AMALIA: Minä vaikka kärrillä työnnän. Ja minäpä annan Tuomaalle
vahvistusryypyn (ottaa kaapista pullon ja kaksi lasia, kaataa).
No, kippis.
TUOMAS (katsellen lasiaan): Elä katsele poika nyt viinaa, ehkä se
punoittaa ja huokiasti menee alas. Vaan viimeiseltä puree se niinkuin
käärme ja pistää niinkuin kyykäärme. (Kaataa ryypyn, juo.) O, sinä
Amalia, koska minun henkeni on ahdistuksessa, niin sinä tiedät minun
käymiseni: Tiellä, jota minä vaellan, asettavat he paulat minun eteeni.
(Ryyppää.) Voi, voi niitä teitäni, minne vievät ne ihmistä. Vaan miksi
huokaan. (Katselee Amaliaa.) Oletpa sinä kaunis kuin kukkanen kedolla.
AMALIA: Oma poikani. Katso nyt vain, ettes juo niin ettet omilla
jaloillasi kirkkoon pääse. Minä kävin apteekkarskan luona ja
kieloittelin sitä tänne vieraikseni, kun apteekkari näin hääjuhlatkin
laittoi. Minä koettelin sanat jos toisetkin, sanoin, että apteekkari
on ikävästä ihan laihtunutkin, kun apteekkarska pois kotoaan läksi,
ja pyysin itkusilmin, että tulisi nyt vain uskollisen palvelijansa
häihin. Eihän se ilo muuten ilolta tunnukaan. Ja viimein se lupasi.
Saisi ne nyt vain yhteen, niin ehkä siitä selviäisivät vielä. Tyhjää
se on, että jättää kunnon miehensä ja on kulkusalla, missä lienee
raukka kuljeksinut -- taas on tullut siihen tohtorilan sivurakennukseen
asumaan. Vaan häpeätä tuo on. Ai, katsos, Miinakin sieltä jo tulee.