Näen unta, että kuljen
vain sauva kourassain
maankiertäjän lailla
rikkailla rintamailla.
Tie kotina mulla on vain,
oon osaton kulkijain.
On naamani muodoton pakkasen tuttu,
on rääsyinä nuttu;
Olen harjaviiksinen kyyrypää.
On jalkani painava, sappeni karvas,
ja siivoton varvas
se kengästä pilkistää.
Tienojissa lepään, ja kerjuu on työni,
oon ladoissa yöni.
Se kauppa, se kannattaa!
Vien krouvihin pennini kerjäten saadun,
juon siksi kun kaadun
ja suutelen lattiaa.
On ääni kurja
ja katkeran hurja
ja viinasta yskäinen,
mut nöyrä ja mankuva antajan eessä,
kun silmäni veessä
ma ropoa rukoilen.
Näin vaellan karttaen tuttuja maita,
Ei ystävät haita!
Saan lantin ja – pois saman tien!
Vain tiirikka, reppu ja sauvani mull' on
ja pohjalla pullon
säästynyt pisara pien.
Kun jossakin soivat viulujen kielet,
ja porttien pielet
ne kylpevät koivuissaan,
ja tyttöjen parvia hämyssä ehtoon
käy vaahteralehtoon
hääpöytiä kattamaan,
ma uneksin silloin: talo on mulla,
ja kotihin tulla
on oikeus luopion;
on kurjalle pirulle kuumana keitto,
ja sänky ja peitto,
ja kurjuus kaukana on;
tuo uni on turha ja joutava juttu!
Tilinpäätös on tuttu:
Eli, kuoli ja kuopan sai.
Talo kaipaa renkiä, kissaa, piikaa,
mut lurjus on liikaa
ja ryöväri, tottakai!
Hääpöydästä katsovat altakulmin,
ja aikein julmin
talon koira haukkuu mun ryysyjäin.
Olen suojaton, uupunut valvonnasta.
Näen unia onnesta – vankilasta
ja käännyn maantielle päin.
Gustaf Fröding: