, esm. torvien valaja _Mulciber_ ("vaskuri"), jolla muka

oli pajansa Aetnassa tai Liparein saarilla. Nyt hänelle annettiin

puolisoksi Venus, koska Hefaistos nai Afroditen.

Taideteoksissa on Hefaistoksen (Vulcanuksen) kuva tämä: partainen,

rotevarintainen, kovakätinen, ontuva mies; sukkelasti tirkistävä katse,

suu tiviisti sulkeissa; kädessä pihti ja vasara, työmiehen mekko

yllään.

Hestia. -- Vesta.

Tulen jumala tavallaan on myös _Hestia_, Kronoksen ja Rhean tytär, jota

luultavasti ei aivan aikasin yleensä palveltu, koska Homeros ei vielä

häntä mainitse. Nimi, samoin kuin latinainen vastine _Vesta_, merkitsee

takkaa l. liettä, ja kotilieden ja sillä palavan uhriliekin jumalatar

kumpikin oli. Kotiliedellä perheen ruoka valmistettiin; siellä myös

perheen-isä teki uhrit omaistensa onneksi, sillä kotilieden valkia on

muita tulia parempi, sen loisteessa liikkuu näkymättöminä kotihaltiain

haamut, joiden kuvilla lieden ympärystää koristeltiin. Tämä usko

pyhitti lieden perheen keskustaksi. Mutta vielä samainen liesi

kuvaannollisesti osotti kiintonaista asuntoa sekä siihen perustuvaa

järjestettyä yhteiskuntaa ja sivistystä. Hestialle ja Vestalle

uhrattaissa lausuttiin siis kiitollisuutta kodin sulosuojasta sekä

kiintonaisen asunnon eduista.

Tämä koskee kumpaaki klassillista kansaa, mutta varsinkin roomalaisia,

joiden käsitys perhe-elämästä oli puhtaampi ja jalompi kuin liiallista

yksilöis-vapautta suosivain helleenien. Roomassa oli isän valta kodissa

rajaton ja valtiossa ei yksilön mieliä kyselty yhteistä hyvää

ajateltaissa. Tämän mukaan Hestia oli vähäpätöisempi olento kuin

mahtava, ankaravaltainen Vesta.

Kodin suojelushenki varjelee myös valtiota, tuota laajempaa,

kansalaisten yhteiskotia. Tästä syystä oli Kreikan valtioissa

hallituksen sija, prytaneion, Hestialle pyhitetty ja hänelle paloi

siellä liedellä ainainen liekki. Tältä alttarilta siirtolaiset muille

maille lähtiessään ottivat mukaansa pyhää tulta virittääkseen sitä

uusilla liesillään, jolla tavalla kauniisti kuvattiin emämaan ja

siirtokuntain välillä pysyvää hengen yhteyttä. Vaikka Kreikka oli

hajautunut moniin pikkuvaltioihin ja heimokuntiin, vaistosivat nämä

kuitenkin kansallisen ja henkisen yhteisyytensä, tajusivat olevansa

saman kodin lapsia. Tälle tunteelle antoivat he ilmimuodon silläkin,

että heillä Delfoissa, joka muutenkin oli kansan keskus, oli Hestian

uhriliesi ihan sen orakelin ääressä, missä maan navan luultiin olevan.

Puhdas ja kirkas kuin valkean lieska on Hestian olento. Hän ei

suostunut menemään häntä kosineille Poseidonille ja Apollonille, vaan

pysyi pyhänä impenä. Immet hänen palvelustansa hoitavat.

* * * * *

Italiassa ja Roomassa palveltiin kotilieden ja perhe-elämän valtiaana

_Vestaa_, ja häntä palveltaissa muistettiin myös uhreilla ja

rukouksilla noita hilpeitä, ystävällisiä kotihaltioita penaateja ja

lareja (kts. niistä).

Vielä tärkeämpi oli Vestan valtiollinen merkitys. Kun valtakuntaa

katsottiin yhdeksi suureksi taloksi, oli Vesta tämän talon vartia. Oman

templin rakensi hänelle Numa Pompilius Palatinon-mäelle. Se oli

ympyriäinen ja alkuaan aiottu vain katoksi sille tulisijalle, jolla

pidettiin vireillä "Vestan ikuista tulta". Tämä ei saanut koskaan

sammua, sillä siitäpä tuho tulisi valtakunnalle, koska Vestan-valkea

symboolisesti kuvasi valtion elonlieskaa. Tulta hoiteli kuusi ylimmän

papin (pontifex maximus'en) vartavasten valitsemaa neitoa. Noilta

"vestaaleilta", jotka jo lapsina otettiin virkaansa, kerittiin takka,

he verhottiin valkopukuun ja huntuun. Kolmekymmentä vuotta kesti

vestanneidon palvelus-aika. Hunnutonna ei vestaali saanut koskaan

näyttäytyä, sillä häneltä vaadittiin mitä ankarinta immellistä

puhtautta ja kainoutta, jota ei epäluulo saanut varjoksikaan himmentää.

Ankarasti rangaistiin rikkonutta vestaalia. Jos hän huolimattomuudessa

oli heittänyt liesitulen sammumaan ja siten keskeyttänyt jumalien ja

ihmisten välisen yhteyden, piestiin hän vitsoilla ja pantiin viralta;

mutta jos hän siveyden lupauksensa rikkoi, silloin ei vitsat eikä

teloituskirves riittäneet rangaistukseksi. Onneton raukka muurattiin

elävältä seinän sisään ja valtio koki jos joillakin keinoin sovitella

jumalattaren vihaa. Syyttömästi soimattua vestanneitoa auttoi itse

jumalatar. Todistaakseen viattomuuttansa kantoi _Tuccia_ seulalla vettä

Tiberistä templiin ja eräs toinen neito liehtoi huntunsa nipukalla

sammuneen tulen viriämään.

Jumalattaren taidekuvissa ilmaistaan immen kainoutta, ankaraa siveyttä,

arvokasta vakavuutta. Semmoinen on n.s. Giustinianin Vesta, jonka

vakavan lempeä katse ja ylöspäin viittaava käsi osottavat hänen

luonnettaan.

Janus. Quirinus.

_Janus_ on yksinomattain roomalainen, Kreikalle aivan outo jumala.

Mistä nimi johtuu, ei ole aivan varma. Ehkä se alkuaan on samaa kuin

Dianus (vrt. Diana, Jana, Juno), siis joku taivaallinen valon henki.

Kumminkin häntä näkyy palvellun aurinkona, joka ehtoolla laskiessaan

sulkee taivaan ja valon oven ja aamulla noustessaan taas aukaisee sen.

Janus on siis taivaan portinvartia. Sittekun luonnon merkitys unohtui,

tuli hänestä muidenkin porttien vartia, lähtökohtain vartia ajassa ja

paikassa, alotteen jumala töissä ja toimissa. Samalla kun hänen

silmänsä vielä katsahtaa taaksensa menemäisillään olevaan aikaan,

tähystää hän jo eteenpäin tulevaisuutta kohden. Tätä kaksipuolisuutta

kuvattiin antamalla Janukselle kaksoiskasvot (J. geminus, bifrons),

joilla myös alkuaan lienee merkitty auringon kaikkinäkevää silmää.

Taivaan ovenvartia tuopi joka aamu esiin uuden päivän, samoin

kuin hän ikuisuuden hämäristä taluttaa ajan radalle uuden vuoden

vierimään. Siksi ensi kuukausi, Januarius, sai nimensä hänestä, ja

uudenvuodenpäivä (Kalendae Januariae) oli jumalan juhlapäivä. Silloin

huoneet ja ovipielet seppelöittiin laakerilehvillä, joilla luultiin

voitavan puhdistaa syyt ja saastat, poistaa pahat, silloin ystävät,

kuten vieläkin on tapana, toivottelivat toisilleen onnea alkavalle

vuodelle ja antoivat toisilleen lahjoja ja makeisia. Janusta tietenkin

muistettiin myös makeilla uhriantimilla. Alku työn kaunistaa, hyvästä

alusta seuraa hyvä päätös. Näin ajateltiin ja sentähden aina

aljettaissa, tärkeämpiin toimiin ruvettaessa rukoiltiin Janusta. Niinpä

sotaan lähdettäissä uhrattiin hänelle, ja hänen templiinsä, Janus Numae

(Numan perustama), jätettiin ovet auki merkiksi että jumalakin oli

lähtenyt mukaan; vasta rauhan palattua templin ovet suljettiin.[80]

Mutta miltei alituista sotaa kestikin Rooman valtakunnalle koko sen

olemis-ajan. Ainoastaan kahdesti mainitaan Januksen templin olleen

suljettuna, toisen kerran silloin kun rauhan ruhtinas Jesus Kristus

syntyi mailmaan. Virkaan astuessaan virkamiehet anoivat Janukselta

siunausta, samaa tehtiin kansankokouksia alotettaissa; ja yksityisetkin

ihmiset, maanviljelijät, kauppiaat, merimiehet y.m. hakivat aina

toimiinsa ryhtyessä, retkilleen lähtiessä siunatuksi aluksi Januksen

suosiota rukouksilla ja lupauksilla.

Janus on myös paikallinen alottaja. Näimme hänen jo päivän kuljettajana

vartioivan taivaan ovia. Hän vartioitsee ihmistenkin ovia. Ovien

viereen ja porttikujiin roomalaiset panivat tuon kahtaalle katsovan

jumalan kuvan suopein silmin seuraamaan tuloa, menoa ja toimiin lähtöä.

-- Vielä panee hän liikkeelle virtojen lähteet, sanotaanpa kerran

tyrskähyttäneen maasta kuohuvan rikkilähteen vasten vihollisten silmiä

kun he Roomaa ahdistivat. Lähteenneitoja mainitaan hän ottaneen

vaimoiksi ja hänen poikiaan olivat _Fontus_ ("lähdemies") ja

_Tiberinus_.[81]

* * * * *

_Quirinus_ on niinikään yksistään italialainen jumala, alkuaan

merkitykseltään sama kuin Mars, sodanjumala, jota sabinit tällä nimellä

kunnioittivat. _Quirinus_ merkitsee näet keihäänjumala. Luulivatpa

roomalaiset että heidän kansallissankarinsa Romulus oli Marsin poika ja

semmoisena kutsuivat häntä Quirinukseksi. Jupiter, Mars ja

Quirinus kolminaisliitossa varjelivat Roomaa. Q:n pyhäkkö oli

Quirinalis-kukkulalla. Häntä ja Romulusta ei sittemmin enää toisistaan

erotettu.

* * * * *

Edellä mainittujen taivaanjumalien rinnalla on joukko heidän

laatuisiaan, vaan _arvoltaan alempia_ olentoja. He esittävät

täydentelevästi pääjumalain mikä minkin eri puolia ja ominaisuuksia,

ovat heidän palvelijoitaan tai seuralaisiaan. Ne ovat: