II. Veden jumalat ja haltiat.
Okeanos, Tethys, Okeanidit.
Poseidon. -- Neptunus.
Nerevs; Doris, Nereidit.
Triton ja Tritonit.
Thaumas, Forkys, Keto.
Harpyiat, gorgonit, graiat.
Protevs, Glaukos, Ino.
Seireenit.
III. Maan ja manalan haltiat.
Gaia. -- Tellus.
Rheia. -- Kybele (Magna mater).
Dionysos. -- Bacchus.
Nymfat.
Satyyrit.
Sileenit.
Metsänhaltioita: Pan, Silvanus, Faunus, Fauna.
Priapos.
Saturnus, Ops.
Vertumnus, Pomona; Flora; Pales; Terminus.
Demeter. -- Ceres.
Persefone. -- Proserpina.
Hades. -- Pluto.
Erinykset. -- Furiat.
Hekate.
Uni ja Kuolo.
IV. Eräitä roomalaisten koti- ja perhehaltioita.
Penates, Lares, Manes, Larvae, Lemures.
C. Sankarit.
Thrakian satuja.
Thessalian satuja.
Aitolian satuja.
Thebalainen satupiiri.
Attikan satuja.
Argivilaisia ja korinthilaisia satuja.
Lakonian satuja.
Satuja Kretan saarelta.
Herakles.
Argonauttain retki.
Troian sota.
Paluuretki.
Rooman sankarisatu.
Alkulause.
Muinaisklassillista runoutta lukiessa kohtaa ehtimiseen mytologisia
viittauksia, joista tarvitsee olla selvillä, koska muuten kirjailijan
ajatus jää enemmän tai vähemmän hämäräksi. Kipeästi ovatkin suomalaiset
oppikoulumme jo kauan kaivanneet mytologista käsikirjaa, joista
oppilaat vähin vaivoin löytäisivät ne tiedot mitä kulloinkin
tarvitsevat. Tätä tarvetta kirjamme etusijassa pyytää tyydyttää. Koska
aineen laveus on vaatinut supistelemaan erikois-kohtain esitystä, on
usein viitattu klassillisiin teoksiin, joissa samat asiat jutellaan
laveammin ja elävämmin, tiedonlähteihin semmoisiin kuin nuo yleisesti
luetut Homeros, Virgiliuksen Aeneidi, Ovidiuksen Metamorfoosit,
Horatiuksen Carmina y.m. Näin saattanee ehkä ylioppilaillakin
alkuasteilla olla apua kirjastamme filologisissa opinnoissaan. --
Apukeinoina olen käytellyt useita uudempia ja vanhempia mytologisia
kirjailijoita -- varsinkin on O. Seemannia monasti mukailtu -- mutta
yleensä olen koettanut käsittää ja esittää asioita niin itsenäisesti
kuin suinkin. Etupäässä olen kertonut tarujen sisällyksen, niiden
syihin ja syntyihin syvemmälti kajoomatta. Jos sen ohessa kuitenkin
usein olen lisännyt selityksiä, mikäli tarujen tutkimus niitä on
keksiskellyt, en sillä suinkaan aina ole tarkoittanut, että nämä
selitykset myös ovat oikeita. Päinvastoin tiedän uudemman kritiikin
noita luonnon-symbolistisia mietteitä usein pahastikin pidelleen. Enpä
kuitenkaan arvannut astua tieteellisen myyttikritiikin huljuvalle
maalle, jolla viisaammatkin helposti kompastuvat; eikä pait' sitä
yleistajuisen oppikirjan suunnitelma sitä näyttänyt sallivankaan.
Minua kehotti työhöni vain halu opastella koulunuorisoamme ja
muuta yleissivistystä harrastavaa yleisöä eräälle tärkeälle
muinais-sivistyksen hengenalalle, jota tuntematta ei tyydyttävästi
voida tajuta m.m. veistotaiteen teoksia, eipä usein uudempiakaan
runoilijoita. Hyvän tarkoitukseni takia suotakoon anteeksi ne
erehdykset ja puutteet, joiden tiedän haittaavan tätä kirjallisuutemme
uutukaista.
_Tekijä_.
Johdanto.
Luonnonuskonto.
"Se mikä taidetaan Jumalasta tuta, on heille tiettävä; sillä Jumala
ilmoitti sen heille. Sillä hänen näkymättömät menonsa, nimittäin
iankaikkinen voimansa ja jumaluutensa nähdään hamasta mailman
luomisesta, jotka ymmärretään niistä kuin tehdyt ovat: etteivät he
taitaisi itsiänsä syyttömiksi sanoa. Että he tunsivat Jumalan ja eivät
ylistäneet häntä niinkuin Jumalaa, vaan vilpistelivät ajatuksissansa,
ja heidän järjetöin sydämmensä on pimennyt -- -- niin he ovat tyhmiksi
tulleet, ja ovat katoomattoman Jumalan kunnian muuttaneet katoovaisen
ihmisen, lintuin ja nelijalkaisten ja matelevaisten kuvan muotoiseksi.
-- Jotka Jumalan totuuden ovat valheeksi muuttaneet ja palvelleet
enemmän luontokappaletta kuin Luojaa" (Rom. 1, 19-25). Jumala ei
jättänyt luopunuttakaan ihmistä todistustansa vaille: hän jätti hänelle
todistuksen luontoon ja omaantuntoon, vaikka synti tosin senkin pilasi.
Mielen ja tahdon turmelus pimitti järjenkin. Ei oivallettu mailman
yläpuolella vallitsevaa pyhää iankaikkista jumalaa, vaan jumalan käsite
vedettiin alas ihmisen omalle tasalle, maan multaan matalalle. Tehtiin
itselleen jumala semmoinen joka sopi turmeltuneille. Luojan asemesta
palveltiin luotua mailmaa ja luontokappaleita; jumaloitiin luontoa
jonakin persoonattomana elonlähteenä tai luonnon ilmiöitä ja voimia
ihmismuotoisiksi käsitettyinä olentoina. Tämmöinen on pakanuus. Siinä
on uskontoa, mutta harhasuuntaan eksynyttä; se ei ole epäuskoa, vaan
harha- ja taikauskoa. Mutta vaikka alhaalle vajottiinkin, ei tieto
Jumalasta kuitenkaan peräti sammunut koskaan. Se löytyy raaimmissakin
villiheimoissa jonain hämäränä vaistona tai aavistuksena. Se on
iäisyyden kipinä, joka syttyy ihmisen sieluun samalla kuin hänessä
henki ja elämä viriää; perintö isänkodista, joka kohottaa häntä
korkealle yli eläinkunnan. Mikään kehitys ei ole vuosituhansienkaan
kuluessa sitä saattanut hänelle antaa. Uskonnonvaistoa vailla
ihminen ei olisi luonut itselleen minkäänlaisia, eipä vääriäkään
jumalankäsitteitä; pelkkänä luontokappaleena hän ei olisi kaivannut
yliluontoisia. Mutta toisaalta on myös totta, että uskonnon käsitteet
ovat ylempiä ja alempia, mikäli muu henkinen elämä on kehittynyt;
niiden kanta riippuu sivistysoloista. Villin uskonnosta on
jättiläisaskel sivistyneen helleenin uskoon, jolle jo oli selvä, että
korkeampi henkivoima hallitsee mailmaa, että ihmissielu on kuolematon,
että tuonpuolinen elämä muodostuu onnelliseksi tai onnettomaksi sen
mukaan kuin täällä on eletty oikein tai väärin. Edemmäs ihminen ei omaa
tietänsä käyden päässyt. Pelastaa eksyneitä ja viedä heitä takaisin
isänkotiin -- sen saattoi ainoastaan Kristuksessa ilmestynyt Jumala. --
Onpa siis pakanan uskossakin kehitys nähtävissä.
Alimmalla kannalla ihmisen yksinomaisena huolena on ruumiinsa
elättäminen, niin ettei hän ehdi eikä jaksa henkisiä asioita ajatella.
Sillä kannalla ovat vieläkin villit eli raakalaiset, ja heidän
kaltaisiaan lienevät myös etäisimmän ajan ihmiset olleet. He kävivät
kovaa taistelua olemisensa eteen nuivaa luontoa ja julmia petoja
vastaan. Vaikea olisi ihmisen ollut pitää puoliaan tässä taistelussa
usein väkevämpiä vihollisia vastaan, ellei hänellä ollut kelpo
liittolaisena järkensä, joka keksi keinoja ja juonia vähäisillä
varoilla pääsemään voitolle. Näin tuli hän kehitelleeksi älyänsä,
samalla kuin vähitellen pääsi parempiin aineellisiin oloihin, joissa ei
alati tarvinnut tapella henkensä ja ruokansa edestä, vaan sai jo lomaa
hengitellä. Nyt kääntyi huomio ihmisen omaan itseen, henki heräili
uinuksistaan ja samalla varmaan uskonnonvaistokin alkoi elonoireita
näyttää. Tällä kannalla ovat jo paimentolaiset. Mietiskelevä henki näki
ihmisessä ja hänen ulkopuolellaan hämäriä, käsittämättömiä salavoimia,
jotka häntä pitävät vallassaankin. Hän näki ihmisen ja eläimen olevan
merkillisten vaiheitten alaisena: syntyvän, kasvavan, sairastavan,
vanhenevan, kituvan, kuolevan; melkein samallaista huomasi hän
kasvikunnassa tapahtuvan. Ja muussa olokunnassa näki hän yhtä suuria
kummia, jotka peljättivät tai ihmetyttivät häntä. Kauniin päivän
perästä, jolloin olo auringon sulolämmössä tuntuu ihanalta, nousee
äkisti myrsky ja rajusää. Pauhaten lentää se maan yli, murtaen metsän
puita ja mylleröiden meren aaltoja, jotka äsken hymyilivät
ystävällisesti ja nyt kohisevat vihoissaan. Taivas peittyy pilviin,
niistä jyrisee uhkaavasti ja salamat sälähtävät sinne tänne, särkien
puita ja kallioita, tappaen ihmisiä ja eläimiä. Väliinpä maankin vankka
pohja horjuu, syvyydessä jylisee ja yhtäkkiä revähtää maa auki ja sen
kidasta syöksähtää ylös tulikieliä, viskellen syvyyden sisuksia
ilmoille. Mikä kauhea voima nuo muuten niin elottomat esineet liikutti?
Ja mikä käsi aamulla tuo taivaalle auringon luomaan valoa ja iloa
ihmisille ja mikä ehtoolla sen kätkee yön helmaan. Mistä suvi ja mistä
talvi, mistä lämpimä, kylmä, sade, lumi kotoisin? Näitä ja tämmöisiä
kyseltiin, eikä muuta voitu ymmärtää, kuin että olokappaleissa
vallitsee näkymättömiä salavoimia. Synnynnäinen uskonnonvaisto liitti
tähän tietonsa: siinä se suuri kaikkivaltias henki, jota sydämmesi
kaipaa. Näin syntyi varhaisin luonnonuskonto, tosin alussa vielä perin
vaillinainen. Ihminen ei vielä kyennyt kohoomaan oman itsensä ahtaasta
piiristä: kaikki on vain häntä varten olemassa, jopa jumalakin --
ajatteli hän. Jumalan täytyy tarkoittaa vain _hänen_ hyötyänsä tai
vahinkoansa. Yleensä katselee luonnonihminen jumaliansa pelolla ja
epäluulolla; ainoastaan milloin hän huomaa niiden tuottavan hänelle
apua ja olevan suopeita, osottaa hän niille kiitollisuutta. Mutta
epäsuopeutta hän palkitsee ynseydellä tai pelolla. Hänen
katsantotapansa on itsekkäinen.
Ja missä ihminen luuli jumaluuden asuvan? Hän ei käsitä luontoa
kokonaistoksi, elimistöksi, jota määrätyt lait hallitsevat, hän näkee
vain äärettömän joukon kappaleita ja esineitä, joissa ilmaantuu voimaa,
jota hän kokee edukseen tai vahingokseen. Aistinalaisissa
luontokappaleissa asuu jumaluus; kullakin on haltiansa, joita samoin
kuin kappaleita on epälukuisa joukko. Mutta aluksi nuo esineet itse,
nuo puut, kivet, vuoret, joet, lähteet j.n.e. jo semmoisinaan ovat
eläviä, haltioita, sisältäen tuota salaista voimaa, jonka määrä
vaihtelee riippuen _taiasta_. Taika on se syntysana, josta voima valuu;
ken taiat ja loitsut tietää, hän hallitsee voimat ja olokappaleet,
jumalat ja haltiat. Kuta taiallisempi esine, sitä jumalallisempi ja
pyhempi. Tällä asteella palvellaan siis taikakaluja eli lumotuita
esineitä, n.s. _fetishejä_. Fetishmin alkunaista yleisyyttä
varhaisimpina aikoina todistavat sen jäännökset, mitä niitä vieläkin
löytyy aivan eri osilla maapalloamme.
Fetishmi tekee koko luonnon eläväksi. Kivet ovat maaemon lapsia; vuoret
ovat jättiläisiä jotka synnyttävät pilviä ja myrskyjä; myrsky on raju,
nälkäinen peto, joki on mies, syrjäjoki hänen vaimonsa. Näillä ja
muilla on lisäksi omat taikavoimansa, varsinkin sisältää vesi tehokasta
tenhoa, johon perustuu vanha usko veden ja terveyslähdetten
lääkevoimaan. "Vesi vanhin voitehista". Tenhokas fetishi ja ihmisille
perin tärkeä oli valkea -- eikä ihmekään, jos muistamme, kuinka
vaivalloista entisaikana tulen sytytys oli, niin että siitä syystä
pidettiin muutamilla liesillä alatikin valkeaa (vieläpä Vestan
alttarilla Roomassa) ja siirtokunnat veivät mukanaan emämaasta valkeaa.
Salama on taivaan tuli ja semmoisena myös fetishi. Kasveissa ja puissa
on taikavoimansa ja haltiansa; jos se on hyvä, voi ihminen nauttia
yrttejä ja puunhedelmiä terveydekseen, jos paha (s.o. jos kasvi on
myrkyllinen), sairastuu ja kuolee hän siitä. Puita on paljo palveltu.
Niinpä Kreikassa oli pyhiä puita ja lehtoja, ja Dodonassa oli tammi,
jonka lehtien suhina puhui syvää salaviisautta. Pyhästä puusta oli se
taikkapalkki Argo laivassa joka osasi puhua; faiakilaisten laivoissa
eli myös ihmeellinen taikavoima, ne kun itsestään ilman johtoa osasivat
reittinsä. -- Pedoissa näki raakalainen sitä rajua rohkeutta, voimaa ja
suuruutta, jota hän ihaili; useissa myös ihmeellistä älyä tai
viekkautta. Häntä ihmetytti kotkan terävä silmä ja vinkeä lento,
niinikään kärmeen koko olento: tuo suikerteleva nopea liikunto ilman
jäseniä, tuo pieni ja kuitenkin niin vaarallinen elukka. Siitä nuo
jumalien "pyhät" eläimet, siitä eläinten yleinen palvelus, varsinkin
Itämailla; siitä se luulo että eläimet ovat kuolemattomat sielultaan.
Yleensä on eläin hyvin likellä luonnonihmistä, he ovat sukulaisia
ja voivat vaihdella ruumiin muotoja keskenään. Siitä nuo
eläinmetamorfoosit, joista tarut niin paljon kertovat; siitä nuo
ihmisen ja eläinten yhtymistä syntyneet sekasikiöt. Samalla perusteella
saivat myös linnut, erittäinkin eräät (pöllöhaukka, kotka, kyyhky) niin
tärkeän sijan Kreikan ja varsinkin Rooman kultissa, niiden ääni ja
lento ilmaisi tulevia asioita. -- Fetishmiin perustui myös uhrieläinten
sisusten tutkinto, kuten kaikki muukin ennustelu ulkonaisista merkeistä
ja ilmiöistä, jommoinen taikausko viljavasti rehotteli etenkin
Roomassa. Kellä oli tenhosa taikakalu hallussaan, hän itsekin
välillisesti sen kautta muuttui fetishiksi, koskapa hän osasi loihtia,
lumota ja taikoja tehdä. Semmoisia fetishi-ihmisiä ovat esm. indianein
"lääkemiehet", ja yleensä kaikki taikurit, noidat ja poppamiehet,
joiden luokkaan myös uhripapit ovat luettavat. Nämäthän tekivät
tuhansia taikoja jumalankuvillaan ja taikakaluillaan ja osasivat aina
hyväkseen käyttää suuren joukon herkkäuskoisuutta. -- Välittömiä
ihmisfetishejä, joissa salaisen taikavoiman luultiin asuvan ja antavan
heille pyhyyttä, ovat n.s. riivatut ja hullut, edelleen vielä kääpiöt
ja rujot, joille outo ulkomuoto loi jotain jumaluuden haikua.
Fetishiänsä pakana elättää ja ilahuttaa _uhreilla_ -- siinä uhrein
alkusyy -- niinkauan kun hänellä on siitä apua. Jos hän huomaa fetishin
pettävän -- sillä kuten hän itse, ovat hänen jumalansakin vilpillisiä,
itsepäisiä, tylyjä -- kurittaa hän sitä nälällä tai vitsoilla, tai, jos
vika on auttamaton, myy hän sen pois tai hukuttaa muuten. Papit
harjoittelivat hyvin tuotteliasta fetishikauppaa.
Raakaan fetishi-uskoon ei kehkiävä ihmishenki saattanut tyytyä.
Tultuaan edistyksen uralle hän ensinnäkin valitsi suurimmat,
mahtavimmat fetishit, ne luonnonalat ja esineet, jotka laajimmin ja
syvimmin vaikuttivat elämään ja oloihin, niinkuin auringon, taivaan
tähtineen, ukonilman, tuulen, valkean, meren ja virrat, maan
kasveineen, hartaimman palveluksensa ja mietiskelynsä alaisiksi. Niissä
vallitsevan elämän ja salavoimat (jotka hän jo ennestään vaistosi)
varusteli hän oman sielunsa ominaisuuksilla, mikäli hänen
mielikuvattinsa näki näihin vivahduksia ja vastineita ulkoluonnossa.
Taivas muistutti hänelle kirkkautta, puhtautta, ylevää viisautta,
ukkonen ankaraa voimaa ja väkevyyttä, myrsky sotaa ja hajanaisuutta,
aurinko lempeyttä ja tulista rakkautta, meri syvää salaviisautta tai
vihan pauhinaa, laineiden loiske lietoa huolettomuutta, tulenlieska
levotonta häilymistä tai rajua hävittävää intohimoa j.n.e.
Samanluontoisia olentoja hän nyt sijoitteli luonnonaloille. Näin
elementtivoimat muuttuivat haltioiksi, jotka eivät enää liiku
materiassa kuten sielu ruumissaan, vaan ovat itsenäisiä, itsetietoisia
henkiolentoja, jotka tosin aluksi vielä ovat ainealaansa sidotut, mutta
vähitellen irtautuvat siitä. Tämä muutos on tapahtunut luonnon
personoitsemisen kautta: ihminen on jumalilleen omistanut oman
elämänsä, henkensä ja ruumiinsa kaikkine kykyineen ja voimineen.
Jumalat ovat ihmisten kaltaisia, mutta kaikin puolin etevämpiä,
suurempia, mahtavampia, kauniimpia. Jumalat ovat ihanneihmisiä, ihmisen
perikuvia, jotka ovat saaneet parasta mitä heille tiedettiin antaa;
semmoisina he astuvat ihmistä lähemmäs kuin tuo entinen sokea
taikavoima, oivaltavat häntä ja hänen tarpeitaan paraiten. Semmoisina
he saakoot palvelusta ja hurskasta kunnioitusta -- ajateltiin.
Tämmöiseen täydelliseen anthropomorfismiin pääsivät oikeastaan vain
kreikkalaiset. Mutta edistysaskelen fetishmistä kauas samaan suuntaan
astuivat jo ennen heitä eräät rikaslahjaiset kansat, laatien itselleen
jo sangen syvämielisiä jumalanaatteita, osasta syvempiäkin kuin
kreikkalaiset, nim. indialaiset, persialaiset, foinikit, egyptiläiset.
Jumalan käsitteen kehjetessä selvenivät muutkin uskonnon peritotuudet.
Niinpä sielun kuolemattomuuskin, jota aina hämärästi aavistettiin.
Tässäkin yleinen kehitys ja hengenviljelys vaikutti edistävästi, sillä
niin kauan kuin aineellinen elämä on pääasiana, ei yliluontoisia
asioita ajatella. Vaan nytpä jo saattoi tämmöinenkin kysymys vaatia
vastausta: saattaakohan elämä semmoinen kuin tämä maan päällä, niin
täynnä vaivaa, vaaraa, kiusaa, kärsimystä, kuolemaa, niin iloton --
saattako se olla omana tarkoitusperänään? kannattaako tämä elämä
elämistä, ellei se tarkoita ja valmista toista parempaa elämää? Tähän
täytyi järjen kuten tunteenkin vastata kieltämällä.[1]
Kreikkalainen mytologiia.
Kreikkalaisten jumalat ovat siis alkuaan luonnonvoimain olennoimia ja
toimivat vaan sillä luonnonalalla, jonka ilmiöistä ovat syntynsä
saaneet. Kun nämä ilmiöt ajateltiin jumalien töiksi ja kärsimiksi; niin
luontui siitä jumalille oma historia, jumalaintaruja l. _myyttejä_,
joita mielikuvitus, kerran vauhtiin päästyään sommitteli yhä
laajemmiksi, kutoi yhä kirjavammiksi, noudatellen tavallisia
inhimillisiä aiheita, lähtökohtia enää muistamattakaan. Mikäli jumalat,
irtautuen luonnon-aloistaan, liikkuivat vapaasti taivaassa ja maan
päällä sekä erittäinkin ihmiselämän puuhissa, sikäli myyttien
alkunainen luonnonmerkitys hälveni tajunnasta, häämöttäen vihdoin vain
muutamista syrjäseikoista. Homerin runoissa, Hellaan hengen vanhimmassa
muistomerkissä, on tämä muutos jo suoriutunut.[2] Jumalat astuvat jo
ilmi-elävinä ihanne-ihmisinä esiin, päätoimenaan ihmis-elämän
hallinto, samalla kuin he myös vapaina vallitsevat asianomaisilla
luonnonaloillaan. Poseidon esm. yllyttää Troian edustalla achaialaisia
tappeluun, sen ohessa kun hän nostaa merellä myrskyjä niillä
vihatuitaan ihmisiä (esm. Odyssevsiä) vainotakseen. Mutta yleensä,
kuten tässäkin, on luonnontoimi siveellisen toimen palveluksessa;
vähinpä luonto tuntee kummallista jälkivaikutusta hengestä. Kun
merenjumala kiihkoissaan karkaa Hektoria vastaan, tyrskähtää samalla
merikin. -- Jälkiä alkuperäisestä luonnonmerkityksestä näkyy siinäkin,
että taruissa on paljo sellaista mikä meistä näyttää järjettömältä tai
epäsiveelliseltä, mutta joka osasta selviää luonnon symboliikan
kannalta katsellen. Siitä sekä mielikuvittelun rajattomasta elelystä on
myös jumalien tarinoihin tullut niin paljo sekavuutta ja
ristiriitaisuutta yksityiskohdissa. Näitä eivät kreikkalaiset
koettaneet sovitella ja selvitellä, sillä mitään säntilleen määrättyä
dogmatiikkaa eli uskonjärjestelmää he eivät koskaan laatineet
itselleen. Se oli senkin takia mahdotonta, että eri seuduilla
palveltiin eri jumalia,[3] toisen seudun jumalat olivat osaksi toiselle
outoja. Aikaa myöten otettiin myös yhä uusia jumalia palveltaviksi eikä
jumalain piiri ollut koskaan tarkalleen määrätty. Eri paikoilla
vaihtelivat myös myytit melkoisesti, muuntelivatpa muutenkin pitkien
aikojen kuluessa muotoaan; näin syntyi toisintoja ja niiden mukana
sekavuutta eri-kohdissa. Että myyteissä on senkin verran yhteyttä ja
sopua, on Homerin ansio, josta varhain tuli koko Hellaan kansan aarre,
sekä vähinsä myös kultin, joka vakavoitti uskonnon käsitelmiä. Hesiodon
theogonia on yrittänyt saada jumalat ja heidän välisuhteensa parempaan
järjestykseen, mutta tämä ei ole kansallishengen luoma, vaan oppineen
järjen spekulatsiooni.
Katselkaamme, mitä jumalien olennosta ja elämästä yleensä ajateltiin,
mikäli etenkin Homeros niistä puhuu.
Jumalilla on ruumis samannäköinen kuin ihmisillä, vaikka suurempi,
muhkeampi, kauniimpi. Eipä kuitenkaan ihminen saa heitä nähdä
semmoisina kuin he todella ovat, sillä sitä ei kestäisi heikko
kuolevainen. Tavallisesti ilmestyvät he ihmisille jonkun tutun ihmisen
muodossa, tai liikkuvat he linnun haamussa täällä tai verhoo heitä
pilvi eli valoutu (nimbus), taikka pysyvät näkymättöminä Mananlakin
peitossa. Vasta jälkeenpäin huomataan jumalan käynti ihmeellisistä
seurauksista. -- Ylen väkeviä jumalat ovat ja suuria töitä he voivat
tehdä. Kun Zevs ravistaa kiharapäätänsä, tärisee taivas. Poseidon
survaisee kerran hankonsa kallioon, ja meri myrskyää. Ihmeitä he eivät
säästä suosituitaan auttaessa. Heidän haavansa parantavat he tuota
pikaa, korjaavat heitä vaaroista, nostavat myrskyn ja yön vihollisia
hämmentämään. Achilleen pää verhoutuu liekkipilveen kun hän astuu
leirin portille vihollisia säikyttämään (Il. XVIII). Ruumiillisuus
sitoo jumalia sen verran paikkaan, etteivät ole yht'aikaa läsnä
kaikkialla, mutta salaman tai aatoksen nopeudella siirtyvät he paikasta
toiseen. Pallas heilahtaa maan päälle kuin säkenöivä tähti ja parissa
askelessa astaisee Poseidon Samoksesta Euboiaan. -- Tarkan tarkat on
heillä aistit. Kaikkialta kuulevat he ihmisten rukoukset ja äärettömiin
näkee heidän silmänsä. Olympin kukkulalta näkee Zevs kaikki mitä
mailmassa tapahtuu. Tämä miltei antaa kaikkialla-läsnäolon edut.
Ruumiillisuutta seuraa ruoan, juoman ja unen tarve. Tosin syövät ja
juovat he parempaa kuin ihmiset, nim. ambrosiaa (kuolottomuuden ruokaa)
ja nektaria. Käyttävätpä myös vaatteita. Kuten luontokin, jonka henkiä
he ovat, he eivät ole olleet ikiajoista asti, vaan heillä on syntynsä.
Mutta ihmeen nopeasti jumal-lapsi kasvaa. Aamulla synnyttyään soittaa
Hermes jo päivällä huilua ja varastaa karjaa, ja Apollon ambrosiaa
imettyään tarttuu heti sota-aseihin. Ja, mikä on verraton etu, he eivät
koskaan sairasta, eivät vanhene ja kuole, vaan säilyvät ikinuorina nuo
"kevyt-eloiset autuaat jumalat". Tästä ei sentään seuraa, etteivät
kipua tuntisi. Heitä voi miekka haavoittaa ja pistosana purra
sydämmeen.[4] He tuntevat samoja mielenliikutuksia ja tunteita kuin
ihmiset: iloa, surua, vihaa, rakkautta j.n.e., jopa väliin liiankin
inhimillisesti, kun itsekkäiset syyt mieltä liikuttavat. Tässä onkin
jumalien heikkoin puoli. He kyllä säännössä harrastavat sitä mikä on
oikeaa, totta, siveää, mutta käytännössä usein suosivat valhetta,
vääryyttä, haureutta, vihaavat, kadehtivat ja ovat puolueellisia.
Kuinka halvasti esm. Hera vainoo troialaisia! Kuinka Athene viettelee
heitä rikkomaan liittoa (Il. IV)! Mitä konnanjuonta hän käyttää
Hektorin surmaksi (XXII)! Vaan kuinka voisikaan pakana jumalalleen
luoda korkeampaa siveellisyyttä kuin mitä hänellä itsellään oli? Joku
määrä tuota jumalien heikkoa siveellisyyttä on sentään luettava
luonnonsymboolikan syyksi, jonka hämärää kuvakieltä myöhemmin
muodostuneet tarut eivät enää tajunneet. Siitot, syntymät, häviöt
siirrettyinä luonnonelämän alalta ihmiselämään muuttuivat helposti
moraalisiksi virheiksi ja rikoksiksi. Ja kohosipa myös toisaalta ihmeen
korkealle valistuneimpien pakanain käsitys jumalain pyhyydestä.
Muistakaamme vain Aischylosta ja Sofoklesta!
Ehdottoman pyhiä nuo jumalat eivät siis olleet. Eivätpä myöskään olleet
kaikkitietäviä, vaikka paljokin tiesivät ja heidän älynsä tunkeusi
syvälle salaisuuksiin. Erehtyä saattoivat kuitenkin. Eivät he
myöskään ole kaikkivaltiaita, vaikka ovatkin mahtavia varsinkin
luonnonaloillaan. Helposti he tosin toiveensa täyttävät, muuttavat
muotonsa, ryhtyvät mielin määrin mailman menoon ja siirtävät tapaukset
uusille urille -- mutta heitä ylempänä vallitsee sallimus, _kohtalo_,
jonka alle kaikkien täytyy taipua. Tuo näköjään sokea voima vallitsee
omien salaisten lakiensa mukaan, nostaa ja kaataa yhtenään ja sortaa
säälimättä ihmisonnen. Jumalat panevat vaan palvelijoina toimeen sen
tuomioita, jopa usein vastoin tahtoansa. Olkoonpa joku jumala kuinkakin
hellästi holhonut ihmistä -- jos kohtalo on sille surman säännyt, heti
hylkää hän kurjan oman onnen nojiin. Niin hylkäsi Apollon Hektorin.
Tämmöisen mailmanhallituksen edessä, joka ei tiedä armosta ja
rakkaudesta, jähmettyy sydän kauhusta; ja saatamme arvata, millä
janolla pakanat, saatuaan silmänsä avatuiksi, riensivät "hyvän sanoman"
lähteelle virvoitusta saamahan. -- Jonkinmoista kohtuutta tuo kohtalo
sentään noudattaa siinä, ettei yhdelle anneta kaikkea hyvää, esm.
pitkää ikää ja sotamainetta samalla, vaan jompaakumpaa. Achilleen
lyhyttä ikää palkitsi kuolematon kunnian loiste. Ja mikä ikimaine
säteilee Hektorin hurmeista ikäänkuin sovitteeksi Andromachen
kyynelille!
Ja millä autuaat aikansa viettävät? Elävät ilossa, huvitellen,
herkutellen. Zevs isän valoisaan juhlasaliin Olympon huipulle tullaan
koolle kemuilemaan; sitte kuunnellaan Apollonin soiton säveliä ja
Muusain lauluja tai pakinoidaan, jopa välisti ajan kuluksi kinataan ja
rettelöidäänkin. Mailman hallinto ja ihmisten asiat antavat heille
kuitenkin enimmin työtä ja puuhaa. Ihmisten taistelut jakavat heitä
helposti puolueihin, kun kullakin jumalalla on omat suosikkinsa, ja
Troian sodan vastakaiku kuuluu usein varsin räikeästi Olympon
valokunnailta, niin että tyynempäin jumalien mielestä ei enää
ruokarauhaakaan suoda. Zevs pysyy kuitenkin suhteellisen puolueetonna,
toimitellen vaan sallimuksen päätöksiä. Ei Apolloninkaan arvellen
kannata ihmisparkojen vuoksi niin suurta melua nostaa (Il. XXII).
Roomalainen mytologiia.
Italian kansa, ollen Kreikan kansan sukua, ajatteli samoin kuin tämäkin
jumalia luonnonvoimiksi. Mutta tätä perusastetta edemmäs ei päästy.
Helleenin elävä mehuisa mielikuvitus loi noista voimista haavemailman
ja sen asujamiksi ihanneolennoita, jotka uhkuvat elämää ja olivat hänen
omaa lihaansa ja vertansa; mutta tämmöiseen "lapsellisuuteen" ei
järkevällä realistisella roomalaisella ollut halua eikä kykyä. Hänen
jumalansa ovat luonnonvoimista harkitsemalla saatuja aateperäisiä
sielun ominaisuuksia, joiden hän arveli hallitsevan mailmaa. Minkä
muotoisia ja luontoisia nuo jumalat muuten olivat, sitä ajattelemalla
hän ei vaivannut päätänsä. Senpä takia nuo jumalat, yksilöiselon
viehäkettä vailla, ovat jäykät ja kaikki ikäänkuin samaan kaavaan
valetut. Ne edustavat vain jumaluuden yleis-käsitettä, ovat siis
totisia, arvokkaita, juhlallisia, ehkäpä pyhempiäkin kuin veljeskansan
lemminkäismieliset jumalat. Mutta elämää ja runollista kauneutta niissä
ei ole. Eipä siis puhettakaan taruista ja mytologiiasta; semmoisia
Italiassa ei luotu milloinkaan. Eipä heillä pitkiin aikoihin ollut
jumalistaan kuviakaan, ainoastaan niitä näitä yksinkertaisia
symbooleja, joku kivi, keihäs, (Vestan) valkea t.m.s. --
Valtionjumalain ohessa oli useita maaseutujumalia, jotka suojelivat
pää-elinkeinoja vainiolla, niityllä ja metsissä. Kodilla, joka
roomalaiselle oli arvokkaampi kuin kreikkalaiselle, oli haltionsa.
Lisäksi karttui heille epälukuinen liuma jumalaisia sen johdosta, että
melkein joka esineellä (fetishillä), joka tärkeämmällä toimella ja
asialla[5] heidän yksityisessä ja julkisessa elämässään, joka
ihmisellä, perheellä, yhdyskunnalla, seudulla j.n.e. oli omat
haltionsa. Vihdoin suuri joukko aateperäisiä käsitteitä ja
ominaisuuksia käsiteltiin henkilöiksi: Pietas, Fides, Honos, Spes,
Virtus, Libertas, Concordia, Pudicitia y.m. Jumalien luku eneni
enenemistään, kun vieraille kulteille suvaitsevasti suotiin sija
Roomassa.
Jumalien eloista ja oloista ei siis haaveksittu, mutta käytännöllisesti
ajateltiin miten jumalat vaikuttavat ihmisten oloihin ja miten on
meneteltävä, että heiltä saataisi apua, hyötyä ja siunausta. Monen
monilla uhreilla, rukouksilla ja mutkikkailla juhlatempuilla koetettiin
arkailevan tarkasti jumalia lepytellä, saattaa suosiollisiksi ja
armollisiksi. Roomalaiset olivat siis kyllä tavallaan hurskaampia, kuin
kreikkalaiset, mutta paljo taikauskoisempia.
Päästyään Kreikan tuttavuuteen[6] lainasivat he sieltä mytologiian,
kuten niin paljo muitakin sivistystarpeita. Tämä kävi helpommin kuin
olisi luullutkaan, sillä veljeskansoilla oli kuitenkin yhteisenä
uskonnollisena pohjana luonnon personoiminen ja sillä useat jumalat
molemmin puolin vastasivat toisiaan. Nämätpä siis mikäli mahdollista
sulatettiin yhteen. Oman taiderunouden synnyttyä, joka kaikessa
noudatti kreikkalaisia esikuvia, avautui Roomalle Kreikan
jumalaistarusto ja sankarisadut kaikkine aarteineen.
Jumalisuudesta, hyveistä ja jumalain palveluksesta.
"Kaikki ihmiset tarvitsevat jumalia" (Od. III, 48) -- sen helleenit ja
antiikki yleensä, elävästi tuntien jumaluuden voimaa ja läsnäoloa,
tunnusti; ihmiset ovat kurjia kuolevaisia, jotka menestyäkseen yhäti
tarvitsevat armiasten antiluojain apua ja varjelusta. Tätä hartaasti
pyydetään nöyrällä mielellä ja siinä ilmenee hurskaus eli jumalisuus.
Se katselee jumalia pelolla ja aralla kunnioituksella, niinkuin ainakin
kurja kuolevainen ikivaltoja, niinkuin alhainen ylhäistä, jonka vihaa
hänen tulee välttää, jonka mieltä suostutella, saadakseen häneltä, jos
mahdollista, jotain hyvää. Jumalan ja ihmisen suhde ei ole
persoonallista elonyhteyttä, jossa jumalan rakkaus pyhittävästi ja
ylentävästi vaikuttaa ihmiseen, herättäen hänessä vapaata
vastarakkautta (jos hämäriä aavistuksia sinnepäin nähtäneekin
joissakuissa syvemmissä hengissä), vaan se on orjan suhde isäntäänsä,
joka pyytää itsekkäitä ajallisia etuja. Tämmöisen itsekkään hurskauden
rinnalle mahtuu runsaasti ynseyttä ja pahansuontia muita ihmisiä
kohtaan. Nurjan jumalankäsitteen seurausta on vielä sekin, että
mateleva orjan mieli yltyy röyhkeäksi vaateliaisuudeksi isäntiänsä,
jumalia kohtaan. Kun näet ihminen on antanut jumalille uhrinsa, paraat
mitä hän voi, saattaa hän mielestään syystä vaatia että jumalat
palkaksi myös suovat hänelle lahjojansa, ylhäistä suopeuttansa ja
ajallista siunausta. Missä tätä näkyy puuttuvan, missä ihmistä vainoo
kova onni, on selvä että hän, tai hänen isänsä (perinnöllisyyden lain
mukaan) ovat jumalien mieltä rikkoneet kieltämällä heiltä heidän
saataviansa oikeuksia. Tämmöinen katsantotapa, joka asettaa jumalan ja
ihmisen välisuhteen suoran tavallisen lakioikeuden kannalle, on
tietysti oikeaa uskonnonhenkeä vailla. -- Puhtaasti henkinen autuus,
sielun sisällinen rauha ja ilo keskellä ulkonaista tuskaa ja elon
myrskyjä, taivaan kruunu jonka hohteessa maallinen risti katoo varjoon
-- se on antiikille outo oppi.
Yhtä ahdas ja pintapuolinen kuin antiikin hurskaus olivat myös siitä
syntyvät _hyveet_. Sen siveellisyys on enemmän yhteiskunnallinen kuin
eetillinen. Yhteiskunnan elimistö vaatii kutakin jäsentänsä, kutakin
yksityisihmistä noudattamaan sen järjestystä ja säädöksiä, ja koska
yhteiskuntalaitosta luultiin jumalien asettamaksi ja se semmoisena oli
pyhä, saattoi ihminen juuri yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan
täyttämällä paraiten ja luonnollisimmin osoittaa hurskauttansa ja
harjoitella hyveitänsä. Tuo yleinen hyöty vaatii nyt etupäässä yksilöä
rajoittamaan aistiviettejänsä, halujansa, niin ettei hän niillä
vahingoita yhteiskunnan muita jäseniä; ei saa ajatella yksin omia
etujansa, vaan täytyy muistaa muitakin, niin että yhteiselämästä syntyy
sopusointuinen, kaunis kokonaisuus. Tämä suhdan, määrän, kohtuuden
noudattaminen on se siveellinen ajatus- ja elämistapa, se
"kalokagathia" ("somuus ja hyvyys", säädyllisyys), josta antiikin avut
ja hyveet kasvoivat. Nuo neljä kuuluisaa päähyvettä _mielenmaltti,
oikeus, viisaus, urhollisuus_, painoivat mikä enemmän mikä vähemmän
leimansa kaikkiin elonsuhteihin, kotiin, avioliittoon, vanhempain ja
lasten väliin, vainajain kunnioitukseen, ystävyyteen, toveruuteen,
julkisiin ja valtiollisiin toimiin; niihin kaikki kasvatus tähtäsi.
Niiden harjoitus on hurskautta, niiden laiminlyönti syntiä. Synti ei
ole jumalan ja ihmisen sisällisen sovun rikkomista, vaan se on
ylvästelyä (_hybris_), kun ihminen ei tunnusta luonto-asemaansa, ei
pysy rajoissaan, vaan ryntää niitä ulommas ja ylemmäs jumalien vallan
alalle, heidän majesteettiansa solvaisemaan. Sillä vetää hän päällensä
rankaisun, kunnes hänen itsekkyytensä on muserrettu, ja häiritty
mailmanjärjestys saatu entiselleen. Rankaisu ei tarkoita rikkojan
siveellistä parantumista, sillä eipä synnin syynä oikeastaan olekaan
ihmisen paha tahto, vaan hänen järkensä jonka joku jumala on sokaissut
(_ate_). Tämmöinen intellektualistinen, naturalistinen harhasuunta
haittaa antiikin, lähinnä helleenein siveysoppia.[7] Siveys ei pyri
ihmistä ylempänä olevan siveellisen ihanteen kaltaisuuteen, vaan se
sääntelee luonnollista elämää valtion tarkoituksen mukaan, ei pyri
voittamaan ja uudistamaan ihmissydäntä, vaan rajoittelee, siivoo ja
suhdittelee luonnonihmistä ulkoapäin. Rajan ulkopuolella vallitsee
itsekkäisyys ja synti vapaasti, puhumattakaan siitä, että ihmisyyttä
tuskin tunnustetaan kansallisuuden ulkopuolella, että muukalainen
luonnollisesti on vihollinen (vaikka tosia helleeninen humaniteetti jo
varhain paranteli muukalaisen turvatonta asemaa). Puhdas ihmisrakkaus
on yhtä tuntematonta kuin puhdas jumalan rakkaus. Oikeus on korkeinta
ja parasta, mitä tunnetaan. Oikeus ja totuus on elämän peruspohja, sen
uskoi antiikin mies ja antoi sentähden _valalle_ erinomaisen pyhyyden.
Tee jokaiselle oikeus, rakasta ystävää, vihaa vihollistasi -- se oli
hänen oppinsa. Puhdas, omaa etua katsomaton rakkaus oli harvinaista.
Poikkeuksena täytyy kuitenkin mainita monta kaunista urotyötä, missä
jalo sydämmen käsky vaati antamaan veren ja hengen isänmaan hyväksi,
muuta palkkaa pyytämättä kuin jälkimailman mainetta.
Hurskas helleeni ja roomalainen palveli siis jumalia, kun hän oli kelpo
kansalainen, hyvä isä, puoliso, lapsi, ystävä, isäntä. Suorastaan
osotti hän hurskauttaan jumalille uhraten, heitä rukoillen ja
palvellen, jonka ohessa hän täten paraiten takasi itselleen heidän
siunaustansa ja apuansa.
Jumalanpalvelussa käyteltiin vanhastaan perittyjä tapoja ja usein
eriskummaisia temppuja ja menoja, joiden hämäriä symbooleja ei enää
aina ymmärrettykään. Erittäin oli roomalaisten jumalanpalvelus
muotopuolinen ja tuskallisen tarkasti he sen monimutkaisia menoja
suorittelivat. Valtio piti huolenaan virallisen kultin hoitoa, ottipa
usein vieraitakin jumalia palveltaviksi. Tämän ohessa suvaittiin myös
yksityiskultteja. Palvelus tapahtui pyhäköissä sikäläisen jumalankuvan
luona joka oli hartautta herättämässä; mutta sivistymätön joukko luuli
useinkin jumaluuden kuvassa asuvan ja siitä suorastaan tenhotavalla
vaikuttavan (fetishmiä). Ainakin luultiin jumalan näkymätönnä asuvan
pyhäkössä rukouksia kuulemassa ja uhreja vastaanottamassa. Pyhäkkönä
oli alkuaan joku puisto tai puu, lähde juurellaan, joku vuori tai
luola. Sitten rakettiin jumalien majoiksi vasituisia, yhä komeampia
templejä, joiden pihoilla ja alttareilla uhrattiin, rukoiltiin ja
kiitettiin. Pyhiä toimituksia suorittivat papit, välittäjinä ihmisien
ja jumalain välillä.
Uhrit olivat joko verettömiä -- hedelmiä, leipää, viiniä, maitoa,
mettä, suitsukeita, kasveja -- tai verisiä -- härkiä, lampaita, vuohia,
sikoja y.m., joita tärkeissä tiloissa uhrattiin sadottain yht'aikaa
(hekatombi). Puhtain käsin, puhtain mielin piti uhrattaman. Teuraat
seppelöitiin, samoin ihmiset, soitto soi ja laulu, jumalia rukoiltiin
suopeasti ottamaan uhria vastaan ja teuras tapettiin monilla tempuilla.
Syötiin sitte juhla-atria, jossa jumalat saivat määräosansa teuraasta
(reisiluut käärittyinä rasvaan), alttarinliekissä poltettuina, ja
ihmiset söivät muut lihat. Tätä paitsi annettiin jumalille aina
esikoiset eli päällisteet pellon sadosta, metsän riistasta ja muusta
saaliista, syötäessä saivat he aina rippeensä ruoasta hekin ja tuskinpa
sitä tilaisuutta missä ei heitä jollain uhreilla muistettu. Ei siis
hurskautta puuttunut, mutta tuo hurskaus pyysi palkkaa, ja vaadittiinpa
usein jumalia täyttämään rukouksia ennen annettujenkin uhrien
perusteella, jos kyllä luvattiin uusiakin vasta.
Tarvis oli ihmisen tietää, millä mielellä oikulliset jumalat kulloinkin
olivat häntä kohtaan samoin kuin mitä heidän neuvostossaan oli.
päätetty maan päällä tapahtuvaksi. Näitä tietoja toimitteli _enteet_ ja
_ennustajat_, tai sai ihminen tietää salaperäisiä yliluonnollisia
asioita erinäisissä tiloissa, haltioissaan ollen y.m. Semmoinen tila on
uni: silloin saa hän väliin ylhäisiä ilmestyksiä tai käy hänen luonaan
vainajia niitä ilmoittamassa. Profeetallisia unia nähtiin templeissä ja
pyhäköissä (incubatio). Niin kävi esm. Dodonassa, jos joi sen pyhästä
lähteestä ja sitte nukkui sen tammen alle tai kuunteli tään lehtien
huminaa. Mutta nuo unelmat olivat hämäriä ja niinpä sepiteltiin
konstikkaita unenselityksiä ja unikirjoja jo silloin. Varsinaista
profeetan virkaa toimittivat _tietäjät_, ennustellen enteistä ja ollen
yhtenäisessä yhteydessä jumalien kanssa. Olipa erityisiä ennuspaikkoja
(ehresteria, oracula), joissa he haltioissaan ollen jakelivat
salaviisauden sanoja neuvoa kysyville. Ennustuslahja luultiin myös
olevan muillakin ihmisillä eri tiloissa, etenkin kuolinhetkellä, kun he
jo seisovat iankaikkisuuden kynnyksellä eikä ajan sumut pimennä
silmää. -- Lisäksi luultiin jumalien puhuvan ihmisille monenmoisilla
merkeillä ja ilmiöillä luonnossa ja elämässä. Tämmöisiä enteitä olivat
lintujen (haukkojen, kotkien y.m.) lento ja huuto, salamat, jyrinät,
pyrstötähdet, kuun pimennykset, virvaliekit y.m.s. Myöskin ennusteltiin
uhrielukkain sisuksista, uhriliekin palosta, sanoista jotka puhujan
tietämättä omituisen sopivasti sattuivat johonkin tilaisuuteen,
aivastuksesta j.n.e. Verivihma ennusti surmaa; jos joku näytti
verhoutuvan mustaan utuun, oli hän pian kuoleva (Od. XX, 351 ss.).
Näitä ja muita enteitä tietäjät selittivät.
Peloponneson sodan jälkeen alkoi uskonto Kreikasta rappeutua, kun
filosoofien epäilys tarttui suureen yleisöön, ja isien yksinkertainen
usko joutui viisastelun ja pilkan alaiseksi. Uskottomuuden mukana
rehotti taikausko, jota kaikellaiset itämaiset mysteeriahaaveilut
lisäsivät.
* * * * *
Me 19:n vuosisadan lapset ajattelemme toisin kuin helleenit Jumalasta
ja mailmasta -- ja kuitenkin luemme vielä mielellämme noita vanhoja
"lapsellisia" jumalaisjuttuja ja sankarisatuja. Miksi? Helleenit loivat
suurenmoisen sivistyksen, ihmishengen merkillisimpiä tuotteita, joka
eli virkeänä enemmän kuin tuhannen vuotta ja vielä hyvin kauan
jälkeenpäin on syvälti vaikuttanut ihmiskunnan henkiseen elämään,
elvyttäen sen pyrintöjä valistukseen ja vapauteen. Heidän taiteensa ja
kirjallisuutensa kelpaa osittain vieläkin esikuvaksi ja oman
kulttuurimme sydänjuuret piilevät klassillisessa maassa. Hellaaseen ja
Roomaan on meidän vieläkin mentävä, jos tahdomme syvemmälti ymmärtää
sivistystämme ja sen kehitystä. Mutta klassillinen runous ja taide on
mitä lähimmässä yhteydessä antiikin uskonnon ja mytologiian kanssa,
niin että edellisistä ei saa oikeaa käsitystä jälkimmäisiä tuntematta.
Runoilijat käsittelevät yhtenään myyttejä luoden niille kauneuden
leiman ja nämä osaksi kommenteeravat heitä. Tästä syystä on mytologiia
meille tärkeä, emme ymmärrä runojen aatteita ja erikohtia tuntematta
taruja. Ja niinkuin tarujen taikamaasta runoudelle yleni ihania kukkia,
samoin tarut itsessäänkin sisältävät paljo kaunista ja merkillistä,
usein syviä aatteita seikkailujen kirjavassa verhossa, kohtauksia
ihmissydämmen vanhasta ja yhä uudesta historiasta, jotka eivät joudu
vanhanaikuisiksi.