Miina tulee hienoksi laitettuna, jätettyään tavaroita verannalle,
astuu sisään syli täynnä kirjavia kukkasia, jotka panee pöydälle.
Kättelee.
AMALIA: Tervetulemaan, rakas käly-kulta.
TUOMAS: Tervetulemaan, rakas kulta käly.
MIINA: Saapihan toivottaa iloista onnea herrasväelle. (Kättelee.) Nyt
on se kallis hääpäivä, joita on vain yksi elämässä oikealla puhtaalla
naisella.
AMALIA: Miina, oliko tämä vihjaus, minähän olen leski ja on jo toinen
hääpäivä.
MIINA: Neidillä, piti sanomani, neidillä ei ole kuin yksi hääpäivä.
Ei, Amalia, miten minä Amaliaa uskaltaisin loukata. Amalian kädessä on
minun elämäni onni.
AMALIA: Noh, noh -- onhan se tavallaan. Käsihän se antaa ja käsihän se
ottaa. Ja oikea nainen ei ole kättään käyttämättä.
MIINA (kaivaa taskustaan hajuvesipullon, käärii silkkipaperista
kirjavan vahakukkavihon ja panee hajuvettä siihen): Ja saanko panna
tämän puketin Lukassonin rintaan (lukee värsystä):
Ruusuinen tervehdys armaallein
Omalle kalliille kullallein.
AMALIA: Mutta rinnassa on morsiamen kukka jo.
TUOMAS: Ikävä, mutta siinä on morsiamen kukka jo.
MIINA: Mihinkäs minä sen panen?
TUOMAS: Pannaan hattuun. Se on siellä viileämmällä paikalla sopivana
vertauskuvana meidän ystävyydestämme.
MIINA: Pannaan hattuun.
TUOMAS (ottaa kukan, haistaa sitä, aivastelee ja panee sen hattuunsa):
Kiitos, kiitos.
MIINA (panee Amalialle ruusuja rintaan. Amalia aivastaa myös
haisteltuaan niitä): Amalia on kuin vasta puhjennut ruusu itsekin.
Amalia asettaa maljakkoon muita Miinan tuomia kukkia.
MIINA: Ja sitten ostin pari pientä häälahjaa. (Pistäytyy verannalle ja
tuo mahdottoman suuren kahvipannun, antaa Amalialle.) Tämä on sinulle,
tätä ilman et tule toimeen.
AMALIA: Kiitos, kiitos. Onpa se kaikki ajatellut.
MIINA (pistäytyy verannalle ja kantaa kätkyen sisään): Ja tämä on
sinulle, Tuomas, tätä ilman et tule toimeen.
TUOMAS: Varjele jumala.