Runoniekka arkkuun pakattiin,
maa kuulutti murhettansa.
Kuvapatsaan kylkehen hakattiin:
sua kaipaa itkevä kansa.
Ja nyt huutokaupalla myytiin pois
edesmennehen irtaimisto.
Mitä suurtapa jäljelle jäänyt ois:
runo — viimeinen pilkanpisto —,
pari siivoamatonta lakanaa,
pari kulua kenkärajaa.
Osa suurin seurasi pakanaa,
kuun muutti hän asuinmajaa.
— Mitä tarjous on? huus vasaramies,
veti esille haljakan liinan.
— Tämän lakanan alla hän kukaties
koki kuoleman tuskan, piinan.
— Tuhat markkaa huoleti, tottakai!
huus punakka kansalainen.
— Tuhat markkaa vielä! ja aarteen sai
eräs irstashuulinen nainen.
Hyvin luonnisti hyönteiskerääjää,
joka saavutti kuuluisuuden:
Runoniekan liivistä löysi tää
lajin uppo-oudon ja uuden.
Yhä äänekkäämmäksi kiihtyi vain
melu alla vainajan katon,
ja mielenliikutus velkojain
oli vilpitön, jakamaton.
— Runo viimeinen, mitä tarjotaan?
tuli kysymys pöydän takaa.
Nyt mykkänä seisoi paikallaan
väki mietteliäs ja vakaa.
— Ylen vaikeatajuinen tapaus,
nyt on oltava varsin tarkka.
Pian kajahti vasaran napaus
ja ääni: yksi markka.