ELLI: Elä sotkeudu heidän asioihinsa, jos heistä ei tule onnellisia.
JUSSI: Ei onnellisia? Mikä heitä estäisi onnellisina olemasta? Kun
tahtoo, onhan sitä onnellinen.
ELLI: Jospa ilmaantuu suuria vaaroja, jospa vaikka ihastuu toisiin.
JUSSI: Menettelee viisaasti aikanaan. Estää itsensä ihastumasta.
Hullujahan ne ovat.
ELLI: Hulluja. Niille voi nauraa ja niistä voi puhua. Mitättömiä ne
ovat olleet minunkin ihastukseni. Minäpä kerron.
JUSSI: Tiedän ne.
ELLI: Kerron sittenkin. Niin näet, ettei niissä mitään ole ollut.
Alfredia minä rakastin koulusta päästyäni vain siksi, että hänen
kravattinsa oli aina väärässä. Se liikutti minua. Ja valkeita rihmoja
riippui hänen nutussaan. Hänen äitinsä näet ompeli kylille. Se saattoi
minut kyyneliin. Sillä minun tunteeni olivat platoonista laatua.
JUSSI: Tiedän sen. Eihän hänellä, köyhällä ylioppilaalla, olisi ollut
varaa naida sinua.
ELLI: Miksi ei? Minä olisin antanut varoja naida. Mutta en rakastanut.
Kertapa hän suuteli puutarhassa. --
JUSSI: Tiedän, tiedän.
ELLI: Mutta en sittenkään syvemmin rakastanut. En rakastanut häntä
enempää kuin niitä nutussa riippuvia rihmoja voi rakastaa ja sitten
samaan aikaan rakastuin hänen veljeensä oikein kovasti. Mutta ethän
loukkaannu?
JUSSI: Kerro vain -- tahi jätä.
ELLI: Enkä jätä. Minä kerron, niin näet, että olen vapaa niistä. Ei
niissä ole mitään, ei tuon näppösen vertaa perää.
JUSSI: Ei ole, tiedän sen. Katsos, kun sinun kätesi on pieni ja sievä.
Onpa se totta tosiaan sievä.
ELLI: Hauska. Etkö ole sitä ennen huomannut?
JUSSI: Olen, ennen naimista, mutta sitten ei ole tullut katselluksi
niillä silmin. Pienet, pienet kätöset.
ELLI: Niin, Jussi. Kätöset ovat sinun. Ja minä olen sinun, en kenenkään
muiden. Tahdotko sinäkin olla minun? (Silittelee Jussin tukkaa.)
JUSSI: Tahdon.
ELLI: Hullua, kun täytyy olla mieheensä niin rakastunut. Tyhmää, niin
tyhmää. Vaan kun on sellainen tukka ja sellainen suu. (Suutelee.)
Tunnen, että sinun täytyy olla minun. Ja jollet ole, sinun täytyy tulla
omakseni.
JUSSI: Mutta Elli.
ELLI: Ymmärrän, näetkös, että sinulla on ollut pienet ihastuksesi, enkä
ole niille mustasukkainen.
JUSSI: Tietysti on ollut.
ELLI: Ja tiedänhän ne kaikki, enkö tiedäkin?
JUSSI: Tiedät.
ELLI: Vaikka voi olla, etten tiedäkään ihan kaikkia. (Viehkeillen.) En
aivan pienimpiä, en niitä ihan vaarattomimpia.
JUSSI: Sinä velho, mistä sen tiedät?
ELLI: Kun olen velho. On eräskin pieni pitäminen sinulla ollut, aivan
mitätön, siitä et ainakaan ole mitään maininnut.
JUSSI: Ei, mutta sitäpä en tiedä. Mikäs se olisi?
ELLI: Arvaa itse.
JUSSI: Meijerin konttoristineiti?
ELLI: Ei se.
JUSSI: No, se opettajatar?
ELLI: Siitähän olet puhunut.
JUSSI: Ai, sisäkkö Manda?
ELLI: Ei.
JUSSI: Mutta muitahan ei ole. Meijerin konttoristineiti, opettajatar,
sisäkkö Manda --
ELLI: Mandasta elä puhu. Se oli erehdys. Ethän häntä olisi voinut ottaa
kuitenkaan. Ja olihan se Mandankin syy, että antoi asian kehittyä niin
pitkälle. Ai, kirjakaupan Eeva.
JUSSI: Mutta eihän se ollut mitään. Ostin sieltä vain kirjekuoria
suuret ko'ot -- ja oli vielä serkkusi Iida --
ELLI (harmissaan): No, ei se ollut mitään. Se oli tyhmyyttä. Köyhä ja
ruma. Ethän toki olisi ollut niin yksinkertainen, että hänet olisit
nainut.
JUSSI: En toki. Vaan muita ei ole.
ELLI: Ha-ha-haa. Vaan näin minä nauran niille kaikille. Minä ymmärrän
miestä. Ja avio-onnen pääehto onkin keskinäinen ymmärrys, eikö olekin?
Ha-ha-haa. --
JUSSI: Ha-ha-haa. Vaan harvalla onkin sellaista vaimoa, joka osaa
nauraa noille mitättömyyksille. Rakentavat niistä ristiriitoja. Vaan me
emme, me nauramme. Ha-ha-haa --