Miina Salokannel tulee samassa. Hän on puettu ahtaaseen,
lyhytselkäiseen röijyyn ja erinäköiseen kirkkaaseen hameeseen.
Päässä vanhanaikainen hattu, jossa on punainen rusetti edessä.
MIINA: Hyvää huomenta, Tuomas, ja huomenta, Amalia. Pistäysin
katsomaan, joko seppeleet on saatu.
AMALIA (harmissaan): Saadaanhan ne tässä omin joukoin.
MIINA: Ostin apteekista hajuvettä. (Panee sitä Amalian rintaan.)
Ja neiti pani parasta. Ja kun olen tohtorin emännöitsijä, niin
kannattaakin.
AMALIA: Elä usko. Tohtorilla on omat juttunsa, ei se apteekkineidistä
välitä, vaikka kyllä kelpaisi. Mutta teidän tohtorinne se on koko vötys
mieheksi.
MIINA: Olisipa saanut vaikka apteekkarskan ennen, jos olisi ottanut.
AMALIA: Ähää. Meidän apteekkarskan? Ei kuuna kullan valkeana. Ei
apteekkarska sellaisesta miehestä viittä penniä maksaisi, olkoot vaikka
kuinka rakastuneita.
MIINA: Meidän tohtori rakastunut? Ja teidän rouvaanne muka?
AMALIA: Kun mies ei välitä ruoasta, on sydämessä vika. Laitoin niin
hyvää lohta, mutta ei kelvannut. Tietää sen jokainen itsestäänkin mikä
on, kun ei ruoka sydämeen sovi.
MIINA: Vaan kun minä laitan lohen, syöpi se.
AMALIA: Vaan jos minä laitan sapuskan sydäntunteiden juurista ja annan
Tuomaan sitä hämmentää, ettei kesken pohjaan pala, ja syötän sen
sinulla, niin eronkyyneleet silmistäsi tipahti, usko se. Niin katkeran
keiton siitä saapi, kun toisten pataan hierimensä työntää. Mutta minäpä
näytän, että nainen saapi omansa, jos nerokas on.
MIINA: Tuomas, kuunnelkaapas tätä ihmistä, kun suuttuu suotta.
Miellyttääkö tämä teitä, Tuomas?
TUOMAS: Mitä, mitäpä -- miksikäpä se ei miellyttäisi?
MIINA: Vaan muistaakos Tuomas, mitä Tuomas eilen minulle sanoi ja
vannoi?