Amalia tulee luuta kädessä sisään.
AMALIA: Ai, ai tätä maailman lopun elämätä. (Ojentaa luudalla.)
Pääsettekö!
TUOMAS: Kun tuossa panin köyttä, putosin, niin jalkani ihan taittui,
niin Miinan syliin putosin, niin -- minkäs minä sille taisin, että
Miina sattui siinä olemaan?
AMALIA (uhkaa Miinaa): Miina!
MIINA: Minkäs Tuomas sille taisi?
TUOMAS: Niin, minkäs minä sille taisin, että Miinan syli on Miinan
sylissä -- ja minkäs minä, että minun iloni on olla ihmisten lasten
kanssa?
MIINA: Jos Amalia on vihainen, niin sydän halkiaa ja kuolema tässä ihan
tulee Tuomaalle ja minulle.
AMALIA: Pääsettehän yhdessä taivaan valtakuntaan.
TUOMAS: Jumala meitä siitä varjelkoon.
AMALIA (ottaa Tuomasta käsipuolesta): Ja nyt mennään.
TUOMAS: Ai, minun kipeä jalkani -- (jalka ei näytä ottavan päälleen) ja
kipeä sydämeni -- en minä ole luotu tällaista touhua varten.
MIINA: Voi Tuomas kultani.
AMALIA (vie ankarana Tuomasta käsipuolesta): Järjestys kaikessa. Kun
minä olen valinnut ja omani saanut, valitse sinä sitten vasta ja etsi
omaasi, elä ennen.
MIINA: Tuomaan kanssa on meidät kuin luotu yhdeksi lihaksi ja vereksi.
AMALIA (mennessään): Olkoon mitä on, vaan luuainespa sen määrää Luojan
laatimien sääntöjen mukaan. Kenen kylkiluusta olen, sen omaksi tulen,
vaikken rikkaa ristiin pane, saati sitten kun montakin rikkaa ristiin
panen.