MIINA (tulee, tirkistää ikkunasta): Ai, Tuomas, nyt Tuomas putoaa.
Ai, armias, minua ihan pyörryttää.
TUOMAS: Elkää pyörtykö, ennenkuin kerkiän syliini ottamaan.
MIINA: Arvatkaapas, Tuomas, mistä sain kirjeen?
TUOMAS: Postista, tiettävästi, sieltähän kirjeet tulevat.
MIINA: No, arvatkaapa, mitä siinä oli?
TUOMAS: Mitäs sitä nuorten tyttöjen kirjeessä on.
MIINA: Ei, ei. He-he. Siinä oli synkempiä asioita. -- Oli, että tätini
oli sairastunut.
TUOMAS: Sepä ikävää.
MIINA: Ei se niinkään ikävää. -- Hän voi kuollakin.
TUOMAS: Sepä hauskaa on.
MIINA: Hui, mitäs hauskaa se on se. Mutta se on hauskaa, että saan
silloin periä talon. Tulkaa, lukekaa itse, mitä tässä sanotaan.
TUOMAS: Minä lentää liihoittelen (hyppää) Oman kullan kaulaan.
MIINA: Oma Lukasson.
TUOMAS: Oma ruusunnuppuni.
MIINA: Oma enkelini Lukasson, itse lensi minun syliini.
TUOMAS: Itse, itse rynnistän paraikaa kohti kuolemaa.
MIINA: Ja kohti autuasta avioelämää, oman ruusunnuppunsa kanssa.
TUOMAS: Kohti onnen höyhenpolsteria.
MIINA: Onko siis todellakin totta, että Tuomas hyväksyy minut.
TUOMAS: Hyväksyn toki Miinan.
MIINA: Kiitos. En minä jokaista nyt enää ottaisikaan, mutta oman
Lukassonini minä toki otan. Sitäpaitsi onhan niitä toki maailmassa
paljonkin vielä miehiä, joita en ole kosinut.
Tuomas ottaa pullon pöydältä, tarjoaa Miinalle,
joka varovasti maistaa.
Miina katselee ihaillen Tuomasta.
TUOMAS (laulaa):
Pässille Luoja sarvet loi,
karhulle hirmuhampaat soi,
jänölle nopsat jalat.
Loi linnut pienet liitämään,
kuun, tähdet kilvan kiitämään
kaikk' avaruuden alat.
Sai kukka puvun puhtahan
ja miehet mielen rohkean --
Vaan mitä naiset saivat?
He saivat katseen kiehtovan
ja poven tulta-liehtovan --
Sen tunnen poltteen vaivat.