MIINA (tulee): Hyvää päivää, neiti. Neiti on yksin, sepä hyvästi
sattui. Saapi vähän puhella ja keventää sydäntään, se on niin surun
suosikki. Ja kaksi samanlaista naista ymmärtää niin hyvin toisensa. No,
ensiksi apteekkiasiat.
AINA: Mitä neiti Salokannel haluaisi?
MIINA: Jos minä saan ensin minkkiä ja tuota -- sitä (tekee liikkeen) --
noo, vitliiminkiä tahi mitä se taas oli? --
AINA: Puuderia.
MIINA: Niin, sitä just.
AINA (laittaa pakettia): Vai puuderoipi Miina itseään.
MIINA: Jo aikoja sitten. On parempi aikanansa katsoa kuin katua.
(Tuomas rykäisee.)
MIINA: Hyi, mikä se oli!
AINA: Mikä lienee kellarissa.
MIINA: Sanon neidille suoraan, sillä minä olen suora ihminen, että
minä, näettekös, en ole eilisen teeren poikia, niinkuin sanotaan,
vaikka näin nuorelta näytän. On minulla jo hartioilla vuosia enemmän
kuin vuodessa päiviä -- ei, enemmän kuin viikossa, ei, enemmän kuin
kuukaudessa päiviä, tarkoitin. Jumalan ne ovat antamia vuodetkin,
mitäpä niistä näin kahdenkesken häpeäisi.
AINA: Mitäpä niistä häpeäisi.
MIINA: Vaan kun minulla on sydän sitä lajia, että minä rakastan
kauneutta ja elämän koreutta ihan hulluuteen asti. Olla nuoria ja
komeita, olla kaikki ihmiset kuin Luojan kuvia. Olla elämä kuin
silkkiä ja samettia. Vaan onkos se niin? Vielä kissanhäntä. Mitä
vielä se on. Rehki, rehki näin ja ota huomioon senkin seitsemät
seikat, jos mieli miestä miellyttää. Ja miellyttääkö sittenkään?
Vielä kissanhäntä.
AINA: Niinhän se on.
MIINA: Niin se on. Minä olen suora ihminen ja puhun suoraan, kun
vertaiseni ystävän tapaan. Onko tämä elämää, sanokaa, onko tämä muuta
kuin ihmisrääkkiä, kun totta puhutaan? Tahdot rakkautta, tahtoisit
miehen, niinkuin kunniallisen ja puhtaan naisen tulee tahtoakin,
koska Luoja sen niin asetti, että puhdas nainen etsii innostuksella
puolisoansa siksi kunnes sen löytää. Mutta ei haukkuvan koiran suuhun
lintu lennä, sanotaan. Ja kun uuvut etsimästä, odotat ja odotat,
ottaisit jo, kunhan on olio. Seisot kuin vahdissa aina vaikka jalkoja
paahtaa kuin tulella, laitat kasvojasi, ryppyynhän ne tahtoo kasvotkin
käydä paljaasta jännityksestä ihan. Ja kun ajattelet: tuossa on mies,
jonka voit saada, jos viisaasti pelaat, hyökkääkin toinen sen kimppuun
kuin kiljuva jalopeura -- ei, sanon minä, oikeutta ei ole. Ihan minä jo
uuvun, ihan epäilyttää, tokko ollenkaan saan levätä sen rinnoilla, jota
rakastan.
AINA: Toivotaan nyt vielä.
MIINA: Toivotaan nyt vielä. Se on lohduttava sana. Minä koetan vielä
toivoa ja tehdä kaiken mitä voin, ettäs aikani hyvin käytän, koska
ihmiselle on tärkein tämä rakkaus. Minä tilasin äskenkin postineidin
kanssa itselleni otsatukan Helsingistä. Siellä kuuluivat ne olevan
muodissa. (Kaivaa poveltaan silkkipaperisen paketin, aukaisee sen ja
näyttää Ainalle.) Eikös se ole sievä siihen virkaan?
AINA: Sievähän se on.
MIINA: Ei sattunut oikein samaa väriä. (Kiinnittää sen otsalleen.) Se
on niin suojaisa otsalla talvella etenkin, ja minulla kun on niin usein
päänkivistystäkin. Olen saanut surra paljon. Minulla oli sulhanen,
tuo Tuomas, minä rakastin häntä, mutta Amalia ei anna häntä minulle.
Jos Tuomas tietäisi, miten mielelläni hänet ottaisin, sulaisi hänen
sydämensä, vaikka se olisi kivestä. Vaan nyt, turhaa taitaa olla
kaikki. (Katselee peiliinsä.) Voi sinä Miina raukka, ajattelen usein,
tokko ylkäsi milloinkaan näkee sinua.
TUOMAS (kohoaa yhtäkkiä ylös): Näkee, näkee. Onhan minulla silmät
nähdäkseni ja korvat kuullakseni.
MIINA: Hyi, hirveätä!
TUOMAS: Onko niin hirveätä, että minulla on silmät?
AINA: Ha-ha-haa.
MIINA: Nyt se viimeinen vahinko sattui. Nyt on kaikki iäksi rauennut.
TUOMAS: Ei, on vain sydän sydämelle auennut. (Levittää sylinsä.) Tule
tänne, rakas Miina. Ei minun sydämeni ole kivestä eikä puusta, vielä
vähemmin norsun luusta. (Syleilevät.)
TUOMAS (laulaa):
Ei sydän ole puusta veistetty
eikä luusta kaiverrettu;
se on lemmen leikistä syntynyt
ja tunteilla tuuditettu.
Elä moiti, vaikka se värjyykin
ja heikkona horjahtelee
ja kohti povea korkeaa
niin kummasti norjahtelee.
MIINA (epäillen): Kuulikos Tuomas kaikki?
TUOMAS: Enemmän kuin kaikki.
MIINA: Oh, minua niin hävettää.
TUOMAS: Ei ole häpeä olla hyvänä ihmisenä. Minua liikutti ja ihastutti
se, mitä Miina sanoi.
MIINA: Että Tuomas ei tuomitse tätä naisen olemusta?
TUOMAS: Eikös se ole Luojan luoma kuten kaikki muukin. Miksi minä
toisen käsialoja moittisin, kun en tiedä vielä, pystynkö itsekään
parempaa luomaan?
MIINA (ihastuneena): Niin puhelee oikea mies.