TUOMAS: Sanoo, ja sanoo vielä, että oma Amalia.
AMALIA: Hee -- "oma Amalia". Todellako?
TUOMAS: Todella. Omaltahan nyt kaikki tuntuu. Katsokaapas ulos Luojan
kaunista maailmaa. Kaikki on omaa, ei ole rajaa, mikä on minun, mikä
on toisen. Kaikki on minun -- eikä kuitenkaan mitään minun. Sillä
tällaisena kesäaamuna en minä olekaan minä, en mikään Lukasson, vaan
jokin vain, jokin osa tuosta hyvästä ja ystävällisestä elämästä.
(Viittaa ulos.)
AMALIA: Ystävällistähän se on elämä, kun on itse vain ystävällinen.
TUOMAS: Miksi ei olisi?
AMALIA: Siinäpä se. Siinä koko vika. Tuomas tahtoo kaikkia hyvitellä.
TUOMAS: Kaikki kun hyvittelevät minua.
AMALIA: Miksi toisesta pitää enemmän pitääkin kuin toisesta,
sanokaapas, Tuomas, kun Tuomas on kouluakin käynyt.
TUOMAS: On koulut käynyt.
AMALIA: On lyseoita ja muita.
TUOMAS: Onko se hyvä vai paha asia Amaliasta?
AMALIA: Hyvä. Tietäähän Tuomas, että se on hyvä minusta.
TUOMAS: Etten pilalla ole siksi. No, hyvähän se on sekin.
AMALIA: Ja kuitenkin Tuomas tänne rengiksi joutui. Se entinen
apteekkari se oli mies, kun Tuomaan tänne otti. Sitä kun --
TUOMAS (jatkaa): Sitä kun samaa penkkiä koulussa uskolla painettiin ja
yhtenä toveruutta harjoitettiin. (On ryyppäävinään.) Niks -- naks.
AMALIA (jatkaa): Ja kuoli sitten apteekkari ja tämä tuli sijaan.
TUOMAS (jatkaa): Vaan minä jäin tänne kauppalaan ja tähän. Ja nyt olen
raitis poika kuin kirkas vesi. Sanokaapa, enkö ole hyvä mies?
AMALIA: Hyvä. Olisi vieläkin parempi, jos ei olisi yhtä vikaa. Saanko
taas sanoa suoraan?
TUOMAS: Totuus, Amalia, totuus ennen kaikkea, vaikka olkoon karvas kuin
korpijunkkari.
AMALIA: Jos Tuomas ei olisi niin naisiin menevä.
TUOMAS: Ai, ai Amalia. Kuinka Amalia taas niin puhuu. Eikös siinä ole
erehdys. Minäkö naisiin menevä? Minä kun pelkään naisia.
AMALIA: Eihän Tuomas minuakaan pelkää.
TUOMAS: Enhän toki yhtä, enkä sitä, joka minua miellyttää. Mikä mies
minä olisin, jos mieluistani pelkäisin. (Putoaa alas portailta, joiden
päällä seisoo seppeltä kiinnittämässä, putoaa suoraan Amalian selkään.)
TUOMAS: Anteeksi, Amalia.
AMALIA: Tuomas on hyvä. (Ojentaa kätensä, piirittää niillä Lukassonia.)
Hee -- kun kerta siihen putosi.
TUOMAS (nykäisee sormellaan Amalian suuta): Amalia!
AMALIA: Kyllästyisiköön Tuomas, jos Tuomas siihen luokseni iäksi jäisi?
TUOMAS: Tähän!? Ei, hyvähän tässä olisi.
AMALIA: Minä en olisi yksitoikkoinen. Minä pitäisin niin hyvänä, ettei
ehtisi kyllästyä. Entinen miesvainajani kuoli, ennenkuin kyllästyi.
Vaan ei Tuomaan tarvitse kuollakaan, ei ehdikään, annan minä sen verran
tekemistä itsessäni. (Ei laske pois Lukassonia, joka koettaa paeta.)
TUOMAS (surkeana): En minä kyllästyisi.
AMALIA: Sitähän minä. Ei Tuomas kyllästyisi. (Ottaa kiinni Tuomaan
nutun napista.) Ja kun ansaitseekin niinkuin minä. Minä kävisin
kylillä, tuskinpa minua paljon kotona näkyisikään. Laitteleisin pitoja
ihmisille. Ja mies vain makaileisi kuin makkara päivänpaisteessa ja
minä sitä rakasteleisin, että se olisi aina sulana sydänjuuriaan myöten.
TUOMAS: Olisipa, olisipa se elämää.
AMALIA: Mutta usein nykyään olen minä surullinen.
TUOMAS: Miksi?
AMALIA: Jos Miina ottaa ja viepi -- minun omani.
TUOMAS: Kunhan teidän omanne ei ota ja vie Miinaa.
AMALIA: Kun Tuomas on ruvennut välttämään minua ja käy tohtorilan
kyökissä joka ilta.
TUOMAS: Miina kutsuu. Eikä sen mieltä voi pahoittaa Miinankaan,
sovinnossahan ne asiat selviävät.