language: Finnish
MATKAMUISTELMIA EGYPTISTÄ, SINAILTA JA PALESTINASTA 1859—1860
Kirj.
Gustaf Emanuel Beskow
Suomentanut
N. Hauvonen
Wiipurissa,
"Östra Finland'in" kirjapaino,
1877.
SISÄLLYS:
1. Matka Tukholmasta Konstantinopoliin.
2. Konstantinopolista Kairoon — Egypti ennen ja nyt.
3. Niili-virralla.
4. Theban rauniot. — Palausmatka Kairoon. — Kaupunki ja sen ympäristö.
5. Erämaassa-matkustuksen alku.
6. Erämaassa matkustuksen jatkoa.
7. Erämaassa matkustuksen loppu.
8. Ensimäinen viikko Jerusalemissa.
9. Matka Kuolleelle merelle, Jordanille ja Jerikoon.
10. Matkustus Filisteassa.
11. Filisteassa matkustamisen loppu.
12. Wiimeiset päivät Jerusalemissa.
13. Jerusalemista Sichemiin — Samarialaiset.
14. Sichemista Karmeliin.
15. Karmel. Matka Karmelista Nazaretiin.
16. Nazaret.
17. Nazaretista Kapernaumiin.
18. Galilean meri.
19. Galilean mereltä Damaskuun.
20. Damaskos.
21. Matka Libanonin vuoriston kautta Beirutiin.
22. Beirutista Athenaan.
23. Kotimatka Athenasta Tukholmiin.
Suomalaisessa kirjallisuudessa on vielä tuntuva puute kelvollisista
matkakertomuksista, jonka tähden Wiipurin Kirjallisuusseura päätti
ryhtyä tämän puutteen poistamiseen. Waikea oli määrätä, mitkä
teokset tällä alalla etupäässä ansaitsivat tulla suomennetuiksi,
sillä matkakertomusten luku, muilla edistyneimmillä kielillä, on
erinomaisen suuri. Kirjallisuusseura luuli kuitenkin parhaaksi, alottaa
tämän toimensa tässä nyt ilmautuvalla teoksella, joka kertoo meille
erittäinkin sen maan nykyistä tilaa ja oloa, johon kristityn mailman
kalliimmat muistot ovat liitetyt, sen pyhän maan, joka jo lapsuudesta
saakka on tullut meille jokaiselle niin rakkaaksi.
Kirjan kelvollisuutta todistaa parhaiten sen suuri menekki Ruotsissa,
jossa jo kymmenkunnan vuoden kuluessa seitsemäs painos siitä on
ilmaantunut.
Wiipurissa Tammikuussa 1877.
Ensimäinen Luku.
Matka Tukholmasta Konstantinopoliin.
Lokakuun 20 päivänä 1859 jätimme me Tukholmin sataman, matkataksemme
uhkealla "Svea" nimisellä höyrylaivalla Lyypekkiin. — Aamu oli kylmä,
tuuli kävi tuimasti ja talven ensimäiset lumisinkaleet alkoivat jo
lentää ilmassa, niin että kotikaupunki oli peittynyt harmahtavaan
vaippaan, kun me heitimme sille viimeisen jäähyväisemme. Kun matkattiin
Tukholmin saariston läpitse, rupesi tuuli puhaltamaan yhä rajummin ja
lumentulo lisääntyi samassa niin, että meillä vihdoin oli täydellinen
lumipyry. Saavuttua Dalarö'hön, päätti kapteeni Nylén, ettei mentäisi
merelle, vaan laskettaisiin tässä ankkuriin ja odotettaisiin parempaa
ilmaa. Kello 4:ltä seuraavana aamuna saatoimme me taasen pitkittää
matkaamme ja laskimme ankkuriin illalla, kun jo oli pimeä, juuri
lähellä Kalmar'ia, onnellisen vaikka keinuvan matkan perästä.
Toisena päivänä illan päälle tulimme Ystad'iin ja menimme merelle
taasen k:lo 10 aikaan. Kun huomeneltain seuraavana päivänä heräsimme,
havaitsimme ettei masini enää tehnyt tehtäväänsä, vaikka höyrylaivan
heiluvasta liikunnosta voimme päättää että vielä olimme ulapalla
aukealla. Kun tulimme laivan kannelle, saimme kuulla että pyöräin
akseli oli katkennut k:lo 1 aikaan yöllä. Alus lepäsi nyt kahdessa
ankkurissa juuri lähellä Skoonen rannikkoa, muutaman peninkulman päässä
Ystad'ista. Wähän matkan päässä Sveasta virui eräs kuunari, viskattuna
maalle. Se oli karahtanut karille yön kuluessa, melkein samaan aikaan
kuin me olimme laskeneet ankkuriin. Tuontuostakin hyökkäsivät suuret
aallot tuon rannalle ajautuneen aluksen ylitse, niin että hyrsky lensi
korkealle ilmaan, joka oli suurellainen, mutta hirmuttava näky.
Kapteeni oli kohta aamusella lähettänyt sanan Ystad'iin hankkimaan
höyryvenettä, joka vetäisi meidät satamaan; mutta kun se luultavasti
ei saapuisi, ennen kuin vasta seuraavana päivänä, pyysivät muutamat
matkustajista, että kapteeni jollakin laivan veneellä laskisi heidät
maalle, jonka hän myös suvaitsi. Meitä läksi silloin kuusi henkilöä,
joiden joukossa oli m:r Younger, syntysin englantilainen, nyt asuva
turkin konsulina Cadiz'issa Espanjassa, sekä muutamia ruotsalaisia ynnä
minun matkakumppanini, paroni Lejonhufvud, ja minä. Me otimme esille
matkasäkkimme, jotka kaikki sälytettiin laivan suureen venheesen,
joka sitte laskettiin alas vesille. Köysiportaat ripustettiin
aluksen perään, ja niitä myöten oli meidän kapuaminen alas tuohon
keinuvaan venheesen; sillä meri kävi niin rajusti, ettemme voineet
käyttää tavallisia kiinteitä laskuportaita. Nuo kaidat portaat, joita
laivan liikunto heilutteli edes takaisin, näyttivät meistä jotenkin
epävakaisilta, kuitenkin uskalsimme me yrittää, ja hetken ajan perästä
olimme kaikki onnellisesti päässeet venheesemme. Wenhe irroitettiin
aluksesta, ja viisi rivakkaa matruusia tarttui airoihin ja rupesivat
soutamaan meitä maalle. Wenheemme keinui kuin pieni lastunen aalloilla,
kuitenkin saattoi sen vakaasta kulusta nähdä, että se oli rakettu
suurta merta varten ja juuri aiottu tämmöisille retkille kuin tämä.
Kun sillä tavoin olimme lähestyneet rannikkoa, näkyi rannalla koko
joukko katselijoita, jotka uteliaasti pitivät silmällä meidän
kulkuamme. He rupesivat viittaamalla ilmoittamaan meille, ettemme
voineet nousta maalle siinä paikassa, jossa aiomme. Me teimme siis
käännöksen, soutaaksemme ulos ulapalle taasen, ja olisimme, ennen kuin
sitä aavistimmekaan, tulleet matalalle aaltojen hyrskyyn, jossa, joka
kerta kun venhe vaipui alas aaltoihin, airot pohjasivat, vaikka olimme
kaukana rannasta. Me pääsimme kuitenkin onnellisesti syvälle vedelle
taasen, ja muutamat kalastajat soutivat nyt ulos meidän luoksemme
pienellä venheellä ja veivät meidän maalle, kaksi aina erältään, ja sen
perästä kaikki meidän kapineemme.
Meitä otettiin ystävällisesti vastaan eräässä mökissä, jossa saimme
muuttaa vaatteita, sillä muutamat meistä olivat tulleet jotenkin
läpimäriksi tuossa avonaisessa venheessä. Illan päälle saimme hevosia,
niin että voimme matkata lähimpään kestikievariin, jossa lepäsimme yötä.
Toisena päivänä jatkettiin matkaa Malmö'hön ja sieltä yli Juutinrauman
Kyöpenhaminaan. Täällä majautuimme me kaikki samaan hotelliin.
Ne matkan-vaiheet, joita yhteisesti olimme saaneet kokea, olivat
yhdistäneet meidät niin, että tuntui melkein siltä kuin kuuluisimme
kaikki samaan perheesen.
Wietettyämme muutaman päivän Kyöpenhaminassa, matkasimme rautatietä
Korsör'iin, sieltä höyryveneellä Kiel'iin, ja sitten rautatietä
Hampuriin.
Täältä pitkitettiin matkaa Saksanmaan läpitse, jossa viivyimme päivän,
kaksi, yhdessä ja toisessa kaupungissa. Berliinissä, jonne saavuimme
varhain eräänä sunnuntai-aamuna, kävimme kuulemaan erästä kuuluisata
saarnamiestä, pastori Knak'ia, ja harvoin olen kuullut semmoista
saarnaa, kuin silloin kuulla sain; niin sydämellinen, innokas ja väkevä
se oli.
Seuraavana päivänä kävimme pastori Knak'in luona ja vietimme hänen
seurassansa monta kallista hetkeä. Hän näytti olevan oikean evankelisen
opettajan perikuva, jonka sekä sanat että olento oli elävä saarna
ristiinnaulitusta. Ikävyydellä ja kaipauksella sanoimme me hänelle
vihdoin jäähyväiset ja pitkitimme matkaamme.
Matkalla Berlinistä Leipzig'iin sivusimme me hyvin läheltä
Wittenberg'in — sen kaupungin, jos Lutherus eli, ja näimme illan
hämärässä sen kirkon tornit, jonka portin päälle tuo suuri
uskonpuhdistaja löi tunnetut väitteensä katolisen kirkon erehdyksiä
vastaan.
Wähän ajan perästä senjälkeen matkasimme yli Breitenfeld'in ja
Lützen'in tappelukenttäin, joilla esi-isämme kolme-kymmen-vuotisen
sodan aikana saivat kaksi loistavaa voittoa, ja jossa suuri Kustaa
Adolfimme kaatui.
Leipzigissä tulimme tutuiksi useain armollisten miesten kanssa,
joiden joukossa oli t:ri Besser, tunnettu hyvän piplia-teoksen
ulos-antajana, jota teosta myöskin on ruvettu ruotsiksi kääntämään,
sekä t:ri Graul, erään lähetyslaitoksen esimies. Hänen kodissaan
tapasimme me viisi ruotsalaista, joita valmistettiin tuohon tärkeään
lähetyssaarnaaja-ammattiin.
Leipzigistä matkasimme me Dresden'iin, jossa kävimme katsomassa sitä
kuuluisaa taulu-kokousta, sitä yhtä kuuluisata "Wihreää holvia"
suunnattomine aarteineen, sekä useita muita kalliita kokouksia.
Matkalla Dresden'istä Prag'iin kuljimme sen ihanan vuoriseudun läpitse,
jota nimitetään Saksilaiseksi Schveitz'iksi. Täällä seurasi rautatie
hyvän matkaa Elbe-virran vasenta rantaa, ja molemmin puolin kohosi
hirmuisia vuorentörmiä, toinen toisensa ylitse, aina siintämään
etäisyyteen asti. Milloin olivat vuoret peitetyt viiniköynnöksillä ja
metsillä, näyttäen penkeren-tapaisilta puutarhoilta ja puistoilta,
milloin olivat ne taasen ihan alastomat ja kohosivat korkeuteen kuin
suunnattoman suuret luonnolliset linnoitukset. Tämän ihanan alppimaan
läpitse kiirehti nyt tuo nopsajalkanen höyryhepo, vetäen perässään
pitkän junan vaunuja, eikä mikään estänyt sen kulkua. Toisinaan olimme
syvän lakson pohjassa, ylt'ympäri ympäröittyinä korkeilta vuorilta,
josta ei näyttänyt olevan mitään uloskäytävää; mutta höyryveturi
löysi aina semmoisen, joko kiertämällä jotakin jyrkkää kalliota, tahi
ajamalla suoraan läpi hirmuisen vuoren jotakin mahtavaa tunnetta
myöten. On todellakin ihmetteleminen sitä suurta keksintöä, että
yhdellä ainoalla pienellä höyrhveturilla voidaan kuljettaa pari
kolme-kymmentä suurta vaunua, matkustajilla ja tavaroilla lastattuna,
vahvinta vauhtia yli korkeuksien ja laksoin, läpi hirmuisten vuorten ja
suoraan poikki leveäin virtain.
Pragissa viivähdimme muutamia päiviä. Se oli vanhan-aikuinen,
viehättävä kaupunki, monella muistomerkillä muinais-ajoista. Eräällä
vuorentörmältä, Hradschin, joka kohouu kaupungin yhdestä kulmasta, on
ihana näkö-ala yli kaupungin ja sen lähiseudun. Heti törmän juurella
näkyy hirmuisen suuri vanhanaikuinen rakennus; se on Wallenstein'in
palatsi, tuon suuren itävaltalaisen sotapäällikön kolmekymmen-vuotisen
sodan aikana; kappaleen matkaa etäämpänä juoksee Moldau (yksi Elben
lisäjokia) suoraan läpi kaupungin, ja sen joen ylitse vie kaksi suurta
siltaa, joista toinen on sievä, suljakka rippuva-silta, nykyajan
rakennustapaa, toinen vanha suurellainen kivisilta, koristettu koko
joukolla muotokuvia keskiajalta. Tätä siltaa yrittivät ruotsalaiset
rynnäköllä saada valtaansa, kun he kolmekymmen-vuotisen sodan
loppupuolla olivat valloittaneet toisen puolen kaupunkia; mutta se
ei heille onnistunut. Toisella puolella virtaa näet sitten muun osan
kaupunkia monen kaunisten rakennustensa ja korkeain kirkkotorniensa
kanssa, ja tuolla näköalan perässä kohouu kauniita suurellaisia
vuorentörmiä, niin kauaksi kuin silmä kantaa. Todellakin ihana näky,
jota me katselimme juuri kun laskevan auringon säteet sitä valaisivat.
Pragista kulki matkamme sitten Wien'iin, joka on muhkea kaupunki
viehättävän ihanilla ympäristöillä, joista me kävimme katsomassa
tuota suloista Schönbrunn'ia, erästä keisarillista huvilinnaa, jossa
Napoleon I:llä oli pääkortteerinsa vv. 1805 ja 1806, sitte kun hän
oli valloittanut Wienin. Muuten oli kaupunki jotenkin muiden Europan
mantereella olevien suurempain kaupungein kaltainen.
Wienistä matkasimme rautatietä Pest'iin, Unkarin suurimpaan kaupunkiin,
joka on mitä kauniimpi niistä kaupungeista kuin tähän saakka olemme
nähneet, hyvin rakettu ja leveillä kaduilla. Sen asema on juuri
Tonava-virran varrella; ja vastapäätä Pestiä Tonavan toisella rannalla
on Ofen, Unkarin pääkaupunki. Nämät molemmat kaupungit ovat yhdistetyt
suurellaisella riippuvalla sillalla, joka on rakettu niin korkealle yli
virran, että höyrylaivat voivat uida sen alitse. Sattuipa juuri, kun me
ensi kerran matkasimme sen ylitse, että saimme nähdä suuren höyrylaivan
kulkevan jalkaimme alta.
Pestissä astuimme erääsen noista kauniista Tonavan höyryvenheistä,
matkustaaksemme pitkin virtaa Mustalle Merelle ja senkautta
Konstantinopoliin.
Meidän höyryaluksemme oli erinomaisen mukava; siinä oli kaksi kerrosta,
joista alimmainen oli makauskammiona ja ylimmäinen avarana salina,
ylt'ympäri ympäröittynä suurilla akkunoilla, joista voi katsella
maisemia, joiden kautta matkamme kävi, ja se oli meille erinomainen
onni, me kuin tätä matkaa teimme jo alkaneella kylmällä vuoden
ajalla. Matkustajia ei ollut monta, ja se teki meidän matkamme sitä
hupaisemmaksi; ja koska me päivät umpeen oleskelimme tuossa yhteisessä
salissa, tulimme pian jotenkin tutuiksi toinen toistemme kanssa.
Niissä monissa keskusteluissa, joihin näinä päivinä yhden ja toisen
matkakumppanini kanssa jouduin, tuli useasti puhe hengellisistä
aineista, jolloin sain tilaisuuden kuullella heidän eri mieliänsä
elämän tärkeimmistä kysymyksistä. Muutamat näyttivät olevan varsin
huolettomia kaikista uskon asioista ja elivät vaan päivänsä illalle,
tyytyväisinä, kun vaan pysyivät verhossa ja ruuvassa. Toiset taas
olivat filosofeja ja heillä oli jokaisella oman järkensä jälkeen
muodostettu uskontonsa, jotka kaikki enemmän tai vähemmän erosivat
toinen toisistaan, mutta kuitenkin siinä olivat yhdenlaiset, että
sotivat raamattua ja sen oppia vastaan. Keskellä tätä kirjavaa seuraa
oli myöskin matkustajain joukossa eräs jotenkin iällinen, lihava
roomalais-katolinen arkkipiispa, piispanristi rinnassa, punainen lakki
päässä ja musta, pitkäliepeinen kauhtana yllä; jos sitten olisit
puhunut hänen kanssansa, olisi hän voinut opettaa sinulle yhtä ja
toista paavin virheettömyydestä, anekirjain ostamisen hyödyllisyydestä,
kuinka vaarallista on lukea raamattua, ja kuinka tarpeellinen viimeinen
voiteleminen on sille, joka tahtoo autuaana kuolla j.n.e.
Odottamaton ilo oli siis minulle, kun keskellä tätä uskottomuutta ja
harha-uskoisuutta tapasin kaksi henkilöä, jotka etsivät totuutta ja
olivat alttiit sille. Nämät kaksi olivat katolilaisia naisia, toinen
unkarilainen, toinen italialainen. Edellinen kertoi minulle, että hän
oli saanut kasvatuksensa eräässä luostarissa ja oli jo varhain ruvennut
huomaamaan kirkkonsa suuria vikoja; olipa hän yhteen aikaan jo ollut
kääntymäisillään protestantilaiseksi, mutta sukulaisensa estivät
hänen siitä. Hän sanoi nyt olevansa iloissaan että oli kohdannut
protestantilaisen ja kyseli minulta yhtä ja toista Lutherista ja
hänen opistansa, ja toivonsa oli saada omaksensa raamatun, josta hän
itse voisi tutkia totuutta. Jälkimäinen sitä vastaan piti kirkostansa
suuresti eikä näyttänyt milloinkaan olleen aikeissa luopua siitä, mutta
hän tunsi aivan hyvin piplian, jota kirjaa hän tavallisesti luki joka
päivä, ja osasi useita lukuja sekä vanhasta että uudesta testamentista
ulkoa. Hän tunnusti uskon Jesukseen ja hänen sovitukseensa olevan
ainoan keinon syntisen vanhurskauttamiseen ja pelastukseen. Joka kerta
kuin hänen kanssansa puhuin, kummastutti minua enemmän tai vähemmän,
että olin kohdannut semmoisen katolilaisen.
Tässä seurassa matkasimme me nyt alas Tonavaa myöten, jolla ensimäisinä
päivinä, niin kauan kuin se vielä juoksi Unkarin lakeusten läpitse,
ei ollut mitään merkillisempää meille näytettävänä; mutta jätettyämme
Unkarin, juoksi Tonava rajana Turkin ja Walakian välillä, ja näköalat
tulivat yhä ihanammiksi. Joka taholla näkyi hirmuisia vuorentörmiä,
joiden välistä tuo mahtava virta luikerti milloin niin hiljakseen,
että tuskin voi huomata veden kulkua, milloin taas niin rajusti, että
vesi kuohui noita jyrkkiä vuorenseiniä vastaan. Tämä seutu muistutti
suuresti mieleeni Saksilaista Schveitziä, jossa Elbe juoksee korkeain
vuorten välissä, vaikka täällä Tonava oli paljoa leveämpi kuin Elbe ja
nuo ympäröivät vuoret paljoa korkeammat kuin Saksissa.
Marraskuun 18 p:nä saavuimme me, viiden päiväsen matkan perästä
Tonavalla, Galatz'iin, erääsen kaupunkiin Moldovassa. (Galatz'ssa piti
meidän muuttaa toiseen höyrylaivaan, joka oli vievä meidät alas jälillä
olevaa osaa Tonavasta ja sitten yli mustan meren Konstantinopoliin).
Kun saavuimme Galatz'iin, saimme kuulla, ettei meidän höyrylaivamme
vielä ollut tullut, ja lähes neljätoista päivää oli turhaan odotettu
useita höyrylaivoja, joiden piti tulla Konstantinopolista; syynä niiden
viipymiseen oli ankara myrsky, joka raivosi Mustalla Merellä.
Koska se höyryalus, jota me tähän asti olimme käyttäneet, oli palajava
Pest'iin, täytyi meidän nousta maalle ja ottaa kortteerimme eräässä
hotellissa. Kaikista matkustajista oli enää ainoastaan neljä jälellä,
joilla oli aikomus pitkittää matkaa Konstantinopoliin, nimittäin eräs
nuori italialainen ja hänen sisarensa, sama nainen josta tässä ylempänä
olen puhunut, minun matkakumppanini ja minä; nuo muut olivat jo
edellisenä päivänä jättäneet aluksen Orsovassa.
Se hotelli, jossa me asuimme Galatz'issa, oli jotenkin meidän
keskinkertaisten kestikievaritaloin kaltainen Ruotsissa; mutta ne
päivät, jotka me siellä vietimme, kuluivat varsin pikaiseen, sillä me
olimme hyvässä seurassa.
Kaupunki itse oli rakennettu hyvin suurelle alalle, mutta huoneet
olivat pienet sekä etäällä toisistaan, ja täällä voimme asukasten
omituisesta, romantillisesta vaatetuksesta nähdä, että lähenimme
Itämaita.
Kun täällä olimme odottaneet neljä päivää, saapui viimein eräs
höyrylaiva Konstantinopolista. Se oli taistellut kauhistavan myrskyn
kanssa ja oli viipynyt kaksitoista päivää matkalla Konstantinopolista
Galatz'iin, vaikka tämä matka tavallisesti tehdään noin 40 tiimassa.
Kun se kerran oli koettanut ankkuroida, olivat molemmat ankkuriketjut
katkenneet, niin että laivan oli koettaminen pysyä aavalla merellä,
miten vaan voi.
Me matkasimme tällä höyrylaivalla alas virtaa myöten, kunnes tulimme
Sulinaan, erääsen turkkilaiseen kaupunkiin, joka on juuri Tonavan
suussa Mustan Meren rannalla. Tuuli oli vielä tuima, meri kävi rajusti,
ja ympäri koko rannikkoa kuohuivat aallot, särkyen luotoihin. Erään
tulitornin huipussa heilui musta lippu merkiksi, että purjehdus oli
määrällinen; meidän oli sentähden ankkuroiminen ja odottaminen parempaa
aikaa. Siellä täällä näimme aluksenhylkyjä, jotka olivat karahtaneet
karille tuon ankaran myrskyn aikana, ja me saimme kuulla että lähes
kahdeksankymmentä haaksirikkoa oli tapahtunut Mustalla Merellä näinä
kauhistavina myrsky-päivinä, ja niissä oli moni ihminen henkensä
menettänyt.
Seuraavana päivänä oli myrsky kokonaan tauonnut, eikä tuuli käynyt
juuri ensinkään; me saatoimme siis turvallisesti lähteä ulos tuolle
vapaalle, aukealle merelle, joka nyt oli tyyni ja hiljainen, vaikka
sen pinnalla kävi pitkiä maininkeja, muistoja edellisten päiväin
taisteluista.
Me matkasimme siten kaiken sen päivää ja meillä oli ihana ilma.
Myöhään illalla, kun jo oli pimeä, astuin minä laivan kannelle, ja
siellä kohtasi minua suurellainen näky. Joka taholla ympärilläni näin
ainoastaan tuon avaran, aukean ulapan, ihan pimeänä ja kolkkona, mutta
se kuohu, jonka laivan pyörät kohottavat, samoinkuin kölivetemme,
loisti pimeässä juurikuin palava phosphori, sillä tuuli oli sellainen,
että meri phosphoroitsi. Oli todellakin ihana, viehättävä näky nähdä
meidän keikkuvan laivamme rientämän eteenpäin yli tuon pimeän syvyyden,
purskahtaen ympärilleen valonsäteitä.
Kun seuraavana aamuna nousin kannelle, näkyi jo maa, ja me olimme
onnellisesti saapuneet matkamme perille 26 tiimaisen purjehduksen
perästä.
Tuo kaunis Bospori (se salmi joka tässä eroittaa Europan Aasiasta) oli
nyt meidän edessämme, ja me purjehdimme sen kautta ihanalla ilmalla,
ja taivas oli ihan selvä. Molemmat rannikot olivat hyvin korkeat, ja
pitkin rantoja näkyi koko joukko viehättäviä huviloita; näköalat olivat
täällä joka taholla mitä ihanimpia milloinkaan nähdä saa.
Kahden tiimaisen matkan perästä salmen kautta saavuimme
Konstantinopoliin.
Kun ensi silmäyksen, satamaan saavuttuamme, kaupunkiin loimme, näytti
se todellakin uljaalta. Molemmin puolin kohosivat rannat hyvin
korkealle, ollen kokonaan peitetyt huoneilla, jotka enimmältään
olivat rakennetut itämaalaiseen rakennustapaan laakeilla katoilla ja
ulkonevilla akkunoilla; yli näiden rakennusten suunnattoman joukon
näkyi siellä täällä moskeijain komeat kupu-laet ja minareettien korkeat,
hoikat huiput, ja tuolla näköalan perällä nuo synkät kypressimetsät,
jotka ovat turkkilaisten hautausmaitten tunnusmerkkinä. Koko sisempi
satama oli täynnä aluksia ja niiden välissä vilisi lukematon määrä
kaikeja, jonkinlaisia pitkiä, soukkia veneitä, joiden soutajat olivat
ihan valkoisessa puvussa. Jos sitten katselit tuota suunnattoman suurta
seralje-rakennusta, ympäröittynä puistonkaltaisilta yrttitarhoiltaan,
juuri sataman suussa eräällä niemekkeellä, jonka ylitse voit nähdä
etäälle Marmora-meren kirkasta selkää pitkin, niin näytti tämä
näköala viehättävän ihanalta ja muistutti paljon noista itämaalaisten
haaveellisista saduista "Tuhat yksi yötä" nimisessä sadustossa.
Mutta vaikka kaupunki meren-puolelta katsoen näytti niin kauniilta,
oli se inhottava, kun astuimme siihen sisään. Me nousimme maalle
sataman oikealta puolta, jossa se kaupungin osa on, missä Europalaiset
tavallisesti asuvat, ja oikein hämmästyimme, nähdessämme mokomia katuja
Turkin valtakunnan pääkaupungissa. Enimmät niistä olivat niin kapeita,
että kaksi ihmistä tuskin saattoi vieretysten kulkea, ja levein katu,
jonka me näimme matkalla hotelliin, ei ollut niin leveä kuin Läntinen
Pitkäkatu Tukholmissa. Joka paikassa vallitsi ilettävä likaisuus,
ja katujen kivitys oli melkein yhtäläinen kuin meidän huonoimmissa
pikkukaupungeissa; kaupungin hotellit sitä vastaan olivat moitteettomia.
Me viivyimme 12 päivää Konstantinopolissa; mutta se oli liian lyhyt
aika tutkiaksemme tätä kaupunkia ja sitä kummallista kansaa, jonka
keskessä nyt olimme. Kaikki oli siellä toisin, kuin mitä ennen nähneet
olimme. Nuo ahtaat kadut, aina täynnä hyöriväin ihmisten paljoudesta,
esittelivät omituisen, kirjavan kuvan. Täällä nähtiin kaikkialla sikin
sokin, Turkkilaisia, Kreikkalaisia, Armenialaisia ja Europalaisia
ja yks ja toinen Afrikan mustia lapsia, ja useimmilla näistä oli
omituinen, haaveellinen puku yllä.
Mitä itse Turkkilaisiin tulee, on väärin, että heitä tavallisesti
soimataan erinomaisen raa'oiksi ja sivistymättömiksi ihmisiksi. Juuri
päinvastoin havaitsin minä heidän laitansa olevan. Totta kyllä, että he
seisovat alemmalla sivistys-kannalla kuin enimmät Europan kansat, ja
että heidän valtansa nopeilla askeleilla näyttää käyvän hajoamistansa
ja perikatoansa kohden; mutta se ei estä, että Turkkilaisella
ihmisenä on suuri määrä luonnollista sivistystä, joka kummastuttaa
muukalaista, ja että hänellä on jonkinlainen hienous käytöksessään,
jolle ei vedä vertoja edes sekään, mitä kaikkein sivistyneimmissä
maissa nähdään. Turkkilaisessa yhdistyy tavattomiin ruumiin voimiin
taipumus laiskuuteen. Hän saattaa istua päiväkauden, jos hänellä on
tilaisuus siihen, sohvassaan tahi kadunkulmassa, aina sen mukaan jos
hän on rikas tahi köyhä, imeskellen vesipiippuaan ("nargileh") eli
"chibukiansa", joka on hänen suurin nautintonsa, sekä silloin tällöin
virvoitellen itseänsä kupilla kahvia; mutta hän voi myöskin, jos siksi
tulee, heittää tämän torkkusissa-olon ja tehdä työtä ihmetyttävällä
innolla ja uutteruudella. Me saimme tätä usein nähdä oleskellessamme
turkkilaisissa maissa. Ja saatiinpa sitä muutamia vuosia sitten
nähdä suuremmassakin määrässä, kun sodan aikana Wenäjän kanssa koko
kansakunta heräsi uneliaisuudestaan ja torjui Wenäläiset päältään ja
löi heidät useassa tappelussa, ennenkuin Länsi-vallat ehtivät heille
avuksi.
Kun kävelin ympäri tässä väkirikkaassa pääkaupungissa ja näin tuon
Turkkilaisten paljouden heidän ylimalkaan kauneilla miehekkäillä
kasvoillaan, joiden tyynen, huolettoman pinnan alla näytti piilevän
sisällinen voima, tuli mieleni surulliseksi aatellessani, että he
kaikki Muhamedin uskolaisina palvelivat väärää prophetaa. Tämä tuntui
minusta erittäin raskaalle, kun eräänä päivänä kävin Konstantinopolin
suurimmassa moskeijassa, Sancta Sofiassa. Tämä moskeija oli kerran
kristittyin kirkkona, mutta "kynttiläjalka sysättiin pois tältä
sialta", kun Turkkilaiset vallottivat Konstantinopolin, ja nyt näin
minä tuon entisen kirkon lattialla koko joukon Turkkilaisia rukoileman
Allah'ta (niin kutsuvat Muhamedilaiset Jumalaansa) prophetansa nimessä
kaikenlaisilla ulkonaisilla liikunnoilla, kumarruksilla ja heittäymällä
suullensa, otsa lattiaa vasten, jupisten samassa koko joukon rukouksia
ja tuontuostakin veisaten jonkun ylistysvirren ykstoikkoisella äänellä.
Kun näin kaiken tämän harhailun, ihmettelin minä, miksi ei Herra
antanut evankeliuminsa kaikua tämänkin raukan kansan seassa, ja
miksi ei hänen henkensä tullut tähänkin pimeään maahan herättämään
oikeata hengellistä elämää. Mutta muutaman päivän perästä siitä, kuin
Sancta Sofiassa olin ollut, sain minä ikäänkuin vastauksen tähän
kummastelevaan kysymykseeni, kun mietin iltaa erään amerikalaisen
lähetyssaarnaajan, t:ri Schaufler'in, luona. Siellä näin minä nimittäin
kaksi kääntynyttä kristittyä turkkilaista, jotka suurimmalla ilolla
ja innolla tunnustivat Kristuksen vapahtajaksensa. Toinen heistä
saarnasi nyt evankeliumia maamiehillensä ja antoi useita ilahduttavia
tietoja, kuinka hän joka päivä kohtasi Turkkilaisia, jotka toivoivat
tullaksensa opetetuiksi piplian neuvosta Jumalan valtakuntaan, sillä
he eivät olleet löytäneet tyydytystä Muhamedilaisuuden tyhjistä
säännöistä, jotka eivät puhu sanaakaan minkäänlaisesta sovituksesta,
vaan ainoastaan mitä pitää tehdä, saavuttaaksensa autuutta omalla
ansiolla. T:ri Schaufler kertoi minulle, että merkillinen hengellinen
liikunto alkoi ilmaantua Turkkilaisissa, ja että se armonvaikutus, joka
meidän aikoina käy väkevästi monen mailmanosan läpitse, myöskin on
saavuttanut tämän kansakunnan, niin pimeyteen sidottuna kuin se onkin,
ja että piplioita jaellaan sadottain heille. "Merkillistä kyllä",
lausui hän, "on nähdä mitä Herra on toimeen saanut meidän seassamme
näillä seuduilla; ja me lähetyssaarnaajat", lisäsi hän, "meillä ei
ole muuta tehtävänä kuin seurata Herran viittausta ja olla uskolliset
kutsumuksessamme, saarnaten evankeliumia sekä hyvällä että pahalla
ajalla, ja seurauksia toimestamme, erittäinkin tämän kansan seassa,
emme voi arvata; heittäkäämme ne Herran haltuun."
Kenties hän tällä ajatteli sitä päivää, jolloin Turkkilaiset, ei
yksitellen, vaan suurissa joukoissa tulevat pyytämään kastetta
ruvetaksensa kristityiksi, josta epäilemättäkin seurauksena olisi
oleva, että se suuri osa kansasta, joka vimmaisesti riippuu kiinni
uskossaan, on joutuva kukistamattoman vihan valtaan, joka arvattavasti
loppuisi yleisellä verisaunalla kristittyin turmioksi. Sillä vaikka
turkkilaiset ovat hyvin leppyisiä muita uskontoja kohtaan, siinä
suhteessa että he sallivat niitä seassansa, eivät he kuitenkaan voi
suvaita, että joku Turkkilainen menee toiseen uskontoon, niinkuin he
eivät myöskään pidä siitä että joku vieras uskolainen tulee heidän
uskontoonsa, vaan ylenkatsovat semmoista ihmistä huikentelevana
raukkana. Sentähden näyttää tuo uhkaava ja osaksi jo aloitettu taistelu
elävän kristin-uskon ja muhamedilaisuuden välillä tulevan kyllin
tuimaksi, ja luultavasti on kristin-uskon voitto täällä, niinkuin
useimmissa muissa maissa, joissa semmoinen voitto on saavutettu, tuleva
sangen veriseksi.
Sillä ajalla kuin oleskelimme Konstantinopolissa, teimme muutamia
retkilöitä useampiin paikkoihin Bosporin rannoilla, ja mihinkä
hyvänsä tulimme, ihmetyttivät meitä nuo suurellaiset näköalat, jotka
joka paikassa levenivät silmäimme eteen. Wapain ja suurellakin
kaikista näköaloista Konstantinopolin läheisyydessä on epäilemättäkin
eräältä vuorelta, nimeltä Burgurlu, yläpuolella Skutarin. Skutari on
turkkilainen kaupunki Aasian rannalla vastapäätä Konstantinopolia,
eroitettuna jälkimäisestä Bosporin kautta. Me menimme eräsnä päivänä
Skutariin nopeassa kaik'issa, kahdella soutajalla. Me vourasimme sieltä
hevosia ja ratsastimme ylös tuolle äsken mainitulle vuorelle, ja tämän
vuoren huipulta oli meillä mitä ihanimpia näköaloja milloinkaan nähneet
olemme. Alhaalla edessämme oli Skutari ja toisella puolla Bosporin
koko tuo kaunis Konstantinopoli, sitten vasemmalla kädellä Marmorameri,
ja oikealla puolella luikerti Bospori aina Mustaan Mereen asti. Me
saatoimme nähdä yli hyvän osan tuota turkkilaista ylänkömaata, ja jos
sitten käännyimme toisaalle päin, voimme nähdä Wähän Aasian vuoret,
jotka kohosivat toinen toisensa ylitse, niin että nuo etäisimmät
harjanteet näyttivät taivaanrannalta nouseville sinertäville pilville.
Oli jotakin oudollaista ja mieltä liikuttavaa katsella näitä avaria,
suurellaisia aloja.
Meidän menestymiseemme Konstantinopolissa ollessamme oli melkoisena
syynä se ystävällisyys, jolla sikäläinen Ruotsin ja Norjan ministeri,
kamariherra Collet ja pastori Blom, meidän lähettiläskunnan saarnaaja
siellä, meitä kohtelivat. Ruotsin lähettiläskunnan sihteeri paroni
Beckfriis ei ollut kotona, vaan oli matkalla Palestinassa, mutta
koska hän tuli takaisin Konstantinopoliin muutamia päiviä ennen kuin
me läksimme matkalle, oli meillä kuitenkin ilo saada tavata häntä ja
kuulla yhtä ja toista Pyhästä Maasta, jonne me ennen pitkiä aioimme.
Me kohtasimme Konstantinopolissa erään Norjalaisen, herra Due'n joka
vaarallisen rintataudin tähden aikoi matkata Egyptiin talveksi. Kun
hän ei voinut matkata samana päivänä kuin me, suostuimme siitä, että
kohtaisimme toisemme Kairossa, matkataksemme sitten ehkä yhdessä
seurassa ylös Niili-virtaa myöten.
Ensimäisenä sunnuntaina, kuin Konstantinopolissa olimme, kuulimme
pastori Blomein saarnaavan lähettiläskunnan kirkossa. Tuo pieni kirkko
oli melkein täynnä; enimmät kuulijat olivat merimiehiä Ruotsista,
Norjasta, Tanskasta ja Suomesta.
Seuraavana sunnuntaina saarnasin minä ja oli meillä silloin myöskin
tilaisuus viettää Vapahtajamme muisto-atriaa.
Toinen Luku.
Konstantinopolista Kairoon — Egypti ennen ja nyt.
Kaiken sen aikaa, jonka me Konstantinopolissa mietimme, kesti ihaninta
ilmaa; mutta 7 p:nä Joulukuuta, sinä päivänä, jolloin meidän piti
astua laivaan lähteäksemme matkalle, kävi tuuli tuimasti, ja taivas
oli peitetty synkillä pilvillä jotka silloin tällöin lähettivät alas
runsaita sadekuuroja. K:lo 4 iltasella jätti meidän aluksemme, joka ei
ollut iso, mutta hyvin rakettu höyryalus, Konstantinopolin ja läksi
Marmora-merelle. Tuuli kiihkeni joka hetki, ja sade valui virtana
niin ettemme voineet olla ulkona laivankannella sanomassa hyvästi
viimeiselle europalaiselle kaupungille, johon poikkesimme matkallamme
Itä-maille. Koko seuraavan yökauden keikkui "Germania" vahvasti ja
narskahteli liitoksissaan, ikäänkuin olisi se ollut rikkimenemäisillään.
Kun seuraavana päivänä kävin kannelle, näkyi meidän vasemmalla
puolellamme Marmaran saari, jonka korkea kupu kokonaan oli sumulla
peitetty, ja vastaisella puolella näkyivät Turkin ylhäiset rannat.
Puolipäivän aikaan tulimme me Dardanellein salmeen, vanhain
Hellespontiin, ja näimme vielä kerran Europan ja Aasian lähenevän
toinen toistansa ja viruttavan rantojaan samassa vedessä.
Muutaman tiiman kuluttuja kun jo oli pimeä, tulimme ulos Arkipelagiin
ja näimme silloin vasemmalla puolellamme Aasian rannikolla mahtavan,
hämäräisen korkeuden; se oli Ida-vuori, jonka juurella muinoin Troija
lepäsi, tuo mahtava kaupunki, jonka kreikkalaiset viekkaudella
valloittivat ja hävittivät kymmen-vuotisen piirityksen perästä. Pimeys,
joka nyt lankesi maille, esti meitä näkemästä koko joukon saaria,
joiden ohitse me kuljimme ja jotka olivat rikkaita muistoista vanhoilta
ajoilta.
Wielä seuraava päiväkin oli tuulinen ja meri kävi rajusti niinkuin
ennenkin. Huomeneltain sen jälkeen olimme Smyrnan lahdessa; ja
kaupunki, josta tämä lahti on saanut nimensä, lepäsi meidän edessämme,
vuorentörmiensä sylissä.
Me viivyimme Smyrnassa vuorokauden ja vietimme siellä hupaisen illan
Ruotsin konsulin herra van Lennep'in luona, sitten kun ensin päivällä
hänen seurassansa olimme käyneet eräässä diakonissa-laitoksessa tässä
kaupungissa, joka laitos näytti olevan mitä oivallisimpia laatuaan. Sen
koulussa opetettiin joka päivä lähes sataa lasta eri kirkkokunnista,
ja tulivat siellä kaikki pienuudesta alkaen tuntemaan Raamattua,
tuota ikuisen totuuden lähdettä. Näistä lapsista oli laitoksessa noin
60 sisäoppilaina. Me haastelimme kauan johtajattaren kanssa, joka
oli saanut kasvatuksensa samassa koulussa, kuin diakonissalaitoksen
johtajatar Tukholmissa.
Me olimme nyt siinä kaupungissa, jossa kristinopin ensi aikoina se
seurakunta löytyi, jolle Vapahtaja Johanneksen kautta lähetti sen
tervehdyksen, joka löytyy Johanneksen Ilmestys-raamatun 2:ssa luvussa
8-11 värsyissä. Nytkin löytyi täällä vähäinen uskovaisten seurakunta;
antakoon Herra sille siunauksensa!
Yhden vuorokauden perästä jätimme me taasen Smyrnan samalla
höyrylaivalla, jolla Konstantinopolista olimme tulleet, ja matkasimme
nyt suoraan Alexandriaa kohden. Me läksimme Smyrnasta noin k:lo 4
aikaan jälestä puolenpäivän. Tuuli puhalsi vielä vahvasti, niin että
meri kävi jotenkin rajusti. Ennenkuin pääsimme ulos tuosta pitkästä
Smyrnan lahdesta, oli jo pimeä, ja juotuamme teemme, kävimme levolle.
Kun seuraamana päivänä tulin laivankannelle, emme vielä olleet
jättäneet Arkipelagia. Oikealla puolella meidän alustamme näkyi korkea,
kallioinen saari, ja minä sain tietää sen nimen olevan Pathmos.
Täällä oli siis edessäni se kallio keskellä merta, jossa kerran se
"opetuslapsi jota Jesus rakasti" oli vankina evankeliumin tähden, ja
jossa hän eräsnä sunnuntaina kuuli äänen niinkuin pasunan puhuvan
kanssansa, ja jossa hän, kun hän kääntyi katsomaan mistä se ääni
tuli, joka hänen kanssansa puhui, näki Ihmisen Pojan, hänen rakkaan
mestarinsa muotoisen olennon keskellä seitsemää kynttiläjalkaa, jotka
hän itse selitti olevan ne seitsemän seurakuntaa Aasiassa, ja seitsemän
tähteä hänen kädessään, joiden hän sanoi merkitsevän niiden seitsemän
seurakunnan opettajia. Täällä sai Johannes vastaanottaa ne erityiset
tervehdykset jokaiselle näistä seurakunnista. Täällä hän sitten
kirjotti vapahtajan sanain jälkeen koko sen merkillisen kirjan, joka on
saanut nimeksensä Johanneksen Ilmestys.
Tuuli oli nyt viihtynyt, mutta meri meuroeli pitkinä, syvinä
maininkeina, jotka saivat meidän aluksen vahvasti heilumaan.
Puolipäivän aikaan sivusimme me Rodus-saaren, joka on viimeinen
Arkipelagin saaria, ja meillä oli nyt koko avara Wälimeri edessämme.
Kuinka ihana on tuo vapaa, aukea meri! Mikä todistus luojan
suuruudesta! Se on suurellainen, ylevä, niinhyvin silloin kuin se
tyynenä ja rauhallisena kuvastaa kirkkaalla pinnallaan taivaan, joka
kaartelee sen ylitse, kuin silloin koska se kohottaa pilviä kohden
kuohuvia aaltoja, jotka joka hetki uhkaavat musertaa tuon heikon
aluksen, joka on uskaltanut sille.
Illan päälle rupesi tuuli uudestaan puhaltamaan tuimasti ja vieritti
suuria aaltoja aluksen kylkeä vastaan, niin että merenkäyminen koko
seuraavana yönä oli vahvempi kuin milloinkaan muulloin matkamme
aikana. Milloin kallistui alus toiselle, milloin toiselle kyljelle,
milloin kohosi se korkeain aalloin harjalle, milloin vajosi se taasen
syvyyteen kahden laineen väliin, ja vapisi ja ryskyi nyt pahemmin
kuin milloinkaan ennen. Kun olin mennyt levolle, tuntui minusta niin
oudollaiselle aatella, että nyt heiluin samalla merellä, jolla kerta
Paavali, pakanain apostoli, neljätoista päivää viskaeltiin sinne tänne
auttamattomassa haahdessa, särjetyllä peräsimellä, silloin kun hän
vietiin vankina Jerusalemista Roomaan, jossa marttyrikuolema häntä
odotti.
Seuraavana aamuna taukoi tuuli kokonaan, mutta ei kauvoja kulunut,
ennenkuin rupesi puhaltamaan vastaiselta suunnalta uudella voimalla.
Kohta rupesi meri taasen kuohumaan ja tuo hieman hiljaantunut meri
pahemmin aaltoilemaan.
Hyvin omituista laatua olivat meidän atriamme, joissa tuontuostaki
pullot kaatuivat, talrikit ja korotit luiskahtavat sikin sokin, ja
meidän oli vaikea pysyä paikallamme. Ne harvat naiset, joita laivassa
oli, katosivat pian kojuihinsa eikä heitä enää nähty sen koommin koko
matkan kuluessa, ja toisetkin matkustajat siirtyivät pois vähitellen
toinen toisensa perästä, niin että meitä viimeiseksi oli vaan joku
ainoa atrioissa läsnä. Kun näin mitä toiset saivat kärsiä, tunsin
itseni kiitolliseksi että kokonaan olin vapaa siitä ankarasta kivusta,
joka tavallisesti on meriretkein seurauksena.
Merellä oli monta ihanaa näkyä meille tarjona, kun joka aamu tuo
nouseva aurinko kultasi sen itäisen äären, niin että se hohti kuin
juokseva kulta; ja vielä suloisempi ehkä oli katsella auringonlaskuja,
jolloin taivas ja meri näytti uivan rusottavassa, meripunaisessa
loisteessa. Öisinä kumotti kirkas kuu ja hopeoitsi tuon aaltoilevan
syvyyden, ja eräsnä iltana saimme me nähdä jotakin suurellaista, kun
kolmella eri taholla näkyi taivaanrannalla synkkiä ukkosen pilviä,
soista silloin tällöin välähteli pitkiä kirkkaita salamia, mutta muuten
oli koko tuo pimeä taivas pilvetön.
Kolmantena päivänä, sitte kun Smyrnan olimme jättäneet, piti meidän
kapteenin laskun mukaan varsi varhain huomeneltain olla Alexandriassa,
mutta vielä k:lo 9 samana aamuna emme olleet nähneet maata, ja
luultiin syynä siihen olevan, että meillä yöllä oli ollut vastatuuli.
Myöhempään edellä puolen-päivän tuli kuitenkin näkyviimme haamoittava
korkeus Afrikan rannikolla, tervetullut näky sille, joka monta päivää
perätysten on keinunut tuolla liikkuvalla elementillä ja on nähnyt
ainoastaan taivasta ja vettä. Kotvasen ajan perästä havaitsimme
kaukana taivaanrannan äärellä tulitornin Alexandrian sataman suussa.
Länsituuli, joka viimeisinä päivinä oli puhaltanut, oli ajanut meitä
vähän itään päin, niin että meidän tässä oli muuttaminen suuntaa
ja seuraaminen rannikkoa pitkin, tullaksemme Alexandriaan, ja kävi
meidän kulkumme suoraan tuulta vastaan, joka nyt puhalsi myrskyn
kaltaisella tuimuudella. Uljasta oli nähdä kuinka Germania vitkaan
eteni, taistellen tuulta ja aaltoja vastaan; milloin viilsi aluksen
kokka johonkin avaraan vesiväylään, milloin kohosi se kokonaan vahdon
vallassa yli kuohuavan aallon harjan; ja sitä kesti muutaman aikaa,
kunnes me onnellisesti saavuimme tyyneen satamaan.
Me olimme nyt ehtineet matkamme ensimäisen määrän päähän, kun
olimme tulleet Afrikaan, tähän palmujen ja alituisen kesän maahan.
Täällä kävimme me kesäpuvussa, lukemattomain kukkasten tuoksussa
ja lehteväin puiden varjossa samaan aikaan kuin tuolla ylhäällä
meidän rakkaassa kotimaassamme, Pohjassa, syvä lumi tavallisesti
peittää vuoret ja laaksot ja vahva jää rantamme. Täällä vilvoittivat
tuontuostakin lauhkeat tuulet polttavaa hellettä, sillä aikaa kuin
tuolla pohjassa kylmä vihuri lisää pakkasen kovuutta. Täällä poimimme
kypsiä apelsiineja ja palmujen hyvänhajuisia taateleja, sillä aikaa
kuin tuolla ylhäällä kaikki kasvullisuus on haudattuna talven
kylmän peitteen alla. Kuitenkin jos minun tulisi valita etelän koko
loistoisuuden ja pohjan kylmyyden välillä, kylmyyden, jota ainoastaan
lyhyet, vaikka ihanat kesät katkaisemat — ei valitseminen olisi vaikea.
Alexandriassa viivyimme muutamia päiviä ja saimme siellä nähdä yhtä ja
toista meille uutta ja outoa.
Kaupunki vilisi ajoneuvoista, joita mustat arabialaiset johtivat,
ja joka paikassa näkyi pitkät junat kameleja, noita levollisia,
väkeviä juhtia, jotka kantoivat hirmuisia kuormia, ja melkein joka
kadunkulmassa koko joukko borikka-aaseja, joita eläimiä sekä miehet
että naiset käyttävät ratsastuksiinsa. Ihmeen kauniita olivat kaupungin
puutarhat, joissa oli niin runsas kasvillisuus ja loistoisuus, ettemme
milloinkaan ennen olleet sen vertaista nähneet. Ikivanhoja muistoja
menneistä ajoista löytyi täällä kaksi, nimittäin Pompejin pylväs
ja Kleopatran obeliski; ne olivat molemmat erinomaisen kauniit ja
ihmeteltävän korkeat, hakatut yhdestä ainoasta kallionlohkareesta.
Alexandria on suuri kauppakaupunki. Egyptin tuotteet menevät tätä
tietä Europaan, ja kaikki Europan tavarat, jotka tulevat Egyptiin,
ovat laskettavat maalle tässä. Ilman sitä käy kauppaliike Englannin
ja Indian välillä suureksi osaksi tämän kaupungin kautta, jolloin
tavarat kuljetetaan rautatietä myöten (Nykyään Suez'in kanavaa myöten,
vuodesta 1871 ruveten. Suom. muist.) Alexandrian ja Suez'in välillä ja
sitten höyryaluksilla Indiaan ja sieltä samoin takaisin. Me havaitsimme
sentähden sataman olevan aina tungokseen asti täynnä laivoja, ja itse
kaupunkikin oli melkein puoliksi europalainen.
Alexandriasta matkasimme me rautatietä Kairoon, Egyptin pääkaupunkiin,
jota matkaa kesti kuusi tiimaa.
Me olimme nyt keskellä tätä ihmeellistä, muistorikasta maata, joka
kerta oli suuri ja väkevä, nyt pieni ja mitätön. Wuosituhansia sitten
oli Egypti maailman väkirikkaimpia maita; nyt on väestä verrattavasti
hyvin harvalukuinen. Muinoin kutsuttiin tätä hedelmällistä maata
"maailman jyväaitaksi"; — nyt ovat avarat alat siitä autioina erämaina.
Muinoin oli kaupunkein luku arvaamattoman suuri (Herodotos laskee ne
aina 20,000 asti), ja nyt näkee matkustaja ainoastaan kylän siellä,
toisen täällä, joissa löytyy vaan kurjia savikojuja, paremmin sopivia
navetoiksi kuin ihmisten asunnoiksi. Näiden viheliäisten kyläin
asukkaat ovat vajonneet suurimpaan tietämättömyyteen, kun sitä vastaan
noiden vanhain Egyptiläisten sivistys muinoin oli vierasten kansain
ihmeenä. Ennen vallitsi Egypti ympärillä olevia kansakuntia; — nyt
hallitsee vieras kuningas tätä Pharaonein kopeata ja voimallista maata.
Haikeus ja sääli valtaa matkustajan, joka käy näillä seuduilla, joiden
asukkaat näyttävät kärsivän kurjuutta ja köyhyyttä, sillä aikaa kuin
tirannillinen hallitus kohtelee heitä kuin orjia. Olisit melkein
epäillä historian todistusta maan entisestä suuruudesta, jollei siellä
täällä kohoisi mahtavia muistomerkkejä, jotka näyttävät mitä se ennen
on ollut.
Niin todistavat Egyptin muinaista loistoa nuo ihmetyttävät obeliskit,
jotka ovat korkeita kivipatsaita, hakatut yhdestä ainoasta kappaleesta
ja kirjaellut täyteen Egyptin kuvakirjotusta; — nuo hirmuiset
pyramidit, jotka ovat ikivanhoja kolmikulmaisia kivivuoria, tehdyt
ihmisen käsillä niin korkeiksi, että ne näkyvät monen penikulman
päähän; — ja nuo suunnattoman suuret salit, joita on hakattu noihin
korkeihin hiekkakivivuoriin, joissa Egyptiläiset tallettavat
esi-isäinsä balsameerattuja ruumiita, jonka tähden nämä ilmalle
avonaiset lepokammiot ovat saaneet nimeksensä muumioin haudat,
sekä viimeiseksi koko joukko sortuneitten epäjumalan-temppelein ja
musertuneitten palatsein raunioita, jotka kummastuttavat matkustajaa ja
joiden vertaisia et koskaan ole nähnyt, vaikka olisitkin paljon mailmaa
kulkenut.
Kansan, joka on valmistanut kaikki nämä muistomerkit, on täytynyt olla
suuri kansakunta ja seisoa korkealla sivistyksen asteella.
Mikä eroitus muinaisuuden ja nykyisyyden välillä! — Mutta olipa tämä
maan suuri muutos voimasta heikkouteen, kunniasta häpeään, suuruudesta
mitättömyyteen jo ennen ennustettu, ennenkuin se tapahtui, sillä
propheta Hesekiel sanoo 30:nen luvun 6,7 ja 8 värsyssä näin: "Näin
sanoo Herra, Herra: Egyptin holhoja pitää lankeemaan, ja sen väkevyyden
ylpeys on hukkuva: Sevenin tornista pitää heidän miekalla lankeemaan,
sanoo Herra, Herra. Ja heidän autiot rajansa pitää kylmille tuleman,
hävitettyin maakuntain keskellä, ja heidän kaupunkinsa hävitettämän
muiden autiain kaupunkein seassa. Että heidän pitää ymmärtämän, että
minä olen Herra, koska minä teen tulen Egyptiin, ja kaikki, jotka heitä
auttavat, pitää hukkuman; ja vielä: Sillä sen pitää oleman halvan
muiden valtakuntain suhteen, ja ei enää hallitseman pakanoita; ja minä
tahdon vähetä heitä niin, ettei heidän vallitseman pidä pakanoita."
Wuonna 525 e.Kr. valloitti Persian kuningas Kambyses Egyptin, mutta
se vapautui taasen noin 100 vuotta myöhemmin. Uudestaan kukisti
Persia sen, ja se pysyi Persialaisten vallassa 26 vuotta, jolloin
Makedonialaiset sen valloittivat. Ptolemeot hallitsivat sitä sitten,
kunnes se 30 vuotta ennen Kristusta tuli roomalaiseksi maaksi. Egypti
pysyi sitten Roomalaisten hallussa vuoteen 641, jolloin Saracenit
sen valloittivat. Wuonna 1250 anastivat Mamelukit (ostetut orjat,
jotka sotamiehiksi maahan oli tuotu) vallan Egyptissä ja panivat
eriskummallisimman hallitusmuodon toimeen. He valitsivat päällikön
joukostansa, ja kun joku päällikkö kuoli, ei tullut hänen poikansa
hallitsiaksi isän jälkeen, vaan siksi valittiin joku äsken maahan tuotu
orja. Sitä tapaa kesti sitten polvesta polveen, vieläpä vuosisatojakin
— ja tuolla ennen niin väkevällä ja vapaalla Egyptillä oli aina vieras
ruhtinas, joka julmimmalla tavalla rasitti ja nylki alamaisiansa.
Tämäkin oli ennen ennustettu: "Minä tahdon myydä maan tylyin ihmisten
käsiin ja hävitän maakunnan ja mitä siinä on muukalaisten kautta. Minä
Herra olen sen puhunut; ja Egyptillä ei pidä ruhtinaita oleman, ja minä
lähetän hämmästyksen Egyptin maahan."
W. 1519 tuli Egypti veronalaiseksi Turkkilaisille, mutta Mamelukit
pysyivät kuitenkin vallassa, ja se kummallinen hallitustapa, jonka he
olivat toimeen panneet, pysyi vielä voimassa.