Kesän tuuli henkii puiston hiekkaan,
puihin, vaivaistalon runoniekkaan
Wennerbomiin, joka pulloineen
luovii eespäin, puhuu itsekseen,
ryyppii harvalleen
nauraa naurun onnellisen viekkaan.
Mehiläiset häärii, toukat ravaa,
ilmaa, tuoksullansa uuvuttavaa
puisto täynnä on ja kukintaa,
yltäkylläistä ja ihanaa,
maahan istahtaa
Wennerbom ja pullon korkin avaa.
Linnut mieletöinnä ilakoivat,
Heinäsirkkain sadat sitrat soivat;
Wennerbom, hän kuulee kaiken sen
katkerana, viinaa ahmien
lailla eläimen;
päivänsäteet pulloon pisaroivat.
Hän ja pullo ovat yhtä mieltä,
ja hän haastaa onnellista kieltä:
— Viina auttaa, viina lohdun suo,
nuoruus, toiveet, kaikki katoo nuo.
Malja niille juo!
Aikaa vain, — ja järki väistyy tieltä.
— Olin nuori, luja niinkuin rauta;
kaiken peri ahnas lieju, hauta.
Monta vuotta vainaa ollut lien,
kaikki kaunis häipyy saman tien,
vielä tilkka pien'.
Wennerbom on päissään, pirulauta.
Ja hän nukkuu onnellista unta —
kastanjoista sataa kukkaslunta
ylle runoniekka-raunion.
Kuultaa kultajuova auringon.
Pullo tyhjä on.
Sillä häärii pikku-luomakunta.
Rauha on, saa tunnontuska laata,
syytteen piikit eivät pistää saata,
suur on jälleen lahja jumalain
teillä nuoruusunten maailmain.
Hyvää unta vain.
Autuast' runoniekkain maata.