Minä saan yhä vielä kerjuukirjeitä, vaikka ei minulla oikeastaan ole
enää paljon mitään poisannettavaa. Ikävää on kumminkin keneltäkään
mitään kieltää.
Eilen tapasin Eläintarhassa kokonaisen lauman entisiä tovereitani
yhdistyksestä.
Heidän kasvojensa ilme — toisilla ivallinen hymy, toisilla kylmän
halveksiva jäykkyys — ei ole sanoin kuvattavissa. Kylmät väreet
juoksivat pitkin selkääni ja mieluimmin olisin hyökännyt keskelle tuota
kaakottavaa laumaa ja lyönyt oikealle ja vasemmalle, että olisivat
silmät säkenöineet jokaisella.
Minä voin sietää kaikkea, jos niin tarvitaan, rehellistä
ylenkatsettakin, mutta ivaa en kestä.
Ylenkatsetta — niin miksikä ei, jos se on oikeutettua. Jos kaunis,
köyhä tyttö seisoo yksin ja hyljättynä maailmassa, jos kiusaukset ja
viettelykset joka puolelta häntä ympäröivät ja hän _sittenkin_ omasta
sisäisestä vakaumuksestaan valitsee kieltäymyksen ja porvarillisen
moraalin harmaan, yksitoikkoisen tien, — semmoisella tytöllä minä
myönnän olevan jonkinlaisen oikeuden katsella heikompaa sisartaan
halveksivalla säälillä. Mutta noilla kanoilla, jotka ovat vartiainsa
ja omistajainsa silmälläpidon alaisina saaneet koko elinaikansa
tepastella tasaisella vihreällä nurmikolla, niillä ei totta totisesti
ole minkäänlaista oikeutta ivata toista, jolla on ollut epätasaisempi
tie käytävänä.
Raamatussa ei turhaan sanota: Joka sanoo veljelleen: sinä jumalaton,
hän on ansainnut joutua helvetin tuleen.
Pilkka ja iva on pahempaa kuin murha ja petos ja varkaus ja kovin
ruumiillinen väkivalta. Se tappaa ihmisen pyhimmät tunteet. Se on
kotoisin perkeleestä.
* * * * *
Sen jälkeen kun viime vuonna kävin G —ssä, on menneisyys monta kertaa
sattunut tielleni. Ensin kohtauksessa Amman kanssa, sitten tavatessani
Kindermannin. Ja nyt taas kolmannen kerran.
Olin käynyt ostoksilla ja kävelin Leipzigerstrassea kotiin päin, kun
kuulin jonkun huutavan itseäni.
»Thymian!»
Käännyn katsomaan taakseni ja huomaan siellä seisovan naisen, jonka
tunnen entiseksi ystäväkseni Greteksi. Emme olleet nähneet toisiamme
minun Hamburgista lähdettyäni emmekä edes kuulleet mitään toisistamme.
Nuoremmaksi ei ollut oikeastaan hänkään tullut noiden kymmenen vuoden
aikana, hän ei ole enää läheskään niin solakka ja niin erinomaisen
elegantti kuin silloin. Toisista aina paraiten huomaa, miten aika
kuluu, ja miten lyhyeen elämän kevätpäivät loppuvat.
»Kävelin jo vähän aikaa sinun perässäsi, mutta en ollut oikein varma
asiastani», sanoi hän iloisesti. »Olipa todellakin hauskaa. Asutko sinä
täällä Berlinissä vai muutenko olet vaan matkalla?»
»Täällä minä olen asunut jo monta vuotta», sanoin ja vastasin hänen
kädenpuristukseensa. Sitten kävelimme yhdessä eteenpäin. Minä en
tiennyt oikein, oliko tämä kohtaus minulle hauska vai ikävä. Olen aina
pitänyt Gretestä, kun hän ei ole niin pikkumainen ja ahdasmielinen
kuin muut, mutta toiselta puolen hän ei tunne minun nykyisiä olojani
eikä minulla tosiaankaan ole yhtään halua enää joutua kenenkään
ylenkatseen tai säälin alaiseksi. Kuljimme yhdessä Wertheimiin asti,
jossa hän osti jotain, ja siellä hän teehuoneessa kertoi minulle
kahdeksan vuotta sitten menneensä naimisiin vanhanpuoleisen herran
kanssa Reinin varrelta ja, kun eivät olleet sopineet oikein yhteen,
eronneensa hänestä jonkun vuoden kuluttua. Nyt hän oli asunut jo vähän
aikaa pienen tyttärensä kanssa Berlinin esikaupungissa Friedenaussa.
Kuuntelin vain puolella korvalla ja mietin yhä mielessäni, miltä
kannalta tämä kohtaus olisi otettava. Hän kertoi edelleen jo
useita vuosia kirjottaneensa romaaneja, aluksi salanimellä ja nyt
rouvannimellään, ja silloin muistin itsekin joskus lukeneeni jonkun
hänen teoksistaan.
Olin alussa hyvin harvasanainen enkä puhunut itsestäni muuta kuin
että olen leski. Eikä hänkään enempää kysellyt. Vähitellen kuitenkin
keskustelumme vilkastui ja minäkin lämpenin. Hänessä on todellakin
jotain miellyttävää, puoleensa vetävää, ja hänen sydämellinen
avomielisyytensä viehätti minua niin, että mitä kauemmin hänen
seurassaan olin, sitä enemmän rupesin hänestä pitämään.
Saatoin häntä Linkstrasselle, sieltä ajoimme yhdessä Bülowstrasselle ja
erotessamme lupasin minä pian käydä hänen luonansa.
Perästäpäin rupesin melkein katumaan tätä lupaustani. Seuraavana
yönä en saanut unta, mietin vaan yhä ja yhä uudestaan, miten olisi
paras tehdä. Halu olisi minulla ollut suuri nähdä häntä; vuosikausia
olen jo kaivannut naisystävää; yksinomainen seurustelu miesten
kanssa rupee lopulta kyllästyttämään; naisen kanssa voi paremmin
puhua asioistaan ja tulee helpommin ymmärretyksi. Ikävä kyllä ovat
useimmat naiset pikkumaisia ja kateellisia eivätkä voi siveelliseltä
ahdasmielisyydeltään vähääkään käsittää toisten onnettomuutta.
Tämmöinen ei Grete ole; alhaista ajatustapaa ei hänen puoleltaan
tarvitse pelätä. Hän ei ole mikään Maria eikä mikään Emmy, mutta hän ei
myöskään ole niin poroporvarillisen lyhytnäköinen ja suvaitsematon kuin
useimmat muut; hän on itse paljon kokenut, ja elämän kovassa koulussa
hioutuu ihmisestä kyllä pois ylpeä itsekylläisyys ja liiallinen
näykkimisen halu.
Totta kyllä, jos hän tietäisi kaikki, voisi ehkä käydä niinkin, että
hän pyytäisi päästä minun seurastani. Ja se koskisi minuun hirveästi,
— koskisi kovemmin kuin noiden hyväntekeväisyysnaisten iva, kovemmin
kuin mikään muu. Tätä peläten ajattelin, että ehkä olisi paras olla
menemättä. Sitten taas ajattelin: täytyykö hänen sitten saada se
tietää? Minun huonot vuoteni ovat jo takanani. Nythän minä elän
säännöllisissä oloissa. Olen leski ja saan mieheni sukulaisilta
kohtuullisen eläkkeen. Vai eikö se ole totta? Rauhallisessa
asunnossaan, porvarillisen ympäristönsä keskellä ei Grete milloinkaan
joudu yhteyteen minun entisten tuttavieni kanssa. Mutta kuitenkin —
— en minä sittenkään voi. Minä en voi teeskennellä, varsinkaan en
semmoiselle, josta pidän. Ja sitä paitsi on Grete viisas, hyvin viisas,
hän tuntee maailman ja tulisi ajan pitkään kumminkin tietämään kaikki...
Mietin ja harkitsin ja kirjotin seuraavana päivänä kortin, jossa
ilmotin tulevani torstaina iltapäivällä.
Merkillisen vaikea minun oli saada itseäni valmiiksi tätä vierailua
varten. Ainakin neljännestunnin seisoin peilin edessä ja tutkin itseäni
kiireestä kantapäähän, että eikö ehkä olisi minussa jotain huomiota
herättävää, ja vielä viime hetkessä tuli mieleeni että hajuveteni —
bouquet d'amour — voisi minut ilmaista. Mutta sehän on naurettavaa...
Koko matkan minua vaivasi painostava tunne, josta en voinut päästä
vapaaksi. Tiesin että jos hän jollain tavalla antaa minun tuntea,
tekee minulle pienenkään viittauksen siihen suuntaan, että meidän
seurustelumme ei voi tällä tavalla jatkua, silloin minä en voi hillitä
itseäni. Sillä minussa on räjähdysainetta, joka odottaa vain sytyttävää
kipinää särkeäkseen sulkunsa.
Sydämeni sykki ankarasti astuessani sähkörautatievaunusta maahan sillä
kadulla, jonka varrella Grete asuu; mutta hän oli minut jo nähnyt
verannaltaan, tuli minua vastaan pihalla ja toivotti sydämellisesti
tervetulleeksi. Minä vaan en tahtonut saada mieltäni tasapainoon.
Päivä oli kirkas ja lämmin kuin keskikesällä. Teepöytä oli katettu
balkongille, kattoon asti ylettyvän palmun alle. Greten emännöitsijä,
miellyttävä, kiltin näköinen ihminen, joka on ollut hänen luonaan jo
kahdeksan vuotta, toi pöytään teekannun ja kupit, ja sitten tuli pikku
Käte, herttainen vaaleatukkainen ja tummasilmäinen tyttö, tervehtimään
minua ja haki itselleen myös tuolin pöydän ääreen. Grete rupatteli
niin iloisesti, että yhä enemmän varmistui mielessäni ajatus: hän ei
tiedä mitään, hänellä ei ole hämärintäkään aavistusta minun entisistä
vaiheistani. Kävin yhä vaiteliaammaksi. Minä en voi nähdä pieniä lapsia
tulematta surumieliseksi. Kun tuo tyttönen nojasi vaaleakutrista
päätään äitiänsä vasten ja Grete ilosta loistaen painoi pari kolme
suuteloa hänen punaisille pikku huulilleen, silloin minun täytyi katsoa
poispäin, tuskallinen kateudentunne kouristi sydäntäni. Tämä vaimo on
myöskin yksin maailmassa, kohtalo on hänenkin tielleen kylvänyt enemmän
ohdakkeita kuin ruusuja, mutta miten rikas hän onkaan verrattuna
minuun vaivaiseen. Jos minäkin olisin saanut itse pitää lapseni, olisi
minullakin ollut suojelusenkeli, joka olisi minut monesta vaarasta
varjellut.
Vähitellen kumminkin surumielisyyteni haihtui pois ja me juttelimme
lopulta sangen iloisesti minkä mistäkin asioista.
»Sinä siis kirjotat romaaneja», sanoin minä. »Ei minusta näytä juuri
siltä, että sinulla olisi täällä tilaisuutta erikoisesti romantillisiin
kokemuksiin.»
Grete naurahti iloisesti ja arveli olevan liian paljon vaadittu, jos
hänen pitäisi itse omassa elämässään kokeakkin kaikki mitä lukijoilleen
kertoo.
»Mutta ehkäpä sinä voisit antaa minulle uusia aineksia, Thymian», hän
lisäsi.
»Ehkäpä kyllä», minä sanoin. »Minä kirjotan muistelmiani päiväkirjan
muodossa. Konfirmatsionistani asti olen sitä tehnyt, kaikki tärkeimmät
tapahtumat olen merkinnyt muistiin. Sinä saat sen, kun olen kuollut.
Siinä sinulla on aineksia vaikka viiteen romaaniin.»
»Sanasta miestä», sanoi Grete, »mutta etkö voisi antaa sitä jo ennen?»
»Saadaanpa nähdä. Luvata minä en sitä tahdo, sillä tuosta
kirjottamisesta on minulla paljon iloa. Semmoisena kuin se nyt on,
sinä tuskin voisit sitä käyttää. Sinun yleisösi ei ole tottunut niin
tiivistettyyn ravintoon, siihen pitäisi kaataa sekaan pari ämpärillistä
lientä, ennenkun se kelpaisi nautittavaksi.»
»Voidaan sekin tehdä», hän sanoi; »jos niin tarvitaan, miedonnamme
musteen liian synkkää väriä vedellä.»
»Ei tässä paljas vesi riittäisi», minä vastasin, »suuren lasillisen
Kölnin vettä saisit käyttää poistaaksesi vähän hajua, johon ei jokainen
ole tottunut. Ei sitä ilman seurauksia olla elämän kuokkavieraana
vuodesta vuoteen... Merkki siitä jää ihmiseen!»
Grete nyökkäsi ja syntyi hetken äänettömyys. Tuuli kuljetti pöydän
yli kellastuneita lehtiä talon edessä seisovasta lehmuksesta ja
sähkörautatieltä kuuluva ratina ja kilinä häiritsivät ympärillämme
vallitsevaa hiljaisuutta. Minut teki yhtäkkiä epäluuloiseksi
se, että Grete ei tehnyt minulle yhtäkään kysymystä. En voinut
selvittää itselleni, oliko se hänen puoleltaan hienotunteisuutta
vai välinpitämättömyyttä, ja se teki mieleni aika-ajoin raskaaksi,
mutta myöhemmin pääsin taaskin oikeaan tunnelmaan. Jäin illalliselle
ja olin auttamassa pikku Kätcheniä sänkyyn. Päästyään tilalleen
laski lapsi kätösensä ristiin ja luki iltarukouksensa. Sen loputtua
lisäsi hän vielä omasta päästään: Rakas Jumala, anna mamman olla
terveenä! Tämä liikutti minua niin, että kyyneleet tulivat silmiini.
Ajattelin itsekseni: sinä viaton, pikku karitsani, mitä sinä nyt
yksinkertaisuudessasi pyydät, se on sinun vastaisen onnesi kaikkein
tärkein ehto... Kun ajattelee, _mitä_ kaikkea lapsi menettää, kun
häneltä äiti kuolee... no, minä olen sen saanut kokea.
Kymmenen aikaan saattoi Grete minut pysäyspaikalle Keisaritammen luo.
»Milloin sinä tulet Kätchenin kanssa minun luokseni?» kysyin
erotessamme.
Hän ei vastannut heti.
»Vai etkö ensinkään tahdo tulla minun luokseni?» lausuin nyt katkerasti
ja epäluulon täyttämänä.
»Mielelläni, Thymian», hän vastasi, »mutta — katsoppas, minä elän hyvin
hiljaisesti enkä tahtoisi tehdä uusia tuttavuuksia. Minulla on työni
ja lapseni, ne molemmat täyttävät elämäni niin, etten tarvitse mitään
vieraita ihmisiä. Kun vaan haluat tulla tänne, olet aina tervetullut,
ja minä tulen myöskin sinun luoksesi, mutta eikö totta, sinä pidät
huolta siitä, että _jos_ minä tulen luoksesi, minä tapaan sinut
_yksin_?»
Olin vähän aikaa ikäänkuin huumautunut, sillä nyt näin yhtäkkiä
selvästi: hän tietää _kaikki, kaikki_; yhtä hyvin kuin ihmiset
kotikaupungissani tuntevat minun entisyyteni, yhtä hyvin tietää hän,
mitä teitä minun elämäni on menneinä vuosina kulkenut. Sillä hetkellä
en vielä käsittänyt sitä hienotunteisuutta, millä hän koetti rakentaa
luottamuksen siltaa itsensä ja minun välille.
»Minä pidän siitä huolen», sanoin sitten. »Tule pian ja ota Kätchen
mukaan. Kirjota minulle milloin tulet taikka ilmota telefoonissa...
Hyvästi!»
Raitiovaunu tuli paikalle. Minä astuin sisään.
Marraskuu.
Kauheasta yskästäni minä en luultavasti enää milloinkaan pääse. Monta
kertaa olen niin voimaton, etten jaksa kättäni liikuttaa, kun pitäisi
pukeutua tai riisuutua. —
Julius puhuu Davosista... että minun pitäisi mennä sinne
talvikuukausiksi. Se minua hirveästi pelästytti, niin pitkälle olen
siis jo tullut! En sitä kuitenkaan usko. Lääkärit sanovat asian aina
pahemmaksi kuin se on, saadakseen ihmiset varovaisiksi ja paremmin
hoitamaan itseään. Tätä yskää en ole saanut vilustumisesta, se on vaan
tavallista katarria, mutta tavattoman sitkeää ja itsepäistä. Minä
en nyt lähde minnekkään. On niin ihmeen hauskaa, kun olen löytänyt
Greten. Käyn usein hänen luonaan Friedenaussa. Hän tulee minun
luokseni vain harvoin, hänellähän ei ole paljon aikaa enkä minä ole
siitä niin tarkka. Silloin tuntuu niin kodikkaalta ja hauskalta, kun
kaasulamppujen valo lankee pöydälle, hiilivalkea hehkuu kamiinissa,
lapsi loruilee ja nauraa ja kaikki on niin tyyntä ja rauhallista ja
kaukana maailman melu ja pauhina. Kun suljen silmäni, voin kuvitella
mielessäni olevani »kotona.»
Grete käyttäytyy erinomaisen hienotunteisesti minua kohtaan. Hän ei
tee koskaan mitään kysymyksiä. Pidän hänestä paljon, vaikka hänellä
onkin usein hyvin kummallisia, minun, mielestäni kerrassaan hassuja
mielipiteitä.
Tammikuu 1903.
Joulu ja uusivuosi olivat tällä kertaa hauskat. Jouluaattona oli
kreivi luonani; hän oli hylännyt kaikki sukulaisten kutsut saadakseen
viettää illan minun kanssani. Minulla oli nytkin joulukuusi ja kutsuin
yksitoista köyhää lasta kadulta ihailemaan sitä ja saamaan lahjoja.
Ensimäisenä joulupäivänä oli kreivi taas luonani ja toisena olin minä
Greten vieraana. Uudenvuodenaattona tuli D. vanhan tapansa mukaan ja
uudenvuoden päivänä minä olin taas Friedenaussa.
Yskäni yhä vaan pahenee. Monasti pääsen ainoastaan suurella vaivalla
liikkumaan. Kun se vaan ei olisi vaarallista. Vaikka tiedänkin, miten
hukkaan mennyt ja hyödytön elämäni on, ja että oikeastaan paras
mikä minulle voisi tapahtua, olisi päästä sukkelaan ja kivuttomasti
maailmasta pois, tunnen kuitenkin voittamatonta kammoa kuolemaa kohtaan.
Sillä minä en usko olevan taivasta, jossa kuolleet saavat nähdä ja
tuntea toisensa. Toinen elämä kyllä, — mutta kuka voi sanoa minulle,
että se on parempi kuin tämä ensimäinen, etten minä siinä joudu
vieläkin suurempaan kurjuuteen kuin tässä elämässä? Ja sitten minua
pelottaa tuo itse siirtyminen elämästä toiseen. Minulle on kuolema
multaa, kalmanhajua, matoja, mätänemistä, manalan kauheita salaisuuksia.
Helmikuu 1903.
Grete saa minun päiväkirjani. Mutta olen sanonut, että hänen täytyy
romaanissaan kirjottaa hyvää minun Juliuksestani. Sen hän on luvannut
minulle. Kaikki muu on yhdentekevää.
Oi Jumala, miten tuntuu taas vaikealta!
Eilen olin vähällä riitaantua Greten kanssa. Päivä oli ihana ja kreivi
lähetti reen noutamaan minua ajelumatkalle. Lähdin ottamaan Greteä ja
hänen pienokaistaan mukaani, mutta siellä ei ollut kotona muita kuin
emännöisijä lapsen kanssa. Pyysin saada tytön mukaani, mutta siinäpä
sainkin rukoilla kauan ennenkuin se onnistui. Sain hänet kuitenkin
lopuksi ja silloin ajoimme kauas Grünewaldiin. Siellä oli satumaisen
kaunista, lumen peittämät petäjät ja kuuset olivat kuin hopeoituja ja
välkkyvillä hohtokivillä koristettuja, vikkeliä punahäntäisiä oravia
vilahteli oksien välissä, ja reki liukui äänetönnä eteenpäin — se oli
todellakin ihastuttavaa, lapsi taputti käsiään ja huudahteli riemusta
ja minä myös. Mutta yhtäkkiä ilma muuttui. Rupesi puhaltamaan purevan
kylmä tuuli, ja kun lasta alkoi paleltaa, käärin sen turkkini sisään.
Tullessamme Friedenauhun oli jo pimeä ja Grete oli julmasti vihainen,
kun olin vienyt hänen lapsensa; hän oli ollut jo hädissään ja Anna
neiti oli saanut kuulla kunniansa ja vuodatti katkeria kyyneliä. Otin
rauhallisena vastaan myrskyn, ja pian se tyyntyikin itsestään.
Minä olen taaskin kylmettynyt ja kurkkuni on tänään niin käheä, etten
voi puhuakkaan. Menen heti sänkyyn.